Arkistonosto vuodelta 2021.

Tanakka, selvästi yli kuusikymmentävuotias saksalainen nainen ja noin kolmekymmentävuotias, salskea marokkolainen mies tanssivat toisiinsa takertuen lähiökuppilan tyhjällä tanssilattialla nuhjuisten valojen hämyssä. Jukeboksi soittaa 1900-luvun alkupuolen iskelmää. He tanssivat kahden, katse täynnä syvää hyväksyntää, silmät toisistaan loistaen. Tänä hetkenä tuntuu kuin he todella olisivat kahden maailmassa – juuri niin kuin nainen on toivonut. Heidän nimensä ovat Emmi ja Ali, ja he haluavat rakastaa toisiaan. Hetken ajan kaikki on hyvin. Taivas on tullut lähelle.

”Ihminen tarvitsee ihmistä ollakseen ihminen itselleen” kirjoittaa runoilija Tommy Tabermann. Lause onnistuu kaikessa yksinkertaisuudessaan tiivistämään olennaisen: kukaan ei pärjää yksin. Yksinäisyyden kamala kurimus ja lähimmäisyyden kaipaus kulkevat koronaakin voittamattomampana pandemiana ihmisten keskuudessa. Syksyisen kaupungin keskustassa nuo tiivistymät voidaan aistia herkästi. Yökahviloiden ihmiset, hajamielisesti huoltoasemilla valvovat harhailijat ja kadunkulmissa katseita etsivät eksyneet rukoilevat: ”Kuunnelkaa minunkin tarinani!”. Jokainen tahtoo tulla hyväksytyksi, huomatuksi, rakastetuksi.

Ranskalaisen kirjailija Michel Houellebecqin mukaan yksinäisyyden sairaus on äitynyt kaupungeissa helvetilliseksi. Agraariyhteisössä ja historiallisissa heimojen tai sukukuntien maailmassa lähimmäisyydestä ei tarvinnut kilpailla. Houellebecq pitää kaupungistumisen suurimpana seurauksena yksinäisyyttä. Päivän tuottamisen ja kuluttamisen loputtua juurettomat ihmiset palaavat pieniin ja valottomiin asuntoihinsa vieraantuneina kaikesta.

TÄLLAISEN MAAILMAN yksinäisistä harhailijoista kertoo Rainer Werner Fassbinderin elokuva Pelko jäytää sielua (1973). Fassbinder oli saksalaisen elokuvan uuden aallon ihmelapsi ja kauhukakara, jonka elokuvat liikuttivat ja suututtivat saksalaisia 1960-luvulta 1980-luvulle. Oikeisto piti häntä vaarallisena vasemmistoradikaalina vasemmiston puolestaan syyttäessä häntä piilo-oikeistolaiseksi. Todellisuudessa Fassbinder oli rikkinäinen romantikko ja impulsiivinen unelmoija, joka kuvasi kaltaisiaan, rehellisyyttä janoavia keskeneräisiä kulkijoita. Fassbinderin kiihkeä etsintä lakkasi aivan liian varhain hänen kuollessaan vain 37-vuotiaana.

Yhä vielä hänen teoksensa pakenevat yksiselitteisyyksiä, mutta niiden viesti on silti selvä. Yksin ei pärjää kukaan.

Pelko jäytää sielua on maailman suurten rakkauselokuvien joukossa merkillinen poikkeus. Siinä rakastetuksi tuleminen ja rakastaminen rakkauden itsensä vuoksi nousee vanhemman saksalaislesken ja nuoren siirtotyömiehen elinehdoiksi. Kun ympäristöilleen näkymättömät, arvottomuuden tunteen kanssa kamppailevat ja toiseutetut ihmiset kohtaavat toisensa, kuin vahingossa he löytävät mahdollisuuden nousta arkensa harmauden yläpuolelle. Ehkä heitä vetää toisiansa kohti juuri heidän näennäinen vastakohtaisuutensa, ehkä heitä yhdistää heidän jaettu asemansa sosiaalisen syrjinnän kohteena. Katsojat ja kriitikot ovat usein yrittäneet väkisin sulloa teosta erosta käsittelevien elokuvien joukkoon eli tyypilliseksi parisuhderakkauden kuvaukseksi. Kysymys on kuitenkin jostain muusta.

KYSE ON hyväksynnästä ja lähimmäisyydestä. Fassbinder on onnistunut kuvaamaan juuri lähimmäisyyttä. Kuusikymmentävuotiaan siivoojan ja marokkolaisen duunarin välisestä katseesta ei säteile himo. Siitä säteilee se helpotus, jonka lähimmäisyyden mukanaan tuoma hyväksyntä tarjoaa. Fassbinder, osasi kyllä näyttää kuvia yllättävistä eroottisista kohtaamisista ja salatuista himoista, mutta tämä ei ole kuvaus niistä. Painottaessamme elokuvaa kielletyn rakkauden kuvana sorrumme samaan kuin elokuvan rapussa juoruavat eukot. Miksi me koemme niin usein suurta tarvetta määritellä muiden suhteita? ”Nuo ovat yhdessä siksi ja nuo toiset tämän vuoksi. Noiden suhde toimii, noiden toisten ei.” Ihminen on aina kokenut oikeudekseen kontrolloida ja säädellä yhteisönsä ja ympäristönsä ihmissuhteita ja sitä, kuka saa ketäkin rakastaa. Me tahdomme päättää, kuka saa olla kenenkin lähimmäisin.

Syvimpään sudenkuoppaan ihminen astuu silloin, kun hän kuvittelee puhuvansa Jumalan puolesta, vaikka todellisuudessa toisintaakin vain ympäristönsä oletuksia ja pinttymiä. Kun naapurit ja työtoverit tuomitsevat Emmin ja Alin suhteen sairaana ja luonnottomana, he eivät kukaan sano mielipidettä omakseen. Kukin heistä menee piiloon joko uutisten, perinteiden tai yleisen näkemyksen taakse. Se on pelkuruuden lammasmaisin muoto.

Pelko jäytää sielua on ihmeellinen elokuva. Sen henkilöt kaipaavat lähimmäisyyttä, mutta eivät uskalla luottaa toiseen eivätkä itseensä. Ihmiset eivät ymmärrä toistensa tarpeita eivätkä suhteita, mutta silti jokaisella on tarve tulla rakastetuksi, olla lähimmäinen ja tulla kohdelluksi sellaisena. Pahimmalta Emmistä ja Alista tuntuu jatkuva ohittaminen, totaalinen toiseuttaminen. Se, että joillekin heidän yhdessäolonsa edustaa jotain niin vierasta, että he eivät edes suostu katsomaan kohti.

Teoksen tinkimättömät peruslauseet kuullaan Alin suusta, naivistisella ja hapuilevalla, mutta aforistisen kirkkaalla kielellä. ”Kenenkään ei ole hyvä olla yksin”, ”raha tuhoaa ihmissuhteet”, ”ajatella paljon, huono – ajatella vähän, hyvä” ja ”…tarvitsen sinua” ovat perustavanlaatuisia totuuksia todellisuudesta. Rasismin ja toiseuden teemat ovat raa`an ajankohtaisia tänäkin päivänä. Fassbinder onnistuu silti myös stereotypioiden väistämisessä, sillä vaikka Ali kärsiikin rasismista ja toiseuttamisesta, se ei vielä tee hänestä pyhimystä. Myös hän toimii väärin ja vastuuttomasti niin muita kuin itseäänkin kohtaan.

KUINKA KÖMPELÖLTÄ ihminen näyttääkään hyväksyntää hakiessaan, lähimmäistä kaivatessaan, rakkautta kohti ryömiessään! Nuo lentokyvyttömät linnut, henkeään haukkovat kalat kuivalla maalla, nuo kolmijalkaiset koirat, jotka unessaan vilistävät ja heiluttavat katkenneen jalkansa tynkää… Elokuva alkaa plakaatilla, joka julistaa, että ”onni ei ole aina iloista”. Siinä kuvaa osaltaan myös elokuvan käsitystä lähimmäisyydestä. Rakkaus, lähimmäisyys, ystävyys, hyväksyntä – siinä ihmisen tavoitteet. Onnea ovat nuo asiat itsessään, mutta ilo tai kepeys ei ole itsestäänselvyys.

Kaikkiin suhteisiin kuuluvat omat ongelmansa. Itse Aelred Rievauxlainenkin, ystävyyteen erikoistunut keskiaikainen teologi, kirjoitti, kuinka ystävyydessä on ongelmansa jopa ”varmimmalla taivaan tiellä”. Jokaiseen rakkauteen lyövät leimansa myös rakastajien kantamat taakat, myös ympäristön heihin iskostamat. Miten voisimme tehdä maailmasta helpomman paikan rakastaa?