Kun ihmistä kohtaa vaikea suru tai tragedia, hänen elämältään tuntuu putoavan pohja. Kun lapsi tai puoliso kuolee, uskonnollinen yhteisö erottaa jäsenyydestään, äiti tai isä alkoholisoituu, ihminen tulee petetyksi tai jätetyksi, avioliitto kariutuu, huumeet tai itsemurha vievät perheenjäsenen, sairaus muuttaa elämää pysyvästi tai joutuu elämään jatkuvan väkivallan uhan alla, voi vertaisryhmä tuoda valtavan avun.
Sekä ammattimaisesti johdettuja vertaistukiryhmiä että löyhemmin muodostuneita vapaaehtoisryhmiä kokoontuu kaikkialla Suomessa, myös seurakunnissa. Lisäksi virtuaalinen vertaistuki on saanut laajat ja uudenlaiset muodot netissä.
Kokemus siitä, että nuo toiset todella ymmärtävät, mistä puhun, on tietyssä elämänvaiheessa kullanarvoinen. Muiden kokemuksista saa tukea ja tulevaisuudenuskoa sekä peilin omille tunteilleen.
Kuten kaikilla asioilla myös vertaistuella on silti varjonsa. Erityisesti jatkuvalla periaatteella kasvokkain kokoontuvissa ryhmissä tai yhä uusia jäseniä ottavissa nettivertaisryhmissä voidaan asiantuntijoiden ja vertaisjäsenten mukaan törmätä ongelmiin.
Jutussa kursivoituina näkyvät kommentit on kerätty Facebook-kyselyn kautta vertaisryhmien jäseniltä.
***
Kuulun pariinkin eri lapsensa menettäneiden ryhmään. Aika pian huomasin, että näissä ryhmissä on valitettavan paljon sellaisia, jotka eivät edes yritä päästä surussa eteenpäin. Kohtalotovereiden kanssa märehditään samat asiat päivästä ja kuukaudesta toiseen – joillakin tämä vaihe on kestänyt jo yli 10 vuotta. Mielestäni tällainen vertaistuki ei enää auta.
Myös ammatikseen vertaisryhmien kanssa työtä tekevät totesivat taustahaastatteluissa, että pahimmillaan surusta tulee vertaisryhmässä uusi identiteetti, jolloin oma selviytyminen ja elämässä eteneminen pysähtyy.
Sururyhmien lisäksi muissakaan vertaisryhmissä ei ole terveellistä jäädä vellomaan loputtoman pitkäksi ajaksi trauman purkuvaiheeseen. Vertaisryhmien tavoitteena pitäisi aina olla voimaantuminen ja vähittäinen uuden identiteetin rakentuminen uudelta pohjalta.
Jokaisella on toki oikeus ja vapaus edetä prosesseissaan omaa tahtiaan, eikä kukaan voi ulkoa päin määrätä, milloin on jatkettava eteenpäin. Silti on mahdollista sanoa, että yli kymmenen vuoden akuutti traumanpurkuvaihe ei ole hyväksi tai tarkoituksenmukainen.
Ongelmaa pyritään ehkäisemään niin, että ryhmätapaamisilla on selkeästi ennalta määritelty kesto ja niitä johdetaan ammattimaisesti. Alussa käsitellään vaikeita kokemuksia ja tunteita ja lopussa keskiössä on jo oman tulevaisuuden ja selviytymisen pohdinta.
Toisinaan ryhmiin tulevat myös haastatellaan ennakkoon, jotta varmistetaan hyötyvätkö ihmiset todella ryhmämuotoisesta vertaistuesta vai sopisiko esimerkiksi henkilökohtainen terapia heille paremmin.
***
Vertaistukikin voi olla hierarkkista: jollain taholla on enemmän valtaa sanoittaa yhteiset kokemukset, jolloin voi tulla sellainen olo, että oma tapa tuntea ja oma historia on vääränlainen.
Tietyistä uskonnollisista ryhmistä irrottautuneiden vertaisryhmissä jaetaan usein kokemus siitä, että liikkeessä on vaadittu yhteistä uskoa, yhteistä kokemusta ja yhteistä tiukkaa moraalia. Omatunto ei ole saanut kehittyä, vaan se on korvautunut ryhmän säätelemällä yhteistunnolla. Kukaan ei ole kysynyt, mitä ihminen oikeasti ajattelee.
Jos vertaistuessa sorrutaan vastaavasti määrittelemään ainoa oikea tapa irrottautua kyseisestä liikkeestä ja suhtautua siihen tämän jälkeen, ihminen voi kokea päätyneensä ojasta allikkoon. Jälleen joku muu kertoo, mitä saan tuntea ja ajatella.
Uskonnon uhrien vertaisryhmissä tältä vältytään, kun ryhmissä on eri uskonnoista irrottautuneita ja ryhmät ovat melko löyhiä. Ihmiset tulevat ja menevät, eikä heidän välilleen synny hierarkioita. Sen sijaan konflikteja syntyy toisinaan ateistien ja Jumalaan uskovien välille. Ryhmistä vastuuta kantavien on tällöin muistutettava yhteisistä pelisäännöistä.
Särkyneet ja kärsineet ihmiset ovat usein herkillä ja reagoivat vahvasti siihen, jos aistivat vertaistuessa mitään vastaavaa dynamiikkaa kuin heidät traumatisoineissa yhteisöissä tai ihmissuhteissa. Aina joku lähtee ovet paukkuen vertaisryhmästäkin. Näissä tilanteissa ryhmän ohjaajan tai nettiryhmän ylläpitäjän rooli ongelmien ratkomisessa ja ennaltaehkäisyssä korostuu voimakkaasti.
***
Mitä pahemmat traumat, sitä korkeammassa statuksessa on vertaistuessa. Aina voi ylittää ja mitätöidä toisen kokemuksen siinä samalla.
Vertaisryhmissä saatetaan toisinaan arvottaa jonkun kokema menetys raskaammaksi kuin jonkun toisen. Tämä ei edistä kenenkään hyvinvointia eikä vie ryhmää eteenpäin. Vertaistuen ammattilaiset pitävät ehdottoman tärkeänä, että ryhmillä on säännöt, joissa määritellään selkeästi, ettei kenenkään kokemuksia saa mitätöidä.
Varsin yleiseksi kasvokkain kokoontuvien ryhmien ongelmaksi asiantuntijat nimeävät sen, että joku puhuu ryhmässä koko ajan eikä anna muille puheenvuoroa – tai että joku ei puhu ikinä mitään.
On haitallista, jos yhden ryhmän jäsenen rooli korostuu kohtuuttomasti suhteessa muihin. Huonoimmassa tapauksessa hän on ryhmän ohjaaja.
Ohjaajan tehtävä on varmistaa, että kaikki saavat tasapuolisesti äänensä kuuluviin, ketään ei loukata, mahdolliset konfliktit käsitellään tuoreeltaan ja ryhmää ohjataan koko ajan selviytymisen suuntaan.
***
Kuulun eronneiden vanhempien ja etä-äitien vertaisryhmiin. Kun itsellä on hyvä fiilis ja luen liikaa ryhmäläisten juttuja, palaavat menneet murheet itsellekin mieleen. Toisaalta kun ahdistaa, virtuaalihalaukset ja tsemppiviestit samoja kokeneilta kyllä nostavat. Ryhmistä saa myös käytännön vinkkejä ja tukea.
Monille on hyvin helpottavaa päästä alussa jakamaan oma kokemuksensa vertaisryhmäläisille. Samalla voi olla raskasta kuulla muiden vaikeista elämäntilanteista yhtä suoraan.
Esimerkiksi Suomen Mielenterveysseurassa ryhmiin tuleville kerrotaan etukäteen, miten vaikealta muiden raskaiden kokemusten kuuleminen voi tuntua. Samalla heitä lohdutetaan, että myöhemmin helpottaa, kun ryhmän teemoissa siirrytään selviytymiseen ja voimavaroihin.
Joihinkin nettiryhmiin uusia ihmisiä uusine akuutteine kokemuksineen tulee jatkuvasti lisää. Niissä prosessit eivät etene yhtäaikaisesti eivätkä aina myöskään voimauttavasti. Toisaalta moni kokee myönteiseksi, että nettiryhmästä löytyy akuuttia tukea lähes mihin vuorokaudenaikaan tahansa. Riippuu sekä yksilöstä itsestään, ryhmän dynamiikasta että ryhmää johtavista henkilöistä, miten vertaistukiprosessi näissä ryhmissä etenee.
***
Olen miettinyt, pitäisikö irrottaa menneestä ja lähteä jo kokonaan pois tämän uskonnollisen liikkeen jättäneiden vertaisryhmästä, jotta omalta kohdaltani taakse jääneet asiat eivät aktivoituisi ryhmässä yhä uudelleen. Nyt kuitenkin tuntuu, että vanhoihin asioihin tulee aina uutta perspektiiviä eivätkä aiemmat vaikeat asiat enää ahdistakaan. Voin analysoida niitä rauhallisin mielin, rennosti. Parhaimmillaan voin jopa auttaa toisia kokemuksillani.
Jotkut kokevat hyväksi olla mukana nettivertaisryhmässä tietyn ajan ja jatkavat sen jälkeen matkaansa ilman ryhmää. Toiset saavat omalle prosessilleen uutta potkua uusista jäsenistä ja haluavat myös olla antamassa sitä tukea, mitä itse akuutissa vaiheessa saivat. Tähän vaiheeseen pääseminen edellyttää usein myös henkilökohtaista terapiaa vertaistuen rinnalla.
Huonoimmassa tapauksessa ryhmässä vuosikausia roikkuminen kuitenkin johtaa siihen, että omat haavat eivät ikinä arpeudu eikä elämä etene. Viha ei väisty eikä kanavoidu voimaksi, viholliskuvat säilyvät ja jopa voimistuvat. Suru saa pääosan elämässä tai ohut luottamus elämän kantavaan voimaan katkeaa yhä uudelleen. Vertaisryhmästä muodostuu eräänlainen elämää kapeuttava kupla, jonka läpi elämä näyttäytyy vääristyneenä.
***
Eräs suuri ja herkkä vertaistuen varjo liittyy toiminnan vaatimaan ehdottomaan luottamuksellisuuteen. Monissa ryhmissä kerrataan joka kokoontumisen aluksi, ettei mitään ryhmässä kuultua voi kertoa eteenpäin. Sama ohjeistus on netin vertaisryhmissä: täällä kirjoitettua ei vuodeta koskaan kenellekään. Ja silti, ihmisten kesken tapahtuu tahallisesti ja tahattomasti hairahduksia.
Uskontojen uhrien vertaistuessa luottamuksellisuuden haaste on erityinen: Jos jossakin uskonnollisessa ryhmässä kuullaan, että heidän jäsenensä on osallistunut UUT:n toimintaan, seuraukset saattavat olla yksilölle valtavat. Pahimmillaan hänet erotetaan yhteisöstä ja häntä aletaan karttaa. Näin ei ole onneksi tiettävästi kenellekään käynyt.
Mikäli ihmisen traumat liittyvät petetyksi tulemiseen, voi vertaisryhmässä koettu luottamuksen pettäminen olla musertavaa.
Hyvä keino korjata vertaistuen varjoja on kerätä ja antaa jatkuvasti palautetta vertaisryhmän toiminnasta. Prosesseista tulee itseään korjaavia, mikä on sekä ryhmäläisten että ohjaajien etu.
Muita keinoja ovat selkeät säännöt ja tavoitteet, koulutetut ryhmänohjaajat, välitön ongelmiin tarttuminen, rehellisyys, luottamuksellisuus ja voimaantumisen tavoittelu.
Viime kädessä vastuu omasta elämästä on aina aikuisella ihmisellä itsellään, senkin jälkeen kun elämä on häntä syvästi haavoittanut. On opittava elämään menneisyytensä ja nykyisyytensä kanssa ja tehtävä itse elämänsä ratkaisut.
Kirjoittaja on Kotimaan toimittaja.
Juttua varten haastatellut asiantuntijat ovat: ryhmätoimintojen päällikkö, perheterapeutti Reija Tuomisalo Suomen Mielenterveysseurasta, toiminnanjohtaja Joni Valkila Uskontojen Uhrien tuesta sekä diakonian ja sielunhoidon asiantuntija Irene Nummela kirkkohallituksesta.
Kuvitus: Päivi Karjalainen