Essee: Lähetystyön on eheytettävä kulttuuria siellä, missä oikeutta omaan musiikkiin on poljettu

Eteläisen Afrikan valtakirkkojen toiminta-alueilla osa laulu- ja soittoperinteestä on kadonnut tai vaarassa kadota. Kirkkojen vaikutus kansanmusiikkiin on ollut niin suuri.

Muutos on monelta osin ollut väistämätöntä, ja siihen on toki muitakin syitä kuin lähetystyö ja kristinusko. Hyödyllisempää onkin analysoida tapahtunutta sekä pohtia rakentavasti, mitä työkaluja kokonaisvaltaisen lähetystyön teologia antaa kulttuuriin säilyttämiseen ja jopa sen elvyttämiseen.

Luterilaisen maailmanliiton niin kutsutussa Nairobin raportissa vuodelta 1996 rohkaistaan jäsenkirkkoja ja niiden lähetysjärjestöjä paikallisen musiikin, soitinten, tanssin ja eleiden sekä taiteen ja arkkitehtuurin tutkimiseen ja niiden hyödyntämiseen jumalanpalveluksen juurruttamiseksi paikalliseen kulttuuriin.

Menetelmiksi tarjotaan vastaavuuksien etsimistä liturgian sisältöjen ja kulttuuristen elementtien välille sekä luovaa mukauttamista rikastuttamalla jumalanpalvelusta paikallisilla aineksilla. Tällainen työskentely edellyttää kulttuuriin tutustumista sisältä päin, kulttuuristen merkitysten tutkimista ja sen arvioimista, mitkä elementit tukevat kristinuskon perussanomaa ja mitkä kenties ovat ristiriidassa sen kanssa.

Lähetystyön alkuvuosina ei tunnettu etnomusikologiaa ja interkulturaatiota

Kristinuskon tuleminen lihaksi paikalliseen kulttuuriin edellyttää jatkuvaa dialogia, jossa tarjoutuu mahdollisuus ilmaista uskoa paikalliskulttuurin keinoin, lauluin, tanssein ja muuten luovasti. Toisaalta se edellyttää prosessia, jossa kulttuurissa esiintyvät kristinuskon kanssa ristiriidassa olevat arvot, tavat ja uskomukset voidaan haastaa ja uudistaa. Jälkimmäisiä ovat monet sellaiset käsitykset ja trendit, jotka oikeastaan ovat samalla koko ihmisyyttä vastaan ja joiden orjuudesta usko Kristukseen tuo vapauden.

Lähetystyön alkuvuosikymmeninä ei edellä kuvattu inkulturaatio-käsite ollut vielä tunnettua. Myöskään antropologia ja etnomusikologia eivät olleet kehittyneet. Matalasti koulutetut mutta sitoutuneet työntekijät tekivät lähetystyötä niillä työkaluilla ja valmiuksilla, joita käytettävissä oli.

Vieras kulttuuri ja sen oudot tavat varmasti pelottivat lähetystyöntekijöitä, ja varsinkin alkuaikoina he tekivät työtä kirjaimellisesti henkensä kaupalla.

On jälkeenpäin ymmärrettävää, miten toisen kansan perinteinen musiikki saattoi kuulostaa oudolta, jopa rumalta. Sen ymmärtämiseksi tai oppimiseksi, saati siihen osallistumiseksi, ei käytetty aikaa. Ei myöskään osattu nähdä siinä aineksia kirkkomusiikin kehittämiseksi. Kirkon ”sydän” opetettiin sykkimään muualta tuodun poljennon tahdissa.

Entä meidän omat laulumme, eivätkö ne kelpaa Jumalalle?

Tämän sinänsä ymmärrettävän, mutta jälkeenpäin katsottuna surullisen kehityksen jäljet näkyvät edelleen. Eteläisen Afrikan kirkkojen musiikki koostuu suuressa määrin eurooppalaisista ja amerikkalaisista virsistä. Ne ovat kyllä omaksi laulettuja eikä niistä varmastikaan haluta luopua. Mutta monet kysyvät silti: ”Entä meidän omat laulumme, eivätkö ne kelpaa Jumalalle, onhan hän luonut meidätkin?”

Kirkkojen henkisen omaisuuden, virsien ja liturgisen musiikin vierasperäisyys ilmenee myös vaikeudessa, joka liittyy kirkkomusiikin ja liturgiikan uudistamiseen. Päättelisin tämän vaikeuden johtuvan juuri näiden musiikin lajien vieraasta alkuperästä.

Merkille pantava ilmiö on Afrikan kirkoissa nopeasti leviävä amerikkalaistyylinen ylistysmusiikki. Sitä levittävät karismaattiset riippumattomat uskonnolliset ryhmittymät valtakirkkojen perinteisille alueille. Vaikka luterilaiset kirkot eivät virallisesti tällaista ylistysmusiikkia harrastakaan, altistuvat sen jäsenet sille kansainvälisten televisiokanavien uskonnollisten ohjelmien välityksellä. Huolestuttavaksi kehityksen tekee se, että taas kerran ulkoa tulevat vaikutteet uhkaavat tukehduttaa mahdollisuuden omasta maaperästä nousevien kasvien itämiseen.

Toivo uudesta afrikkalaisesta kirkkomusiikista heräsi

Vastikään Lubangossa, Angolan Pipliaseuran järjestämällä raamatunkääntäjien kurssilla pohdittiin, miten psalmeja ja muuta Raamatun runoutta käännettäessä voitaisiin etsiä vastaavuuksia paikallisesta kulttuuriaarteistosta. Mitkä melodiat ja ehkä soittimet voisivat olla tämän päivän psalmilaulun välineinä?

Kirkkojen suhtautuminen perinnemusiikkiin kävi tässä työskentelyssä kipuna ilmi. Kurssilaiset seitsemästä eri kieliryhmästä, joita ovat nkumbi, njaneka, umbundu, kikongo, lucazi, songo ja umbangala, olivat tuoneet mukanaan havaintoesimerkkejä musiikista, soittimista ja lauluista. Monet heistä sanoivat, että lähetystyöntekijät eri kirkkokunnista olivat kieltäneet käyttämästä niitä, joskus jopa antamatta selitystä miksi.

Joidenkin laulujen kohdalla saattoi olla kyse taikauskoon tai noituuteen liittyvistä sisällöistä. Mutta kuulimme myös tarinoita, surua ilmaisevia valituksia, lauluja kaipuusta, paimenten karjalle laulamia sävelmiä ja työlauluja, joiden kohdalla on vaikea kuvitella, millä tavalla ne olisivat voineet olla kirkolle vaarallisia tai kristinuskon vastaisia. Pikemminkin ne edustivat kaikille kulttuureille ominaista käsin koskettelematonta, aineetonta perinnettä, jonka kautta kaikki kansat ovat ilmaisseet itseään ja tuntojaan.

Löysimme helposti monta vastaavuutta psalmilauluperinteeseen: pastoraalisia teemoja, haikeutta ja kaipuuta. Rouva Lucia Tyakula lauloi evankeliumin tekstiä nkumbien perinteisellä sävelellä ja eräs kääntäjistä, Tchatua Calipe, ehkä ensimmäistä kertaa koskaan, lauloi Raamattua perinteisellä njaneka-sävelmällä. Psalmi 18 sai melodiakseen kauniin ja hartaan karjanylistyssävelmän.

Toivo heräsi. Uuden afrikkalaisen kirkkomusiikin synnyttämiseen löytyy edelleen runsaasti rakennusaineita.

Kaikkialla tarvitaan myös omaan musiikkiperinteeseen nojautuvia virsiä

Ymmärrys kokonaisvaltaisesta lähetysnäystä on vahvistunut nykyisessä missiologisessa keskustelussa. Ihmisellä on oikeus olla njaneka tai nkumbi ja samaan aikaa kristitty (Apt. 10:34). On oikeus ilmaista uskoaan omalla kielellään, oman musiikin ja laulujen välityksellä. Lähetystyön tehtävä on puolustaa tätä oikeutta, ja siellä missä tätä oikeutta on poljettu, tehtävänä on toimia kulttuurin elvyttämiseksi.

Kulttuurisessa kanssakäymisessä on kyseessä kaksisuuntainen suhde. Samalla kun lähetys- ja kehitysyhteistyöntekijät joutuvat venymään ymmärtääkseen ja hahmottaakseen toimintaympäristönsä syvä- ja piilomerkitykset, joutuvat he huomioimaan oman vaikutuksensa ympäristöön.

Miten paljon tahtomattamme meistä siirtyy suomalaisuutta, tapoja, arvoja ja käsityksiä, joilla ei ole suoranaista tekemistä itse kristinuskon kanssa? Kuinka kannamme vastuun siitä muutoksesta?

Jumalanpalveluselämän osalta olisi oleellista, että kirkkomusiikin kehittäminen kumppanikirkoissa otettaisiin yhdeksi tulevaisuuden strategiseksi alueeksi. Käytännön toimina voisi olla sellaisten musiikin asiantuntijoiden rekrytoiminen, jotka kykenevät tutkimaan ja käsittelemään eri maiden kansanmusiikkia ja siten avustamaan kumppaneita kontekstuaalisen kirkkomusiikin, virsien ja muun liturgisen ilmaisun kehittämisessä.

Kirjoittaja on musiikin tohtori ja tutkinut kirkkomusiikin kontekstuaalisointimahdollisuuksia eteläisen Afrikan kirkoissa.

Piirros: Päivi Karjalainen

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata lehden täältä.

Ilmoita asiavirheestä
Edellinen artikkeliLuottamushenkilö Vaasasta: ”Kirkon on oltava esimerkkinä myös ympäristöasioissa”
Seuraava artikkeliOulun hiippakunnan tuomiokapitulin päätöksiä

Ei näytettäviä viestejä