Isonveljen kolmelle C-kasetille äänittämä Matteus-passio pyöri iltaisin 12-vuotiaan ensimmäisessä itse ostetussa kasettisoittimessa. Tekstistä hän ei ymmärtänyt mitään, mutta musiikki lohdutti äidin menettänyttä poikaa. Kenties kasetilla soi John Eliot Gardinerin johtama taltiointi, joka oli juuri 80-luvun lopulla ilmestynyt.
Johann Sebastian Bachin viesti kerrotaan jo alkukuorossa: Jeesus kärsi ja kuoli meidän syntimme vuoksi. Tämän sanoman Bach oli imenyt äidinmaidossa, ja sitä hän vei eteenpäin työssään, kuten kelpo kirkon palvelijalta sopi odottaa. ”Bach ei luonut, hän heijasti”, kuten uskontopsykologi Owe Wikström sanoo.
Poikasopraanoiden koraali nousee kattoholveihin. O Lamm Gottes unschuldig, oi syytön Jumalan Karitsa.
En ymmärtänyt ristinkuoleman ja ylösnousemuksen selitysvoimaa 12-vuotiaana, enkä oikein ymmärrä nykyisinkään. Minulle passio ei ole niinkään kertomus lihaksi tulleesta Vapahtajasta, vaan tarina ihmisenä olemisesta, luopumisesta, taistelusta vääjäämätöntä, rakkaan ihmisen menetystä, vastaan. Bach kuljettaa kuulijan surun, häpeän ja hylätyksi tulemisen tunteen louhikkoihin, mutta sellaisella tavalla, ettei kuulija loukkaa jalkaansa. Kyynelet virtaavat, mutta eivät riko mitään.
***
Vuonna 1723 Bach siirtyi kanttoriksi Leipzigiin, missä hänen tehtäviinsä kuului säveltää kantaatti joka pyhälle. Bach oli tyytymätön käytössään olleiden muusikoiden laatuun ja määrään, mutta pitkänäperjantaina 1727 saatiin kasaan niin kyvykäs joukkio, että Tuomas-kirkossa saatettiin esittää kolmituntinen teos kaksoiskuorolle, kaksoisorkesterille, solisteille ja kaksille uruille.
Passion musiikillisen aineksen voi jakaa kolmeen tasoon. Kärsimyksen kuvaus noudattelee Matteuksen evankeliumia ja vie juonta eteenpäin. Toista, yhteisöllistä hartaudenharjoittamisen tasoa, edustavat koraalit, jotka kommentoivat tapahtumia ja kirkastavat passion sanomaa. Monet koraaleista löytyvät luterilaisesta virsikirjastamme.
Kolmantena tasona on lyyrinen aines, joka koostuu minämuodossa lauletuista aarioista ja resitatiiveista sekä kuorokohtauksista. Nämä osat on kirjoittanut leipzigilainen runoilija Christian Henrici, ja juuri näistä rakentuu se passion tunnetaso, jonka ymmärtää ilman kielitaitoa tai musiikin opintoja.
Kuulijalle on alusta lähtien selvää, ettei tämä näytelmä pääty onnellisesti. Urkupiste paaluttaa ristiä Golgatalle, näyttämölle ei marssiteta kuningasta, vaan antisankari, jolle kaikki kääntävät selkänsä – ristillä myös osa orkesterista lakkaa säestämästä Jeesuksen sanoja.
***
Silti myös juhla ja ilo näyttäytyvät passiossa. Kun Jeesus viimeisellä aterialla murtaa leipää ja tarjoaa viiniä, tavanomainen puhelaulu laajenee juhlalliseksi ariosoksi. Ehtoollista seuraavassa ilontäyteisessä aariassa Ich will dir mein Herze schenken laulaja lupaa lahjoittaa sydämensä Jeesukselle. Aaria ankkuroidaan ehtoolliseen musiikillisella viittauksella.
Aaria vie ajatukset erääseen heinäkuiseen iltaan pari vuotta sitten. Saunoimme ja söimme illallista ystäväni kanssa. Tuolloin kävi selväksi, ettei hän tule selviytymään syövästä. Enää oli kysymys siitä, onko aikaa kaksi kuukautta vai puoli vuotta. Itkimme elämän katoavaisuutta ja iloitsimme sitä, että voimme vielä tänä iltana yhdessä syödä ja juoda, itkeä ja nauraa, keskustella ja käydä saunassa.
Duetosta passion ensimmäisen osan lopulla huokuu pelko. Kaksi opetuslasta seuraa, kun sotilaat vievät Jeesusta pois. Pian mukaan tulevat kaikki opetuslapset, kuoro, ja pelosta siirrytään vihaan, kun he huutavat salamoita taivaasta apuun.
Kun apua ei tule ylhäältä, käännytään alisten voimien puoleen ja toivotaan helvetin avaavan tulisen nielunsa. Kuoro sylkee pahaenteisiä verbejä: zertrümmre, verderbe, verschlinge, zerschelle, hajota, tuhoa, nielaise, murskaa. Kohtaus on oopperamaisen dramaattinen ja visuaalinen.
***
Bachin ihmiskuvassa hyvä ja paha kutoutuvat toisiinsa kuin fuugan äänet, jotka ovat – ainakin näennäisesti – erillisiä ja itsenäisiä, mutta silti kokonaisuuden kannalta välttämättömiä.
Bach tunnistaa ja tunnustaa, ettei paha ole siellä ja heissä, vaan täällä ja meissä. Kuoron huutoon Laß ihn kreuzigen, ristiinnaulittakoon, Bach kirjoittaa tritonus-intervallin, joka jo keskiajalla liitettiin paholaiseen ja jota merkitystä hyödynnetään nykyisin esimerkiksi metallimusiikissa. Tuo teemanpätkä muistuttaa hyvin paljon B-A-C-H-motiivia, Bachin musiikillista allekirjoitusta. Tuskin teen säveltäjälle väkivaltaa, jos tulkitsen hänen säveltäneen itsensä osaksi verenhimoista kansaa, joka vaatii syyttömälle kuolemantuomiota.
Bach näyttää kirjoittavan itsensä myös Juudaksen katumusaarian Gebt mir meinen Jesum wieder. Numerot ovat tärkeä osa Bachin musiikillista ajattelua. Hän tunsi systeemin, jossa kirjaimet muutettiin numeroiksi siten, että A=1, B=2 ja niin edelleen. Säveltäjän sukunimen kirjaimista saadaan luku 14, ja sattumaa tai ei, Juudaksen aarian avausfraasiin Bach kirjoittaa neljätoista nuottia.
Seuraavassa fraasissa nuotteja on kuusitoista; Juudas kavalsi Jeesuksen kolmestakymmenestä hopeapenningistä. Juudaksen aariassa on samantapaista uhmaa kuin Pietarin sanoissa, kun hän kiroaa ja kieltää tuntevansa Jeesuksen.
Säveltäjän aivot näyttävät työskennelleen paljon kynää nopeammin, sillä Bachille on jäänyt aikaa leikitellä numeroilla. Jeesus vaikenee ja Bach kirjoittaa resitatiivin, jossa on 39 taukoa. Psalmissa 39 sanotaan: ”minä sinetöin suuni, pysyn vaiti, kun jumalattomia on paikalla”. Kansanjoukko huutaa 70 kertaa ”hänen verensä saa tulla meidän ja meidän lastemme päälle”. Jerusalemin hävitys on ajoitettu vuoteen 70. Kenties jotkut niistä, jotka huusivat Jeesusta ristille, ennättivät nähdä nuo kauheat ajat.
***
Passion toisen osan alussa epätoivoinen altto, tytär Siion, hapuilee pimeässä Jeesusta etsien: Ach! mein Lamm in Tigerklauen! Voi! Karitsani tiikerin kidassa! Kuoro lupaa etsiä kadonnutta ystävää, mutta lupaus ei vakuuta, ystävää ei voida enää pelastaa. Aaria on täynnä levotonta kromatiikkaa eikä edes päätössointu tarjoa rauhaa.
Pietarin katumusaaria Erbarme dich syyllisyys ja katumus ovat vahvasti läsnä. Bassomelodiassa soi alku virrestä O Haupt voll Blut und Wunden, joka esiintyy passiossa viisi kertaa. Meillä virsi tunnetaan nimellä Oi rakkain Jeesukseni.
Läheisensä menettänyt potee syyllisyyttä: Miksi en käynyt katsomassa häntä useammin sairasvuoteella? Miksi en kertonut hänelle hänen eläessä, kuinka paljon välitin hänestä? Tahdoin valvoa hänen vierellään kuten opetuslapset Getsemanessa, mutta en siihen kyennyt.
”Älkää syyttäkö itseänne mistään”, sanoi ystäväni ennen kuolemaansa niin painokkaasti kuin suinkin. Uskon, että Jeesuksen asenne oli samantapainen.
***
Surun ja luopumisen maasto oli Bachille tuttua. 9-vuotiaana hän menetti sekä isänsä että äitinsä. Ensimmäinen vaimo Maria Barbara kuoli 1720 ja Bachien suuresta lapsikatraasta peräti kymmenen kannettiin kirkkomaahan ennen viidettä ikävuotta.
Bach hyväksyy kuoleman väistämättömänä, mutta ei yritä selittää sitä auki – ellei selitykseksi katsota Jumalaa, jota tosin ei voi ymmärtää, mutta jonka tahtoon voi opetella tyytymään. Was mein Gott will, das g’scheh’ allzeit, sein Will’ der ist der beste, antaa Bach kuoron laulaa. ”Mitä Jumalani tahtoo, tapahtukoon minulle nyt ja aina, hänen tahtonsa on parhain”. Katkelma muistuttaa Bachin hieman yli 20-vuotiaana säveltämän hautajaiskantaatin otsikkoa Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit, Jumalan aika on kaikkein paras aika.
”Sellainen ajatus, että hengellisyys olisi jotakin, jota ihminen etsii, kannattaa tai ei kannata, olisi Bachille ja muille hänen aikalaisilleen ollut täydellisen mahdoton. … Hengellinen maailma oli arkitodellisuutta. … Jumala oli kerta kaikkiaan realiteetti. Kaikki muu saattoi olla haihtuvaa, mutta Jumala oli vankka kallio elämän oikukkaalla merellä”, kirjoittaa Owe Wikström kirjassaan Sielu ja sointi.
Passio on kestänyt käytössä hyvin, sillä Bach onnistuu taitavan reetorin tavoin viemään kuulijan tapahtumien keskelle ja liikuttamaan kuulijan tunteita. Jeesuksen kärsimys ja hylätyksi tuleminen, Pietarin katumus tai väkijoukkojen verenhimo – ne eivät tapahdu siellä, vaan täällä, syvällä munaskuissamme. Matteus-passio on peili, josta näkee itsensä huutamassa ristille niitä, joita pelkää ja luulee pahoiksi, olkoot he vaikkapa maahanmuuttajia, homoja, uskovaisia tai toisinajattelijoita.
***
Loppua kohti passion sävyt tummenevat. Loppukuoroa edeltävässä resitatiivissa kukin solisti käy hyvästelemässä Jeesuksen. Bachin mielessä lienee ollut saksalainen hautauskäytäntö, jossa omaiset käyvät vuorollaan haudalla jättämässä vainajalle viimeisen tervehdyksen. Kuoro laulaa hiljaa Mein Jesu, gute Nacht, hyvää yötä, Jeesukseni.
Hyvän yön toivotus tuo mieleen Bachin kantaatin, jonka päätöskoraali alkaa Komm, o Tod du Schlafes Bruder, saavu, oi kuolema, unen veli. Kuolema on kuin uni: vasta herätessä tietää nukkuneensa. Jos ei herää, ei tiedä nukahtaneensa ja jos herää, kaikki on hyvin.
Loppukuoron lohduttomuus tuntuu tähdentävän sitä, että kun on aika surra ja itkeä, silloin surraan ja itketään. ”Itkien polvistumme ja huudamme sinulle haudassasi: lepää rauhassa!” Ystävä on poissa, ylösnousemusta ei vielä ole.
Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä.
Kuvitus: Päivi Karjalainen