Osaisitko kertoa ilman kalenteria, mitä juhlapäivää vietetään toukokuun yhdeksäntenä?

Oikea vastaus on tietenkin Eurooppa-päivä. Tänä vuonna tuona päivänä tulee kuluneeksi 75 vuotta Schumanin julistuksesta, josta nykymuotoinen Euroopan valtioiden yhteistyö sai alkunsa.

Tuolloin toisen maailmansodan kauhut olivat yhä lähimuistissa. Ranskassa ulkoministeriksi sodan jälkeen noussut Robert Schuman oli itsekin joutunut natsien vangitsemaksi.

Eurooppalaisen yhteistyön tavoitteena oli estää historian toistuminen, tehdä sodasta Euroopan maiden välillä mahdottomuus. Tässä mielessä Euroopan unioni on ollut menestystarina.

Mutta entä sota Eurooppaa vastaan? Siihen emme ole varautuneet yhtä hyvin, ja nyt sen uhka on todellinen. Samaan aikaan Yhdysvalloista on tullut epävakaa liittolainen, jonka sotilaalliseen apuun ei voi enää luottaa kuten ennen.

Niinpä Euroopassa mietitään, miten saada aikaan uskottava yhteinen puolustus. Taustalla lymyää vielä suurempi kysymys: mitä me oikein Euroopassa puolustamme?

AKATEMIATUTKIJA Timo Miettisen työhuoneen ikkuna antaa keväiselle Unioninkadulle. Miettisen työpaikka, Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskus, sijaitsee kivenheiton päässä Helsingin historiallisesta keskustasta vuonna 1848 valmistuneessa entisessä sairaalassa.

Seinät huokuvat historiaa, mutta niiden suojassa sisustus on tavanomaista konttorityyliä. Suurta huonetta halkovat harmaat sermit, ja tyhjällä toimistopöydällä paikkaansa etsii valkoinen muovivalaisin.

Miettinen on eurooppalaiseen filosofiaan, aatehistoriaan ja politiikkaan erikoistunut akatemiatutkija ja aktiivinen Eurooppa-keskustelija. Tutkimustyönsä ohella hän on julkaissut myös yleistajuisia Euroopan historiaa ja nykyisyyttä käsitteleviä tietokirjoja kuten Eurooppa – Poliittisen yhteisön historia (2021) ja Demokratian aika (2024).

Eurooppa ei kuitenkaan ole Miettiselle vain akateemisen kiinnostuksen kohde, vaan hän sanoo olevansa eurooppalainen myös identiteetin tasolla.

Tunne ei kiinnity niinkään symboleihin, lippuun tai Eurooppa-päivään, vaan eurooppalaisen ajattelun perinteeseen, johon Miettinen tutustui syvällisesti tultuaan yliopistoon opiskelemaan filosofiaa.

– Jos kysytään, mikä on se perinne, joka on tehnyt sinusta sinut ja joka vahvimmin vaikuttaa omaan ajatteluun, niin kyllä se minulle on eurooppalaisen filosofian kaanon.

Eurooppalainen identiteetti ei Suomessa ole mikään poikkeus. Kyselytutkimuksissa selvä enemmistö suomalaisista kokee olevansa eurooppalaisia, ja mitä nuoremmista vastaajista on kyse, sitä tavallisempi kokemus on.

Useimmille eurooppalaisuus ei silti taida olla yhtä voimakas ja keskeinen osa identiteettiä kuin Eurooppa-tutkijalle. Yksi selitys löyhään identiteettiin voi olla eurooppalaisen historiankirjoituksen ”hyvin vahvassa kansallisessa painotuksessa”, kuten Miettinen muotoilee.

Toisen selityksen voi tarjota pitkä rauhanaika. Jos politiikka ymmärretään kamppailuna, niin elävä poliittinen identiteetti vaatii vastinparin. Kylmän sodan jälkeen Euroopassa elettiin kuitenkin pitkän aikaa vailla selkeää vihollista.

– Ehkä se osittain johti siihen, että eurooppalaista projektia ei kaikilta osin haluttu tai pystytty edistämään niin voimallisesti kuin olisi ollut tarve, Miettinen sanoo.

Nyt tällaista ongelmaa ei enää ole. Tilanteessa voi nähdä hopeareunuksen.

– Parhaassa tapauksessa kriisit voivat johtaa Euroopassa myös toimintaan ja oman identiteetin vahvistumiseen.

MINKÄLAINEN TUO Euroopan oma identiteetti sitten on? Kannattaisiko vastausta lähteä etsimään antiikin taruista, filosofian perinteestä vai kenties katolisen kirkon ajattelusta?

– No, tämä on kyllä hankala kysymys, Miettinen toteaa.

– Siitä huolimatta, että voidaan puhua yhtenäisestä eurooppalaisesta ajatteluperinteestä, on selvää, että eurooppalainen ajattelu on erilaisten kompromissien tulos.

Tuosta perinteestäkin Miettinen nostaa ensimmäisenä esiin yksittäisten ajatusten sijaan kriittisten kysymysten esittämisen taidon. Kyse ei niinkään ole vankkumattomista arvoista tai periaatteista vaan itsetutkiskelun perinteestä.

Myös kirkon vaikutus eurooppalaiseen ajatteluun on ollut moninainen. Toisaalta katolinen kirkko on nähnyt itsensä yhtenäisen Euroopan ankkurina, toisaalta protestanttinen liikehdintä 1500-luvulta lähtien kytkeytyy vahvasti ajatukseen kansallisvaltioista.

Erilaisia virtauksia yhdistäväksi teemaksi Miettinen nostaa ajatuksen universalismista.

– Eurooppa on aina halunnut kiinnittyä jollain tavalla yleispäteviin ajatuksiin ja ideoihin ja myös nähnyt itsensä tällaisen yleispätevyyden keskeisenä edustajana.

Universalismi on näkynyt filosofiassa ja tieteessä, mutta myös laajemmin kulttuurissa ja universalistisessa uskonkäsityksessä. Kristinuskon Jumala ei ole vain yhden heimon vaan kaikkien pelastaja.

– Me haluamme, että kulttuurissa on jotain, joka ylittää satunnaisen ja paikallisen tason.

Universalismin osalta yksi antiikin ajan kiinnostavimmista lähteistä Miettiselle on ollut Paavali. Näistä kristinuskon ajatuksista voisimme Euroopassa yhä inspiroitua, hän pohtii.

– Yhteisön rakentumisen periaatteet eivät voi olla vain rajaavia, vaan niiden pitää olla sellaisia, jotka kutsuvat kaikkia mukaan rakentamaan yhteisöä. Yhteisön pitää kiinnittyä tällaisiin yleispäteviin periaatteisiin eikä niinkään lakeihin ja sääntöihin, jotka tekevät eroja meidän ja toisten välille.

Toisaalta universalistista ajatusta eurooppalaisesta yhteisöstä ovat haastaneet nationalistiset populistit, joista osa perustelee politiikkaansa nimenomaan kristinuskolla. Tällaista nationalismin ja kristinuskon fuusiota Miettinen pitää radikaalina kristinuskon perinteiden uudelleentulkintana.

– Sellainen ajatus, ettei meillä olisi mitään velvollisuuksia auttaa muualta tulevia ihmisiä, on täysin epäkristillinen. Kristillisyyden sanoma on nimenomaan universaalissa armon viestissä.

TOISENA EUROOPPALAISEN identiteetin kivijalkana Miettinen nostaa esiin historiallisen muistin merkityksen. Se on korostunut erityisesti toisen maailmansodan jälkeen.

Toinen maailmansota oli Euroopalle niin hirveä kokemus, että sen välttämisestä on tullut keskeinen osa identiteettiämme. Ei koskaan enää.

Niinpä eurooppalaisessa ajattelussa historiaa pitää kunnioittaa mutta toisaalta sen virheistä oppia.

Yksi eurooppalaisia Trumpin toisen kauden politiikassa hätkähdyttäneistä asioista onkin hänen suhteensa historiaan.

– Tuntuu kuin Trump olisi kokonaan hylännyt historiallisen ajattelutavan. Hän tarkastelee kaikkea ikään kuin puhtaalta pöydältä.

Trumpkaan ei tosin ole hylännyt historiaa kaikilta osin, vaan hän näkee siinä nostalgisen menneisyyden ja toisaalta mahdollisuuden uhriutua. Tämä yhdistää Miettisen mukaan Trumpia ja Putinia.

– Molemmat näkevät menneisyydessä sellaisia mystisiä aineksia, jonka varaan nykypolitiikkaa voidaan rakentaa. Molempien ajattelussa korostuu myös se, että kansainvälinen järjestelmä on historian saatossa kohdellut Venäjää ja Yhdysvaltoja epäreilulla tavalla. Historiassa on vääryyksiä, joita voi ja joita pitää ryhtyä korjaamaan.

Vaikka ero Yhdysvaltojen ja Euroopan välillä vaikuttaa nyt suurelta, puheet läntisen arvoyhteisön hajoamisesta Trumpin myötä ovat silti Miettisen mielestä liioiteltuja.

Yksi todiste arvoyhteisön olemassaolosta ovat eurooppalaisten reaktiot Yhdysvaltojen viime aikaiseen kehitykseen. Ne ovat olleet Miettisen mielestä osin ”aika emotionaalisia” ja vaikuttaneet hyvin aidolta.

– Se kertoo siitä, että näillä asioilla on väliä.

PELKÄN MENNEISYYDEN varaan ei identiteettiä voi rakentaa. Eurooppa-kirjassaan Miettinen siteeraa ranskalaista filosofia Ernst Renania (1823–1892), jonka mukaan kansakunnat ovat kaikkialla rakentuneet unohtamisen varaan. Yhtenäisyyden ehtona on kyky unohtaa paitsi historian kivuliaat tapahtumat myös paikalliset erot.

”Ehkä tämä on Euroopan ongelma laajemminkin: se ei ole oppinut unohtamaan”, Miettinen kirjoittaa.

Ajatus vaikuttaa olevan jossain määrin ristiriidassa historiallisen muistin merkityksen korostamisen kanssa.

– Tunnistan tämän jännitteen, että kuinka paljon historiaa on ihmiselle tai kulttuurille hyväksi.

Miettisen mielestä on selvää, että demokraattisessa traditiossa historiasta oppiminen on luovuttamattoman tärkeää.

Mutta joskus historiasta voi tulla myös taakka. Sellainen tilanne voi olla käsillä nyt, jos ripustaudumme ajatukseen siitä, mitä eurooppalainen yhteistyö on tähän asti tarkoittanut.

– Ajatus siitä, että meillä on vahvat valtiot eikä Euroopassa voida tehdä mitään ilman yksimielisyyttä, on osa toisen maailmansodan jälkeistä yhdistymisen historiaa. Se oli hyvin vahvasti sisämarkkinaprojekti, jossa turvallisuuskysymykset haluttiin jättää kansallisvaltioille.

EUROOPAN TULEVAISUUTEEN yhden näkökulman tarjosi hiljattain Ukrainan presidentti Volodymyr Zelenskyi, jonka Helsingin yliopistolla pitämää puhetta Miettinen pääsi maaliskuussa kuuntelemaan.

Puhe teki vaikutuksen. Erityisesti Miettinen vaikuttui tavasta, jolla Zelenskyi kehysti Ukrainan tarinan Euroopan puolustustaisteluun ja sitoi sen demokratian puolustamiseen.

Keskustellaanko Euroopassa ehkä nyt liikaa vain siitä, miten Eurooppaa pitäisi puolustaa, eikä tarpeeksi siitä, miksi Eurooppa pitäisi puolustaa?

– Se on minusta hyvä kysymys. Näkökulmat eivät välttämättä sulje toisiaan pois. On selvää, että puolustuksesta pitää tällä hetkellä puhua ja Zelenskyi itsekin käytti aika paljon aikaa erilaisten Ukrainan tarvitsemien asejärjestelmien läpikäyntiin, Miettinen toteaa.

Mutta samalla Zelenskyi tarjosi näkymän Euroopasta, jolla on tulevaisuus ja tahtotila.

– Ehkä juuri se teki vaikutuksen. Tapa, jolla Zelenskyi sanoitti ajatusta Euroopasta, jolla on aidosti tulevaisuus tämän menneisyydessä märehtimisen sijaan.

Kuka?

Timo Miettinen, 44

Koulutus: Filosofian tohtori. Väitöskirja käsitteli Euroopan ideaa Edmund Husserlin ajattelussa.

Työ: akatemiatutkija Helsingin yliopiston Eurooppa-tutkimuksen keskuksessa, dosentti

Kiinnostaa: kulttuuri ja historia, elokuvat, Lähi-idän kasvisruoka

Ilmoita asiavirheestä