Suhteeni kristinuskon kieleen on ristiriitainen. Ensinnäkin se on kotona opittu kieli, jonka sanasto, kielikuvat ja rytmi rauhoittavat minua ja saavat tuntemaan oloni turvalliseksi. Sillä piirrettiin maailmani rajat. Lapsuuteni iltarukouksissa siunattiin nimeltä mainiten kaikki läheiseni, äiti, isä, sisarukset, sukulaiset, ystävät, koko tuo yhteisö, joka muodostui ympärilleni kuin kehinä laajenevat väreet veden pinnalla. Tuon kehän sisällä olen yhä, enkä muuta voi, sillä päästäkseni sen ulkopuolelle minun pitäisi poisoppia äidin- ja isänkieleni.

Toiseksi tuohon lapsuudessa opittuun kieleen liittyy ahdistusta ja pelkoa, sillä sitä käytettiin myös tuomitsemiseen ja uhkailuun – ei kylläkään onneksi kotona. Synti, Saatana, helvetti, omatunto, lankeaminen, kadotus… Ne ovat syvälle mieleeni hautautuneita sanoja, joiden painoa maailmankuvassani en kykene itse arvioimaan.

Kolmanneksi on myös paljon sellaisia ilmaisuja, joiden ääriviivat tunnistan mutta jotka kumisevat korvissani onttoina. Sanoja, joiden informaatiosisällön ehkä periaatteessa tiedän, mutten osaa kuvitella niille merkitystä nykyisessä elämässäni. Sanoja, jotka eivät puhuttele, kosketa, silitä, rutista, ravista; jotka eivät tuoksu tai maistu miltään. Ne hilseilevät ja rapisevat näkymättömiin kuin vuosia sitten sudittu ulkoseinämaali keskipäivän auringossa.

RAAMATUN KUVAKIELTÄ pidän tietenkin kauniina, mutta varmaankaan en ole ainoa, jota muutaman tuhannen vuoden takaisesta Lähi-idän agraarikulttuurista metaforansa ammentava kieli ei onnistu koskettamaan.

Ihokkaat, kamelit, leilit ja saviruukut sijoittuvat pikemmin turistimatkalle tai kansatieteelliseen museoon kuin siihen kohtaan aivojani, jossa hengellisyydeksi kutsutut ajatukset ja tuntemukset sijaitsevat.

Vuosisatojen käytössä kristinuskon kieli on kulunut ja menettänyt kykyään merkitä ja merkityksellistää. Prosessia voidaan kutsua kirjallisuudentutkimuksen käsittein kielen automatisoitumiseksi. Kun sanoja toistellaan tarpeeksi pitkään ja paljon, puhujat eivät enää kiinnitä huomiota niiden merkityksiin. Ne muuttuvat sanahelinäksi, tyhjäksi liturgiaksi.

Niin juuri, sanakirjan mukaan ’liturgialla’ on kaksi hyvin erilaista merkitystä: toisaalta se on jumalanpalveluksen alttarilta toimitettava osa, toisaalta sillä tarkoitetaan kaavamaisia, samanlaisina toistuvia sanakäänteitä, kuten käsitteessä poliittinen liturgia.

KUN KUUNTELEN esimerkiksi virsiä tai muita hengellisiä lauluja, ihmettelen käsitteiden arkaaisuutta, abstraktiutta, kielikuvien toisteisuutta ja sanoitusten kaikinpuolista ennalta-arvattavuutta. Missä on jokapäiväinen elämä, missä ovat tunteet, missä on ihminen kaikkine inhimillisyyksineen? Missä ovat hajut, maut ja tunto? Missä kuuluu se kielellinen arki, jossa elämme?

Uskosta kertovat laulut on aivan liian usein tehty samalla kaavalla. Kielellisesti ja rakenteellisesti mielikuvitukseton ylistysveisu ei ole kummoinenkaan todistus Luojan luomistyöstä. Eikö Jumala ilahtuisi, jos hänen luomaansa kieltä käytettäisiin mahdollisimman kekseliäästi, sen monia runollisia ja proosallisia ilmaisukeinoja hyödyntäen?

SE KIELI, jolla itse sanallistan olemassaoloni suuria kysymyksiä, tulee ajallisesti ja maantieteellisesti paljon lähempää kuin Raamatun kielestä ja sen syntyajan kulttuurista. Sen kielen sanat ovat peräisin useista kielen rekistereistä. Saatanpa pohdiskella syntyjä syviä kielellä, joka ei alkuunkaan sopisi kirkkoon. Minun Jumalani joutuu kestämään alatyylisiä ilmauksia ja kömpelöjä vitsejä.

Kielen merkityskatoon on kuitenkin olemassa parannuskeino. Tutkimuskielessä sitä kutsutaan vieraannuttamiseksi. Se tarkoittaa herättelyä, alkuperäisistä merkityksistä muistuttamista, liian tutuksi muuttuneen tekemistä uudelleen näkyväksi ja kuuluvaksi.

Vieraannuttaminen sysää muumioituneet merkitykset liikkeelle. Se on jotain sellaista, mitä runous tekee kielelle: se asettaa sanat uuteen valoon, kaivaa esiin pinnanaliset, unohtuneet merkitykset ja kytkee ne juuri siihen hetkeen, jossa kieltä käytetään.

Kristillinen kieli kaipaisi kipeästi runousreformia, sitä että keskittyisimme teologian ja dogmien sijaan edes hetkeksi poetiikkaan, siis ei ainoastaan siihen mitä sanotaan vaan myös siihen, miten ja millä kielellä asioista puhutaan. Idealle löytyy myös teologiset perusteet, sillä antaessaan ihmisen tehtäväksi nimetä kaikki luomansa eläimet Jumala asetti ihmisille runoilijan tehtävän.

YHDEN ESIMERKIN kristillisen kielen vieraannuttamisesta tarjosi sosiaalipsykologi Antti Eskola. Kaikkien yllätykseksi tämä alallaan arvostettu ja vasemmistolaisesta yhteiskuntakritiikistään tunnettu tutkija intoutui eläkepäivillään pohtimaan kristillistä uskoa. Hän oli havahtunut ajatukseen siitä, että hänen lapsena saamansa kaste oli ikään kuin vanhempiensa hänelle lähettämä kirje, jonka hän halusi vielä avata ja katsoa mitä se sisältää.

Minulle Eskolan vuonna 1999 ilmestynyt kirja, nimeltään kuvaavasti Uskon tunnustelua, oli vavisuttava kokemus, ja taittelinkin siitä miltei joka toisen sivun hiirenkorville merkiksi, että tähän kohtaan pitää vielä palata.

Syy innostukseeni oli se, että Eskola tarttui kirjassaan minulle kovin tuttuun aiheeseen uudella kielellä, ja tuo kieli sattui olemaan juuri se, jonka itse olin aikuisena omaksunut. Olin nimittäin yliopistossa oppinut yhteiskuntatieteen kielen, jonka käsittein ja jäsennyksin yritän yhä saada selkoa ympäröivästä maailmasta ja paikastani siinä.

Kun nyt selailen Eskolan kirjaa yli 20 vuotta sen ilmestymisen jälkeen, huomaan että siinä ei tarjota niinkään vastauksia kuin kysymyksiä. Mutta jo se, miten ja millä kielellä tuo Tammelantorin profeetta kysymyksensä esitti, ravisti minun tapaani ajatella kristinuskoa.

Eskola muistuttaa, että kristillinen kieli on myös vallankäytön kieltä: sen avulla määritellään maailma ja siellä toimimisen rajat.

Elämäni ainoan varsinaisen kääntymyksen koin yliopistossa 1980-luvun lopulla, kun ihmistieteissä elettiin vahvaa kielellistä käännettä. Minulle se tarkoitti sen oivaltamista, että kaikki on kieltä. Se, miten näemme maailman ja elämme siinä, on riippuvaista kielen mahdollistamista jäsennyksistä. Näemme maailman kielen ehdoilla. Tiedän sen, mihin minulla on sanat.

Esimerkiksi: meillä on neljä vuodenaikaa, koska kieli määrittelee asian sillä tavalla, vaikka toisaalta tiedämme – ihan vain ikkunasta ulos katsomalla – että jako neljään toimii muuttuvien sääilmiöiden sekamelskassa aina vain huonommin.

Kuten äkkikääntymyksen kohdalla aina, yliopistossa omaksumani ajatus sanojen vallasta todellisuuden määrittäjinä oli ehdoton ja ankara. Sittemmin olen huomannut maailmassa olevan muutakin kuin kieltä. On myös asioita, joita ei voi ainakaan jäännöksettä pukea sanoiksi, ja ehkä juuri uskon ja uskonnon piiristä sellaisia kielen tavoittamattomia asioita on erityisen paljon.

Kirjoittaja on tutkija ja tietokirjailija.