On sanottu, että kulttuuri-ihminen vihaa rahaa, mutta käyttää sitä kuitenkin mielellään.
Jotakin samaa voi olla organisoidun uskonnon ja reaalimaailman suhteessa. Jos ihmisjoukko haluaa rakentaa ja ylläpitää jotakin yhteistä, se maksaa rahaa. Sitä on kristinuskossa pidetty huonona isäntänä, mutta hyvänä renkinä.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko rahoittaa toimintansa lähinnä kirkollisveron ja valtion keräämän yhteisöveron osuuden avulla. Neljän miljoonan jäsenen kirkko saa noin 80 prosenttia tuloistaan tällä tavalla.
Kirkollisverojärjestelmä tai muu sen kaltainen rahoitus on käytössä kaikissa Pohjoismaissa, Saksassa ja Sveitsissä. Joissakin maissa valtio tai varakkaat suosijat voivat suoraan tai epäsuorasti tukea kirkkoja.
Kirkollisverojärjestelmä on erinomainen, tasapuolinen ja avoin jäsenten tapa tukea kirkkoaan. Se mahdollistaa ammattitaitoisen työntekijäjoukon, toimivat kirkot ja muut tilat, monipuolisen toiminnan sekä lähimmäisen auttamisen diakoniassa ja lähetystyössä. Kirkon kannattaisi pitää järjestelmän hyviä puolia nykyistä enemmän esillä.
Systeemin varjopuoli on se, että verorahoitettu kirkko alkaa helposti muistuttaa muuta esivaltaa. Kirkko voi olla viranhaltijakeskeinen, ja sellainen voi vieraannuttaa.
Pappikin saa palkkansa, vaikka kirkossa kävisi vain muutama ihminen.
***
Maailman yleisin ja kristittyjen alkuperäinen tapa rahoittaa kirkkoja on se, että kirkot ovat jäsentensä vapaaehtoisten lahjoitusten varassa. Näin tehdään suomalaisissa vapaissa suunnissa ja myös katolisessa kirkossa Suomessa. Tämä yhdistää Yhdysvaltojen luterilaisia, Kenian metodisteja ja Korean presbyteerejä.
Joissakin maissa on mahdollista merkitä verotuksessa prosentti tuloistaan uskonnollisen yhteisön hyväksi. Näin esimerkiksi Italiassa ja Unkarissa. Englannin kirkko on erikoisuus. Se on valtionkirkko, mutta sillä ei ole verotusoikeutta. Kirkko saa kolmanneksen tuloistaan seurakuntalaisten vapaaehtoisina lahjoituksina. Lisää tulee toimitusmaksuista, katedraalien pääsymaksuista ja rahankeräystempauksista.
Monilla kirkoilla maailmassa voi olla myös maa-, osake- ja kiinteistöomaisuutta, josta tulee myynti- ja vuokratuloa. Kirkoilla tai kirkollisilla toimijoilla voi eri puolilla maailmaa olla kirja- tai matkamuistomyyntiä sekä kahvilatoimintaa.
Vapaaehtoisen kannatuksen taso kirkoissa vaihtelee. Usein se voi olla seurakunnan tarpeisiin nähden alakantissa. Vaikka esimerkiksi kiinteistöt sattuisivat olemaan kunnossa, on kirkoilla aina loputtomasti tarpeellisia rahanreikiä.
Siellä, missä seurakuntalaiset joutuvat konkreettisesti huolehtimaan itse seurakuntansa olemassaolosta, ihmisten suhde kirkkoon voi olla varsin läheinen. Toisaalta rahahuolet ja varainhankinta voivat viedä liikaa aikaa ja energiaa olennaisemmalta työltä. Vapaaehtoinen rahoitus vapauttaa kirkot monista siteistä valtioon. Mutta se voi joskus myös luoda kirkko-oppia, jossa yhteiskunta on jonkinlainen Babylon.
***
Kirkon verotusoikeutta vastaan hyökkäillään somessa ja joskus rivien välissä poliitikkojen puheissakin. Jostakin syystä kirkollisvero ärsyttää varsinkin niitä, jotka eivät sitä edes maksa.
Jos Suomen kirkon jäsenmäärä joskus romahtaa, se lisää vaatimuksia kirkon julkisoikeudellisen aseman uudelleen tarkasteluun. Siksi tuleekin mieleen, pitäisikö julkisuudessa usein säikyn ja puolustautuvan Suomen kirkon silloin ottaa yllättäen pallo haltuun ja muuttua aktiiviseksi hyökkääjäksi. Entä jos se itse ehdottaisi valtiolle, että sovitaan 30 vuoden siirtymäajasta, jonka aikana kansa opetetaan tukemaan kirkkoaan vapaaehtoisesti? Valtio tukisi vain hautaustointa, diakoniaa ja kansallisomaisuuteen kuuluvien vanhojen kirkkojen ylläpitoa.
Kulttuurinmuutos olisi valtaisa mutta tervehdyttävä. Näin mentäisiin hallitusti tulevaisuuteen, minne ehkä joskus aivan toisenlaisissa oloissa joudutaan työnnetyksi pakolla ja suunnittelematta.
Kirkko elää maailmassa ja silloin tarvitaan rahaa, paruusiaan saakka. Kirkkojen rahoituksessa on monta eri mallia, joilla on vahvuutensa ja heikkoutensa. Oltiinpa missä hyvänsä, kirkkokunnan taloudellinen tilanne kuvastaa loppujen lopuksi sen jäsenistön ja ympäröivän yhteiskunnan arvoja, elintasoa ja käytettävissä olevaa varallisuutta.
Kuva: Olli Seppälä