Omasta lapsuudestaan Aila Ruoho muistaa vain yhden hengellisesti pelottavan tilanteen. Elettiin 1970-lukua ja vihainen vanhoillislestadiolainen mies tuli Ailan kotiin puhuttelemaan hänen vanhempiaan.
– Silloinkin pelkäsin ihmistä, en Jumalaa tai paholaista.
Aila Ruoho syntyi Lohjalla pohjalaisvanhempien iltatähdeksi 52 vuotta sitten. Ikäeroa seuraavaksi nuorimpaan siskoon oli 12 vuotta. Vanhoillislestadiolaisesta suvusta kotoisin ollut isä teki parannuksen ja palasi yhteisöön Ailan ollessa pieni tyttö. Näin äidistä ja Ailastakin tuli lestadiolaisia.
1970-luvun puolivälissä Ailan isosisko erosi kirkosta ja liittyi Jehovan todistajiin. Tätä ei katsottu lestadiolaisten keskuudessa hyvällä. Ailan äitiä vaadittiin tuomitsemaan silloin jo aikuisen tyttärensä ratkaisu.
Äiti ei kuitenkaan halunnut kastoa lapsiaan uskonnollisten linssien läpi tai rajoittaa kenenkään uskonnonvapautta. Hän piti jokaista lastaan yhtä rakkaana kuin ennenkin.
– Niinpä äitini ja minut siinä ohessa hoidettiin ulos lestadiolaisesta yhteisöstä eikä meitä enää tervehditty Jumalan terveellä. Asiaan vaikuttivat myös monet muut pienemmät erimielisyydet.
– Luulen, että yhteisöstä ulos joutuminen oli äidille jonkinlainen helpotuskin. Myös minun elämäni normalisoitui. En enää joutunut koulussa yksin käytävään, jos muut katsoivat opetusohjelmia tai liikuntatunnilla liikuttiin tamburiinin tahdissa, Aila Ruoho muistelee.
Isälle tilanne oli kuitenkin vaikea. Vaikka Aila on elänyt koko ikänsä lapsenuskossa ja ollut rippikoulusta alkaen tunnustava kristitty, isä toivoi koko ikänsä hänen tulevan oikeaan uskoon, tekevän lestadiolaisen parannuksen.
***
Lapsuuden ankara uskonmaisema ja seuroissa hämmentäneet liikutukset vaihtuivat Ailan kohdalla rippikoulun jälkeen iloiseen ja aktiiviseen seurakuntanuoren elämään. Hän oli isosena monilla leireillä ja kohtasi seurakuntanuorissa myös puolisonsa Timon.
Kun Ruohojen kaksi lasta olivat taaperoiässä, perhe löysi Vivamon mukulamessut ja seurakunnan perhekirkot. Rakennuspiirtäjäksi ja tekniseksi piirtäjäksi valmistunut ja mainonnan ammattitutkinnon suorittanut Aila Ruoho eli täyttä arkea.
Teologisen heräämisen hän koki 2000-luvun vaihteessa ryhtyessään seuraamaan netin keskustelupalstoja, joilla entiset Jehovan todistajat jakoivat kokemuksiaan.
– Silmäni avautuivat hengellisyyden piilossa olevalle julmalle puolelle. Tajusin, miten vakavasti niitä ihmisiä satutetaan, jotka eivät pysty pysymään mukana yhteisössä.
Aila Ruoho kävi Jehovan todistaja -siskonsa kanssa paljon uimassa ja keskusteli hänen kanssaan myös Jehovan todistajien käyttämästä Raamatun Uuden maailman käännöksestä.
– Halusin oppia Raamatun alkukieliä. Kolmannella yrittämällä pääsin 40-vuotiaana opiskelijaksi teologiseen tiedekuntaan. Opiskelin kuusi vuotta töiden ja lastenhoidon ohessa.
***
Gradun kirjoittaminen oli Aila Ruoholle mieluista, vaikka hän jäi vähälle ohjaukselle graduseminaarin vetäjän Heikki Kotilan kuoltua.
– Tein graduni hengellisestä väkivallasta. Se avasi minulle tien tietokirjailijaksi ja luennoitsijaksi teemaan liittyen.
Vuonna 2013 Ruoholta ilmestyi ensimmäinen kirja Päästä meidät pelosta. Seuraavaksi syntyi yhdessä Vuokko Ilolan kanssa vanhoillislestadiolaisten ehkäisykieltoa ja sen seurauksia käsitellyt teos Usko, toivo ja raskaus. Vuonna 2015 saivat äänen Jehovan todistajista eronneet ja kartetut kirjassa Vartiotornin varjossa.
Tällä viikolla ilmestynyt Ruohon tuorein kirja Pyhät pahat ja pelokkaat käsittelee itsetuhoisuutta ja pelkoja kymmenessä eri suomalaisessa uskonyhteisössä. Haastatellut ovat kuuluneet Jehovan todistajiin, neljään eri lestadiolaiseen suuntaukseen, mormoneihin, helluntailaisiin, Koivuniemen konserniin, karismaattisiin luterilaisiin liikkeisiin tai tavallisiin luterilaisiin seurakuntiin.
– Edellisiä kirjoja tehdessäni minulle kirkastui, että hengellisen väkivallan ytimessä ovat pelot, erityisesti lasten ja nuorten pelot.
***
Syvempi perehtyminen aiheeseen paljasti, että erityisesti Jehovan todistajat näkevät paljon hengellisiä painajaisia.
– Heidän yhteisöissään lapsille tarkoitettu hengellinen materiaali on kuvitukseltaan ja sisällöltään osin raakaa ja julmaa. Lasten kuullen puhutaan demoneista, lopunajan vainoista ja Harmagedonista.
Monissa tiiviissä hengellisissä yhteisöissä ongelmana on myös toisella tavoin uskovien ja ajattelevien ihmisten eli koko liikkeen ulkopuolisen maailman demonisointi. Kyse on toisaalta vallankäytöstä ja yrityksestä pitää kiinni jäsenistöstä, mutta toisaalta myös vilpittömästä halusta suojella omia.
– On jotenkin niin käsittämätöntä, että ihmisiä opetetaan pienestä saakka pelkäämään toisia, jotka kuitenkin uskovat samaan Jeesukseen.
Aila Ruoho toivoo kirjansa ravistelevan ihmisiä pohtimaan lasten pelkoja ja kyselemään heiltä niistä suoraan. Kirjan loppuun hän laati huoneentaulun vanhemmille.
Aikuisen kuuluu huolehtia siitä, ettei lapsi pelkää väärin ymmärtämiään vertauksia tai muuta hengellistä puhetta tai kuvastoa. Aikuinen ei saa tartuttaa lapseen omia pelkojaan. Lapsen ei koskaan pidä kuvitella olevansa vastuussa kenenkään kuolemanjälkeisestä kohtalosta. Lapselle saa puhua vain turvallisia ja myönteisiä asioita hengellisyydestä. Lasta ei saa koskaan hylätä, ei silloinkaan jos hän valitsee eri uskonnon, mihin aikuinen on häntä kasvattanut.
***
Kirjan toinen teema on itsetuhoisuus. Hengellisissä yhteisöissä masentunutta ei aina kehoteta lepäämään tai hakeutumaan ulkopuolisen avun piiriin eikä hänelle tarjota empatiaa. Ruohon mukaan pikemminkin suositellaan, että pitäisi tehdä enemmän työtä yhteisön hyväksi, jolloin masennus muka helpottuisi.
– Masentuneelle osoitetut vaatimukset altistavat itsetuholle. Masentunut kokee usein olevansa arvoton, syyllinen ja huono. Jos yhteisö hylkää tai tuomitsee ja alkaa karttaa masentunutta, hän on todella heikoilla.
– Erityisesti Jehovan todistajilla oli paljon kokemuksia yhteisön jäsenten itsemurhista. Usein saatetaan ihan sanoa, että olisi parempi, että henkilö olisi kuollut kuin että hän eroaa yhteisöstä. Kuolema esitetään vähemmän toivottomana ratkaisuna, Ruoho kertoo.
Esimerkiksi mormoneilla ja eri lestadiolaisissa yhteisöissä pelko tulevasta tuomiosta puolestaan paradoksaalisesti suojelee Ruohon mukaan toisinaan itsemurhilta.
– Kun uskoon liittyy ajatus, että ihminen joutuu viimeisellä tuomiolla vastuuseen itsemurhastaan, saattaa kadotuksenpelko estää tekemästä epätoivoista ratkaisua. Pelko ei silti pelasta tämän puoleista elämää. Tärkeintä olisi tunnistaa masennus ja tukea sairastunutta.
Kirjaa tehdessään Ruoho yllättyi eniten vanhoillislestadiolaisuudessa esiintyvästä aikuisten sinkkunaisten hyväksikäytöstä. Ruohon tietojen mukaan jotkut miehet lupailevat naisille vaikkapa iltakylien yhteydessä tai vihjailevin viestein sitoutumista saadakseen seksiä, mutta käyttävätkin tällä tavoin hyväksi useita naisia.
– Koska aihe on niin tabu, siitä ei keskustella eikä varoitella edes ystäviä.
***
Aila Ruohon oma kirkkosuhde on murroksessa. Hän pohtii hyvin vakavasti evankelis-luterilaisesta kirkosta irtautumista.
– Koen että Suomen evankelis-luterilaisen kirkon linja on hukassa, yhtenäisyys puuttuu. Edes papistolla tai piispoilla ei ole yhtenäistä kantaa juuri mihinkään. En enää usko kirkon yhtenäisyyden mahdollisuuteen. Eri näkökannat etääntyvät toisistaan yhä kauemmas.
Ruoho on aina ollut hengellisissä asioissa konservatiivinen. Häntä ahdistaa se, miten valtavia vihareaktioita vanhakantaisten käsitysten ääneen lausuminen nykyään aiheuttaa.
– Usein saa kuulla olevansa suvaitsematon, vaikka siitä ei todellakaan ole kyse.
Kuva: Matti Pirhonen. Ailan Ruohon oma kirkkosuhde on murroksessa. Hän kertoo olevansa ahdistunut vanhakantaisten käsitysten aiheuttamista vihareaktioista.