Kesäilta – mikä ihana, hiljainen sana.
Silkkiuikku sukeltaa. Veden renkaissa välkehtii kulta, hajoaa siruiksi ja katoaa ilmestyäkseen taas uudelleen, uusissa renkaissa, uuden sukelluksen myötä.
Lahden pinta on tyyni. Joutsenpari johdattelee harmaauntuvaista poikasjoukkoaan kaislikon suojaan yöksi. Satakieli alkaa laulun.
Suomalainen kansallisaarre on hiljaisuus. Sen arvo ja ainutlaatuisuus on tunnustettu nyttemmin maailmallakin.
Meiltä löytyy hiljaisuutta paitsi maaseudun rauhasta, metsien siimeksistä ja mökkien saunarannoilta, myös kaupunkien keskustoista. Jopa aivan Helsingin metropolin ytimessä, eduskuntatalon naapurissa, sijaitsevat Töölönlahden luontokeidas ja Kampin Hiljaisuuden kappeli, jotka molemmat tarjoavat oivat puitteet poiketa arjen hulinasta hiljaisuuden syliin.
Vuosina 1813–1855 eläneen tanskalaisen, ihmisen ja Jumalan suhdetta paljon tutkineen teologi ja filosofi Søren Kierkegaardin näkemyksen mukaan rukous ei ole sanojen laittamista peräkkäin, vaan sitä, että vaiti ollen odottaa kuulevansa Jumalan puhuvan.
Lahden pinta on tyyni. Joutsenpari johdattelee harmaauntuvaista poikasjoukkoaan kaislikon suojaan yöksi. Satakieli alkaa laulun.
Suomalaisille Jumalan puhe soi puiden havinassa, tuulen kuiskeessa, veden solinassa, ja myös – niin luulen – talvisen jääkentän hohtavassa avaruudessa.
Muistan, kuinka muutettuani takaisin synnyinpitäjääni Hämeeseen monien ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen pohdin talvella järvien jäällä kyykkivien pilkkijöiden filosofiaa. Lähi-idän ja Kyproksen touhukkaan elämänmenon keskellä olin unohtanut koko ilmiön. Levantin yltiöseurallisen meiningin jälkeen minua hämmästyttivät miehet, jotka tummina nokareina erottuivat toisistaan valkoisella aavalla. Toki joukossa saattoi olla joku nainenkin, mutta enimmäkseen he olivat varmasti perheenisiä, vaareja ja vanhojapoikia. Kukin istui oman avantonsa äärellä hiljaa kuin hartautta harjoittaen.
Siinä missä Välimeren rantamaiden ukot kokoontuvat yhdessä aallonmurtajalle onkimaan, vitsailevat, nauravat ja vilkuilevat hilpeinä ohi kulkevia naisia, suomalaiset matit, paavot ja pekat viettävät laatuaikaa visusti omissa oloissaan. Ympärillä säihkyy lumimatto, ja ainoat äänet ovat termospullon korkin narina, kuuman kahvin lorina mukiin ja eväsleipien voipaperikääreen rapina.
Kuunnellaanko jäällä Jumalaa vai itseä vai käydäänkö siellä ehkä vuoropuhelua, mene ja tiedä. Kalan narraaminen lienee kuitenkin monelle pilkkijälle vain katu-uskottava tekosyy sielua ja mieltä hoitavalle retriitille.
Monet menneiden sukupolvien pienokaiset putkahtivat maailmaan leppeän saunan hiljaisessa hämärässä.
Suomalaisessa saunassakin ollaan perinteisesti oltu hiljaa.
Löylyvesi kihahtaa kiuaskiville, sihisee, vihta läiskyy, mutta itse kylpijät eivät juuri puhua pukahda. Lörpöttely ei kerta kaikkiaan sovi puhdistumisriitin liki pyhään luonteeseen. Ainoastaan aah, oih ja voih ovat sallittuja äännähdyksiä, ja nekin vain ilmaisemaan löylyjen makeutta.
Ennen sauna oli peseytymisen ohella myös kansanparantamisen ja syntymän paikka. Saunassa kupattiin ja terva- ja yrttikylvettiin. Löylyillä helpotettiin synnyttävien äitien polttoja. Monet menneiden sukupolvien pienokaiset putkahtivat maailmaan leppeän saunan hiljaisessa hämärässä.
Kalevalan viimeisessä runossa Marjatta, Neitsyt Maarian muinaissuomalainen vastine, harhailee kotoaan pois ajettuna ja viimeisillään raskaana pitkin maita ja mantuja etsien saunaa, jonka löylyihin pääsisi synnytyskipujaan helpottamaan. Kun ihmisten kylvyt eivät tyttöraasulle aukene, Marjatta hakeutuu metsänhaltija Tapion hevostalliin. Siellä, tähtiotsien ja liinaharjojen lämpimän hengityksen höyryssä päivänvalon näkee kalevalaisen kansan uusi kuningas, Väinämöistäkin väkevämpi tietäjä.
”Marjatta, matala neiti, pyhä piika pikkarainen, kylpi kylyn kyllältänsä, vatsan löylyn vallaltansa. Teki tuonne pienen poian, laittoi lapsen vakaisen heinille hevosen luoksi, sorajouhen soimen päälle.”
Ehkä juuri saunassa syntymisen traditio on kasvattanut meihin geneettisen vaiti olemisen taidon. Sukupolvien ajan ensihetkiämme ovat ympäröineet savusaunan hiljaiset, nokiset hirsiseinät, niiden rauha. Atavistinen tietoisuutemme kertoo, ettei hiljaisuus ole uhka vaan siunaus. Se ei ennakoi pyörremyrskyä vaan turvaa.
Hiljaiset hetket eivät ole ainoastaan ympäristön vaitonaisuutta vaan myös mielentiloja.
Espanjalaissyntyinen, vuosina 1881–1973 elänyt ja neroksikin tituleerattu kubistisen taidesuunnan isä Pablo Picasso on todennut, että todellisuus on tavoitettavissa vain hiljaisuudessa.
Vaikea sanoa, ilmeneekö mestarin ajatus kubismin kuutioiksi, palloiksi ja kartioiksi hajottamissa muodoissa, mutta ainakin tyyliin kuuluva pelkistys ja mallin tutkiskelu yhtä aikaa monesta eri näkökulmasta vaatii älyllistä pohdiskelua, ja se taas kukkii hiljaisuudessa.
Sen tiesi myös firenzeläinen renessanssinero Leonardo da Vinci. Hänellä oli tapana vetäytyä aika ajoin ajattelemaan hiljaiseen kammioon, jonne valo siivilöityi ikkunoita peittävien sinipunaisten lasimaalausten läpi.
Violetti onkin oikea meditaatioväri. Kansanuskomuksen mukaan se rauhoittaa, alentaa pulssia ja verenpainetta sekä siivittää – kuten Leonardolla – mieltä keskittymään syvällisiin, rakentaviin tuumailuihin.
Taiteilijana ja kirjailijana minäkin tiedän, että monien ideoiden ja ravistavien kokemusten täytyy saada prosessoitua rauhassa sisälläni. Mielen hiljaisuudessa ne asettuvat aloilleen, muhivat ja syntyvät uudelleen sanoina, viivoina ja väreinä.
Minun kammioni on luonnonhelma kesäiltana.
Ja violettihan kesäiltakin on. Painuvan päivän valo liukuu taivaan laelta alas horisonttiin muuttuen lilasta sinipurppuraan, peilautuu järvenselkään kuin hopeatarjottimeen ja saa kauneudellaan sydämen liki pakahtumaan. Ah!
Hiljaiset hetket eivät ole ainoastaan ympäristön vaitonaisuutta vaan myös mielentiloja.
Niiden saavuttamiseksi ei välttämättä tarvita monimutkaisia henkisiä tai hengellisiä harjoituksia. Riittää, kun pysähdymme, seisahdumme paikallemme tai istumme alas, otamme kuulokkeet korviltamme ja laskemme kädestämme älypuhelimen.
Ainakin minusta tuntuu, että some on suorastaan hiljaisuuden vastakohta. Twitterit, facebookit, instagramit, snapchatit ynnä muut ovat täynnä henkistä meteliä. Toki osa keskustelusta on hyödyllistä tiedonvälitystä ja ajatusten vaihtoa, mutta osa on pelkkää huhupuhetta ja älämölöä, jonka tärkein funktio vaikuttaa olevan äänen pitäminen itsestään.
On tietenkin hyvä, että tuppisuina pidetty populamme sosiaalistuu. Mutta jos nappaan kännykälläni kuvan silkkiuikusta veden pinnan kultarenkaineen, laitan sen kommentilla varustettuna saman tien Facebookiin ja tuijotan sitten ruutua nähdäkseni montako ”tykkäystä” saan, menetän takuuvarmasti hetken hauraan ihanuuden. Tai ainakin sen ihanuuden, joka tulee itseni ulkopuolelta ja valuu kuin mahla sisimpääni vahvistaen olemassaoloni tietoisuutta.
Vaan mitä teki Jumalan poika? Pysyi vaiti, kumartui piirtämään santaan ja oli hiljaa.
Vanhan kansan ihmiset olivat viisaita ymmärtäessään, että on aika puhua ja aika olla hiljaa. Molempia tarvitaan.
Joskus onni on suorastaan pakko jakaa, joskus taas suruaan ei jaksa kantaa ilman toisten osanottoa, vertaistukea ja empatiaa. Mutta jöröt esi-isämme ja -äitimme tiesivät, että myös hiljaa oleminen voimaannuttaa.
Suomalaisten hiljaisuusperimä on varmaan osasyynä siihenkin, ettemme ole niin yllytyshulluja kuin jotkut toiset kansat. Suhtautumistapaamme leimaa enemmän harkitsevaisuus kuin spontaani liikehdintä. Toki mekin suutumme, mutta silloin on jo piru merrassa.
Vastavuoroisesti me emme myöskään sambaa letkeästi luonnostamme emmekä juuri juhli riehakkaasti ilman stimulantteja. Elämäntapamme ei ole hurmaavaa tanssia, vaan siinä on vakaa, totinen poljento. Tyyni vaikeneminen saattaa kuitenkin joskus olla vaikutusvallan kannalta jopa tehokkaampaa kuin meuhkaaminen. Kuten ylihärmäläinen sananlasku sanoo: Hiljaisuus kuuluu paremmin kuin huuto.
Johanneksen evankeliumin mukaan Jeesus istui erään kerran aamuvarhaisella temppelin edustalla Jerusalemissa, kun hänen luokseen tulla touhusi meluava miesjoukko retuuttaen keskellään kauhusta vapisevaa naisparkaa. Nainen oli, niin miehet karjuivat, saatu kiinni itse teosta. Avionrikkoja oli kivitettävä, niin vaati Mooseksen laki, eivätkä lainoppineet ja fariseukset olleet malttaa odottaa rangaistuksen täytäntöönpanoa.
Tilanne oli varmasti täynnä kiihkoa ja someraivoa, ja lynkkaus lähellä.
Vaan mitä teki Jumalan poika? Ei suinkaan huutanut takaisin, kiljunut anteeksiannon ja armahtavaisuuden teesejään päin vihanpunaisina helottavia kasvoja. Ei, hän pysyi vaiti, kumartui piirtämään santaan ja oli hiljaa.
Vaikenemisen taito kehittyy hiljaisuuden kokemisella, sen tutuksi tulemisella.
Miehet olivat kummissaan. Viha kiehui itsekseen. Vaimeni. Ja sitten: Se teistä, joka ei ole tehnyt syntiä, heittäköön ensimmäisen kiven. Joukko alkoi hajaantua vähin äänin.
Mikä tilanteen hallinta, mikä suurenmoinen kertomus!
Vaikenemisen taito kehittyy hiljaisuuden kokemisella, sen tutuksi tulemisella.
Oman hiljaisuutensa voi hektisen ajan nykyihminenkin ottaa haltuun ilman pelkoa. Ei siellä lohikäärmeitä tule vastaan vaan vastauksia, uskokaa pois.
Vanhojen kristittyjen autiomaakilvoittelijoitten ja askeettien opetuksia sisältävässä kirjassa Erämaan hedelmälliset puutarhat Abba Markus opastaa erästä erakkolaan saapunutta etsijää: Mene ja sulkeudu kammioosi, niin se opettaa sinulle kaiken. Aamen.
Kirjoittaja on kirjailija ja kuvataiteilija.
Kuvitus: Päivi Karjalainen