Essee: Kristityn pitää puhua rahasta – ja antaa sitä pois

Milloin viimeksi kuulit saarnatuolista tai piispalta rehellistä puhetta rahasta tai palkoista? Milloin törmäsit seurakunnassa keskusteluun tuloista, menoista ja varoista? Milloin kuulit puhetta lahjoituksista tai antamisesta, jos puoliääneen luettua kolehtipuheenvuoroa ei lasketa?

Kirkollista keskustelua seuraavana ja säännöllisenä kirkossakävijänä vastaan omasta puolestani: Jos ei lasketa pinnallisia keskusteluja kaveriporukassa, minulla ei ole asiasta mitään muistikuvaa. Rahasta puhuminen tuntuu olevan täysi tabu.

Kirkossa osataan toki käydä läpi talouslukuja ja tuottaa perinpohjaisia tasekirjoja. Kirkollisverot ja vuosibudjetit ovat osa kirkollista keskustelua. Olen itsekin tehnyt juttuja, joissa kerron, mitä kaikkea kirkollisveroilla saa. Tähän tyyliin: kun maksat kuukaudessa parin perhepitsan verran, tuet kotimaista auttamista ja lasten kerhoja, palkkaat hyvää tekeviä työntekijöitä, lähetät rahaa kehitysyhteistyöhön.

Seurakunnat kantavat suurta taloudellista vastuuta. Se tiedostetaan, ja siitä myös viestitään vuosi vuodelta paremmin. Puhutaan vastuullisesta taloudenpidosta. Se tarkoittaa, että seurakunnat sijoittavat metsiin, kiinteistöihin tai suoraan rahastoihin. Varallisuudella tasapainotetaan seurakunnan taloutta. Monissa kaupungeissa näin pidetään kirkollisveroprosentti alhaalla.

Raamattu tuomitsee omaisuuteen kiinnittymisen. Se vaatii antamaan varallisuudesta kunnian vain Jumalalle ja käyttämään sitä köyhien auttamiseen.

Raha kuuluu hallintopuheeseen, mutta yksittäisen kristityn elämään rahapuhe ulottuu harvemmin. Kristillisten järjestöjen ja seurakuntien julkaisuista löytää käytännön vinkkejä parisuhteeseen, lähimmäisyyteen ja Raamatun lukemisen aloittamiseen. Lahjoitusneuvoja tai laskukaavoja oikean summan valintaan sen sijaan saa etsiä kissojen ja koirien kanssa.

Mistä häveliäisyys johtuu? Ainakin siitä, että suomalaisten on yleensäkin vaikea puhua rahasta, varsinkin omista tuloistaan. Ylen Taloustutkimuksella teettämän kyselyn mukaan 60 prosenttia suomalaisista ei halua puhua taloudellisesta tilanteestaan julkisesti. Sekä köyhät että rikkaat haluavat korostaa asemaansa keskimääräisinä veronmaksajina. Yli 130 000 euroa vuodessa tienaava arkkipiispa Kari Mäkinen on kuvaillut haastattelussa kuuluvansa hyvinvoivaan keskiluokkaan.

Kirkossa harva kuuluu samaan keskiluokkaan kuin arkkipiispa. Myös se tekee lahjoittamisesta puhumisesta vaikeaa. Kuka haluaa sanoa koko elämänsä uskollisesti lähetystyötä tukeneille vanhuksille, että heidän pitäisi uhrata vielä vähän enemmän takuueläkkeestään? Kuka on valmis sanomaan diakonia-asiakkaalle, että apua kaipaakin köyhä lähimmäinen kaukaisella pakolaisleirillä tai toisessa diakoniajonossa?

Lesken ropo kelpaa kirkossamme lahjoituksen mitaksi lähes kaikille tulotasosta riippumatta. Se on ongelma. Keskuudessamme elävät köyhät eivät saa olla tekosyy sille, että omaa varallisuutta ja siitä luopumista ei tarvitse ajatella.

Suurin osa meistä kirkon jäsenistä pystyisi antamaan enemmän kuin nyt annamme.

Hyväntekeväisyyttä, köyhien auttamista ja anteliaisuutta käsitellään Raamatussa enemmän kuin naispappeutta ja homoja yhteensä.

Rahasta olisi siis syytä puhua, ainakin meidän, joilla sitä on. Jos kristitty nimittäin haluaa ottaa uskonsa vakavasti, hänen on pohdittava, mihin laittaa saamansa taloudellisen hyvän. Hyväntekeväisyyttä, köyhien auttamista ja anteliaisuutta käsitellään Raamatussa enemmän kuin naispappeutta ja homoja yhteensä. Antamisesta puhuessaan Raamattu on myös poikkeuksellisen yksiselitteinen.

Kymmenyksiin, omastaan luopumiseen ja köyhien auttamiseen viitataan Vanhassa testamentissa, evankeliumeissa ja epistolateksteissä. Rahan lahjoittaminen on tärkeää sekä saajan että antajan näkökulmasta. ”Älkää myöskään unohtako tehdä hyvää ja antaa omastanne, sillä sellaiset uhrit ovat Jumalalle mieleen”, heprealaiskirjeessä neuvotaan.

Läpi Raamatun tekstien kulkee selvä viesti siitä, että kaikki ihmiselle annettu tulee ylhäältä. ”Herran on maa ja kaikki mitä siinä on”, sanotaan psalmeissa. Vaikka tekisin työtä tunnollisesti ja kokisin ansainneeni palkkani itse, kristillisen näkemyksen mukaan se tulee Jumalalta ja myös kuuluu Jumalalle.

Minun tehtäväni on hoitaa Jumalan antamia sijoituksia viisaasti. Enkä voi väittää, ettenkö voisi saada tuloillani aikaan jotain parempaakin kuin lisätä omaa hyvinvointiani.

Mieleen muistuu yksi vaikeimmista raamatunkohdista. Siinä mies, jolla on paljon omaisuutta, kysyy neuvoa Jeesukselta: ”Mitä minun pitää tehdä, jotta perisin iankaikkisen elämän?”. Kun mies kuulee, että maalliset aarteet pitäisi antaa köyhille ja vaihtaa ne taivaallisiin aarteisiin, hän lähtee surullisena pois.

Jeesuksen sanoja ”helpompi on kamelin mennä neulansilmästä kuin rikkaan päästä Jumalan valtakuntaan” on aina selitetty niin, ettei hyvinvoivan ihmisen tarvitsisi kokea ahdistusta. Tuskin rikkaan miehen esimerkki minua koskee, ajattelen itsekin. Ja olen väärässä. Ei tarvita kuin lyhyt verkkotarkastus selvittämään, että 98 prosenttia maailman ihmisistä on minua köyhempiä.

Raamattu tuomitsee omaisuuteen kiinnittymisen. Se vaatii antamaan varallisuudesta kunnian vain Jumalalle ja käyttämään sitä köyhien auttamiseen.

Saman voi ilmaista myös ytimekkäämmin: kristitty, joka ei lahjoita tarpeeksi rahaa hyväntekeväisyyteen, tekee syntiä.

Ei tarvitse mennä Viroa kauemmaksi kuullakseen kirkonrakennusprojekteista, jotka on pantu vireille ennen kuin on ollut selvää, mistä saadaan rahat kirkon seiniin, katosta puhumattakaan.

Mikä sitten on tarpeeksi? Jeesus kehottaa antamaan kaiken pois. Siihen pystyy harva. Ensimmäisenä mieleen tulee pyhä Franciscus, joka 1200-luvun Italiassa rakastui Rouva Köyhyyteen, luopui asemastaan rikkaan kauppiaan hyvinvoivana poikana ja lähti seuraamaan Kristusta kerjäläisveljenä.

Franciscus ymmärretään herkästi väärin. Hänen köyhyytensä tulkitaan almujen varassa elämiseksi. Franciscus veljineen kuitenkin elätti itsensä työnteolla. Häneltä ei vain jäänyt mitään säästöön. Teologi Seppo A. Teinosen mukaan Franciscus olikin varaton siinä merkityksessä, että hänellä ei ollut mitään varalla, aivan kuten ei muullakaan Keski-Italian köyhälistöllä. Maaseudun köyhät joutuivat panemaan luottamuksensa vain Jumalan huolenpitoon. Köyhyydessä Franciscus koki kohtaavansa itse Kristuksen.

Fransiskaaninen elämäntapa on edelleen valtavirtaa monissa kehittyvissä maissa, joissa jokapäiväinen leipä etsitään kirjaimellisesti joka päivä uudestaan. Myös osa suomalaisista elää samanlaisessa tilanteessa.

Fransiskaaniseen elämäntapaan on kuitenkin vaikea ryhtyä vapaaehtoisesti. Minä en uskalla luopua asuntosäästötilistäni. Myös kirkon on vaikea taipua Franciscuksen huolettomaan esimerkkiin. Metsät ja hyvin tuottavat vuokrakiinteistöt myytäisiin pois. Tulevaisuus turvattaisiin jokapäiväisellä työllä ja luottamuksella Jumalaan.

Kuulostaa utopistiselta ja epärealistiselta. Silti samanlainen ajattelu on totta muualla kristikunnassa. Ei tarvitse mennä Viroa kauemmaksi kuullakseen kirkonrakennusprojekteista, jotka on pantu vireille ennen kuin on ollut selvää, mistä saadaan rahat kirkon seiniin, katosta puhumattakaan.

Suomessa korostettava vastuullinen taloudenpito on järkevää. Samalla se johtaa luottamuksen puutteeseen.

Kun Jumala siunaa sinua paremmalla taloudellisella tilanteella, älä nosta elintasoasi vaan lahjoitustesi euromäärää. Anna ensin, säästä sitten.

Työskentelin opintojeni aikana yhden kesän face to face -varainhankkijana, tuttavallisemmin feissarina. Houkuttelin Tampereen kaduilla ihmisiä tukemaan kehitysyhteistyötä ja kantamaan globaalia vastuuta. Ihmisten reaktiot olivat ymmärrettäviä ja järkeviä – ja samalla aika julmia: ”Maksan jo veroja.” ”Kyllähän tämä periaatteessa hyvältä kuulostaisi, mutta ehkä sitten, jos joskus on enemmän rahaa.” ”Eikö oikeasti rikkaiden pitäisi maksaa ensin?”

Argumentit olivat samoja, joita voisin itsekin käyttää: Enhän minä niin paljon tienaa. Miksi ihmeessä sitoutuisin lahjoittamaan joka kuukausi? Mitä, jos tulee huonompi aika?

Kun yhtä iloista lahjoittajaa kohti vastaan tuli viisi tai kymmenen penseää järjen ihmistä, työ lannisti. Välillä esimies kävi Helsingistä asti psyykkaamassa meitä yrittämään kovemmin. Hän kertoi, että Porissa tai Raumalla työskenteli feissari, joka oli tahkonnut loistavaa tulosta ja kerännyt uusia kuukausilahjoittajia enemmän kuin muut yhteensä. Tällä feissarilla oli ollut ainutlaatuinen taktiikka. Varainhankkija kauppasi kuukausilahjoittajana toimimista kuin jotkut kauppaavat vakuutuksia: Totta kai sinustakin tehdään kuukausilahjoittaja! Nyt vain otetaan selvää, millainen suunnitelma sopisi sinulle parhaiten. Pistetäänkö 35 vai 40 euroa? Olisiko kuukauden 5. vai 15. päivä parempi?

Varainhankkijan taktiikka toimi ehkä siksi, että suomalaiselle hyväntekeväisyyskin on helpompaa, kun siitä tehdään veronmaksun kaltainen velvollisuus. Arkinen, kuiva ja aika vähän itsenäistä ajattelua vaativa osa elämää.

Se ei itse asiassa olisi hassumpi tapa suhtautua antamiseen yleensä. Fransiskaaninen huolettomuus yhdistettynä viisaaseen taloudenpitoon.

Suomessa korostettava vastuullinen taloudenpito on järkevää. Samalla se johtaa luottamuksen puutteeseen.

En halua vaatia muita luopumaan enkä ennen kaikkea halua luopua itse. Silti minun on pakko. Toistan siis vinkkejä, joita olen kuullut viisaammiltani:

Kun Jumala siunaa sinua paremmalla taloudellisella tilanteella, älä nosta elintasoasi vaan lahjoitustesi euromäärää. Anna ensin, säästä sitten. Anna takaisin se, mitä olet saanut. Anna niin, ettei vasen kätesi huomaa, mitä oikea tekee. Anna vapain ja iloisin mielin.

Anna niin, että vähän kirpaisee. Ja unohda sitten antaneesi. Eihän se sinun rahaasi koskaan ollutkaan.

Kirjoittaja on Kotimaan toimittaja.

Kuvitus: Päivi Karjalainen

Kirjallisuus: Pyhä Franciscus ja Rouva 
Köyhyys. Suomentanut Seppo A. Teinonen. 
Kirjapaja 1985.

Tarkasta oma varallisuusasemasi suhteessa muuhun maailmaan:
www.globalrichlist.com.

***


Seuraa Kotimaata Facebookissa ja Twitterissä.


Jos et ole vielä Kotimaan tilaaja, voit tilata digilehden ja printtilehden täältä.

Edellinen artikkeliMysteerikuva: Missä tällä kertaa kahvitellaan?
Seuraava artikkeliKoulutus: Mestarin valoa uushenkisille etsijöille

Ei näytettäviä viestejä