Ei ole sattuma, että Ilpo Harjutsalo, 52, on laittanut haastattelua varten ranteeseensa saksalaisen MeisterSinger-kellon, jossa on vain yksi viisari. Siitä voi lukea ajan viiden minuutin tarkkuudella.
Kellovalinnalla Harjutsalo viestittää, että on valmistautunut haastatteluun, jossa on tarkoitus puhua paitsi hänen hengellisestä tiestään myös ajasta. Aika on filosofiaa ja teologiaa.
Harjutsalo alkoi vuonna 1992 opiskella vakavissaan teologiaa, sillä hänestä piti tulla pappi. Sitä hänestä ei kuitenkaan tullut, vaan kelloseppä ja arvokellojen myyjä.
Harjutsalo kuuluu myös esikoislestadiolaisuuden kirkolliseen suuntaan Esikoiset ry:hyn, kerää vanhaa pietististä kirjallisuutta ja on mukana pyörittämässä Laestadius-seuran toimintaa.
Aitoa hengellistä etsintää
Ilpo Harjutsalo syntyi Ruotsissa Göteborgissa, missä hänen vanhempansa olivat töissä Volvon tehtaalla. Perhe muutti takaisin äidin kotikuntaan Pyhäjoelle. Ylioppilaaksi Harjutsalo kirjoitti Raahesta.
– Sain kristillisen kasvatuksen, mutta perheelläni ei ollut yhteyksiä herätysliikeisiin. Niihin tutustuin seurakunnassa.
Pyhäjoen seurakunnassa vaikutti elämänsanalaisuus ja uusheräys sekä rauhansanalaisuus – lestadiolaisuuden suuntia kaikki kolme. Ne tarjosivat myös yhteyden paikallisseurakuntaan.
– Toki Pyhäjoella vanhoillislestadiolaisiakin oli, mutta he pysyttelivät lähinnä omissa piireissään ja heillä oli rauhanyhdistykset. He tulivat tutuiksi myöhemmin vasta Helsingissä opiskeluaikana.
Harjutsalo lähti mukaan uusheräyksen nuorisotoimintaan, joka tuntui hänestä viidesläishenkiseltä ja lähetysmyönteiseltä. Kalajoen Kristillinen Opisto muodostui tärkeäksi paikaksi.
– Sain kokea nuorisotoiminnassa aitoa hengellistä etsintää.
Harjutsalo sanoo lähteneensä lukemaan teologiaa sisäisestä kutsumuksesta hengelliseen työhön. Ennen opintojen alkua hän oli työskennellyt muun muassa nuorisotyössä Pellon seurakunnassa ja Kellokartanon kesäkodin isäntänä.
Hoitokokous rikkoi hengellisesti
Teologian opiskelusta muodostui Harjutsalolle hengellisesti haastava ajanjakso. Hän kamppaili pietistisen vaatimuksen, uskon aitouden ja henkilökohtaisuuden kanssa.
Harjutsalo asui Lestadiolaisella ylioppilaskodilla, jossa vallitsi elämänsanalainen perinne.
Kerran hän tapasi sattumalta kaupassa opiskelutoverinsa, joka vaikutti jotenkin muuttuneelta. Tämä kertoi kokeneensa ”parannuksen armon” vanhoillislestadiolaisten tilaisuudessa.
Opiskelukaveri houkutteli Harjutsalon mukaan Oulunkylään rauhanyhdistyksen kokoukseen. Harjutsalo kuvaa vierailun vaikutuksia perinteisin sanakääntein: ”evankeliumin ydin kirkastui”, ja ”sain uskoa synninpäästön omalle kohdalleni”..
– Olin seuroissa kaverini kanssa, ja jälkeenpäin olemme kuvanneet sitä hengelliseksi kopernikaaniseksi vallankumoukseksi: maa ei ollutkaan litteä vaan pyöreä.
Harjutsalo sanoo tuolloin ymmärtäneensä, mistä reformaattorit puhuivat, kun he puhuivat armosta. Kokemus johdatti hänet myös Lutherin kirjojen äärelle.
Aika vanhoillislestadiolaisen parissa jäi muutamaan vuoteen, sillä liikkeen kirkko-oppi alkoi tuntua ahtaalta. Harjutsalon teologitoveri alkoi tentata häneltä käsityksiä siitä, missä on Jumalan valtakunta.
– Vastasin, että Jumalan valtakunta on ainakin täällä. Vastaus ei kelvannut, sillä sen olisi pitänyt kuulua: Jumalan valtakunta on vain täällä. Alettiin levittää huhua, että Ilpo ei ole enää kristitty.
Harjutsalo kutsuttiin myös niin sanottuun hoitokokoukseen eli puhujien kuultavaksi.
– Siellä yritettiin synnyttää luottamusta ja kehotettiin vain uskomaan ja että kyllä asiat aikanaan kirkastuvat. Keskustelulle tai omille kysymyksilleni siitä, miten yhdistää luterilainen usko ja lestadiolainen spiritualiteetti, ei ollut tilaa. Minut suljettiin liikkeestä ulos. Se oli raskas ja haavoittava kokemus.
Kun yhteisö ja yksilö samastuivat
Hoitokokouksen jälkeen Harjutsalo kertoo vajonneensa ajoittaiseen masennukseen ja sairastuneensa burnoutiin.
– Tunsin olevani hengellisesti rikkoutuneena pimeässä tunnelissa, henkisellä erämaavaelluksella. Tunsin pudonneeni yksin sanan varassa Kristus-kalliolle. Tunsin kuitenkin, ettei kukaan voi minua siitä erottaa, vaikka yhteisöstä voikin.
Harjutsalo kuvaa, kuinka vanhoillislestadiolaisuudessa yhteisö ja yksilö samastuvat. Uskovaisten yhteinen minuus korostuu ja yksilöllinen kokemus jää jalkoihin. Uskonkokemukselta vaaditaan samankaltaisuutta.
– Alkuperäisessä pietismissä näin ei ollut. Kääntymyskokemukset olivat erilaisia, koska ihmisetkin olivat, eivät yhdestä muotista tulleita.
Kesäteologina Alatorniolla, jonne Harjutsalon vanhemmat olivat muuttaneet, hän pääsi taas myönteisesti kosketukseen lestadiolaisuuden, tässä tapauksessa elämänsanalaisuuden, kanssa.
– Aistin, miten lestadiolaisuus hengitti paikkakunnalla. Elämänsanalainen kirkkoherra Ossi Ylipekkala ymmärsi kokemustaustaani.
Ilpo Harjutsalo kerää vanhaa pietististä ja lestadiolaista kirjallisuutta. Kuva: Olli Seppälä
Kuvan kirja on Turussa 1808 painettu Jonas Ramuksen ”Lyhy ja arwamatoin armon aika”. Kuva: Olli Seppälä
Pappisvihkimys ei ollut mahdollinen
Vuonna 1999 Harjutsalo meni käymään esikoislestadiolaisten rukoushuoneella Helsingin Puistolassa.
– Kun on kerran ollut lestadiolainen, se kulkee aina mukana. Kohtasin Puistolassa jämerän ja alkuvoimaisen liikkeen. Siellä tunnistin sielun vireenä lestadiolaisen spiritualiteetin, ehdottoman ja ansiottomasti julistetun anteeksiantamuksen. Mukana oli myös klassisen kristinuskon ydin, sovitus.
Puistolassa Harjutsalo tutustui arkkitehti Seppo Leivoon, joka oli maallikkoteologi ja lestadiolaisuuden historian tuntija.
– Hänestä löysin tärkeän keskustelukumppanin.
Tutustuminen oli muutenkin tärkeä, sillä Harjutsalo tapasi Leivon kotona vieraillessaan hänen vaimonsa nuorimman siskon, Valman. He menivät naimisiin 2003.
Samoihin aikoihin Harjutsalo joutui toiseenkin uuteen tilanteeseen.
– Olen kasvanut arvoiltaan konservatiivisessa hengellisessä ympäristössä ja ajattelin, että en voisi työskennellä naispappien kanssa. Keskustelin Espoon silloisen piispan kanssa mahdollisuudesta tehdä työtä vanhaan virkanäkemykseen pitäytyen, mutta lopulta kirkon linjaukset tekivät tämän mahdottomaksi.
Teologian opinnot jäivät Harjutsalolta tilanteen vuoksi kesken, ja hän joutui miettimään uutta ammattia.
Onneksi vaimo tiesi miehensä kiinnostuksen kelloihin ja vinkkasi, että Espoon Kelloseppäkoululla olisi alkamassa kurssi.
Harjutsaloa rohkaisi uudelle elämänuralle myös Seppo Leivon lähettämä Luther-sitaatti, jossa Luther kertoi harkitsevansa kellosepäksi ryhtymistä, jotta pystyisi elättämään perheensä.
Käsityöläisyys kiinnosti Lutheria, sillä 1500-luvulla kaikki hienomekaniikkaan liittyvä käsityöläisyys oli yhtä, erillistä kellosepän ammattia ei ollut. Kirjanpainajat ja kellojentekijät kuuluivat samaan kiltaan.
– On sanottu, että kirjapainotaito vaikutti suoraan reformaation leviämiseen, kellot epäsuorasti. Varsinkin kalvinilaisuuteen kuului kurinalaisuus, ja kelloilla oli tässä rooli.
Kalvinilaisuudessa viljeltiin myös kielikuvaa Jumalasta suurena kelloseppänä.
Ihmisten kohtaaminen kellokaupassa
Harjutsalo hakeutui ensin kello- ja kulta-alan erikoismyyjäkurssille ja jatkoi sen jälkeen kelloseppäopintoja.
– Kiinnostus kelloihin oli olemassa jo ennen kuin aloin opiskella teologiaa. Muistan kuinka Helsinkiin muuton alla katselin oululaisen liikkeen ikkunassa Rolexeja ja suunnittelin sellaisen ostamista, sillä olin säästänyt kesätöistäni. Mutta nuukana en tohtinut.
Nyt Harjutsalo myy kelloja Helsingin ydinkeskustassa Osk. Lindroosilla, jonka valikoimassa on myös kyseinen merkki.
– Kelloliikkeessä kohtaan ihmisiä samoissa elämän käännekohdissa kuin papitkin. Tullaan ostamaan kummilahjoja, rippikelloja, kihla- ja hääsormuksia. Luokseni on tullut leskiä, jotka ovat pyytäneet apua esimerkiksi puolison kellon arvon määrittelemissä tai myynnissä.
Harjutsalo sanoo, että työssään hän on kiinnostunut asiakkaasta ja siitä, minkälaiseen tilanteeseen tämä on kelloa ostamassa. Arvokellon hankita on yleensä tarkoin harkittu juttu.
– Kokemukseni hengellisessä työssä ja herätysliikkeissä on auttanut ymmärtämään erilaisia ihmisiä. Siitä on tässä työssä paljon iloa ja apua.
Herätysliike jakautuu kahtia
Esikoislestadiolainen liike jakautui vuonna 2016 kahtia. Ilpo Harjutsalo oli seuraamassa sitä aitiopaikalta. Enemmistö seurasi liikkeen Pohjois-Ruotsissa vaikuttavan keskusjohdon näkemystä, että sakramentit otetaan maallikkojen käsiin ja näin katkaistaan yhteys kirkkoon.
Harjutsalo näki asian toisin ja on ollut mukana Esikoiset ry:n toiminnassa sen perustamisesta lähtien. Hän on yhdistyksen julkaiseman Armon Sana -lehden toimituskunnassa ja kirjoittaa lehteen kirkkohistoriallisia artikkeleita.
Esikoislestadiolaisuutta – lestadiolaisuuden toiseksi suurinta suuntaan – on pidetty elämäntavoiltaan askeettisimpana ja ankarimpana. Perinteisesti liikkeen miehet eivät esimerkiksi ole käyttäneet solmioita eivätkä naiset koruja.
– Puhuminen solmioista ja koruista vie huomion pois itse asiasta. Kyse on eräänlaisesta perinneasketismista ja kohtuullisesta elämäntavasta. Itsekin käytän solmiota, kun työtilanteet niin vaativat.
Esikoiset ry:ssä luetaan Laestadiuksen lisäksi myös Lutherin saarnoja. Sen toiminnan piirissä on noin 1 500 ihmistä.
”Etsin kirjoista hengellisiä virtauksia”
Harjutsalo suunnitteli tekevänsä teologiseen tiedekuntaan gradun vanhasta hengellisestä kirjallisuudesta. Gradu ei toteutunut, mutta nykyään hän kerää vanhaa pietististä kirjallisuutta, erityisesti lestadiolaisuuteen liittyvää. Eikä pelkästään kerää, vaan myös lukee sitä.
– Etsin kirjoista hengellisiä virtauksia, joista lestadiolainen liike on muotoutunut.
Joskus lestadiolaisuuden pohjoista luonnetta on haluttu korostaa liikaa ja suorastaan mytologisoida sitä.
– Poikkeuksellista on tietysti herätyksen alkaminen Lapissa saamelaisten keskuudessa, mutta muuten lestadiolaisuus on osa eurooppalaista pietististä liikehdintää.
Laestadius-seura, jonka toimintaa ja esitelmätilaisuuksia Harjutsalo on mukana järjestämässä, ei ole virallisesti rekisteröity yhdistys, vaan maallikko- ja teologipohjainen ryhmä, joka on kiinnostunut lestadiolaisuuden historiasta.
Ilpo Harjutsalo on elämänsä aikana tutustunut paremmin viiteen lestadiolaisen herätysliikkeen keskeiseen suuntaan. Kaikkiaan suuntia on parikymmentä, osa kannattajakunnaltaan nykyisin hyvinkin pieniä.
Ilpo Harjutsalon oli tarkoitus tehdä teologian gradu vanhasta pietisestä kirjallisuudesta. Gradu jäi kesken, mutta kirjojen keräily jatkuu. Kuva: Olli Seppälä
Aina on armon aika
Mitä aika on? Ilpo Harjutsalo on hetken hiljaa, mutta vastaa sitten:
– Kysymys ajasta on tietenkin filosofinen, mutta minulle se on myös teologinen kysymys. Aika syntyi luomisessa, jonka vuoksi olemme ja elämme ajassa. Samalla elämme Jumalan aikaa, armon aikaa.
Harjutsalo siteeraa Saarnaajan kirjaa, jossa luetellaan asioita, joilla on aikansa.
– Jumalan armo ympäröi meitä samalla kun kaikella on aikansa, myös elämän pimeillä jaksoilla ja valoisilla jaksoilla.
Teologisesta aikakäsityksestä on kysymys virressä 408, jossa lauletaan: ”Joutukaa sielut, on aikamme kallis, vuotemme virtana vierivät pois… Kunnian kruunua veltto ei voita, turhaan ei aikaansa tuhlata saa…”
– Pietismissä puhutaan myös armon ajasta, jota ei saa hukata. Puhutaan myös etsikkoajoista, aikaikkunoista, joissa Jumala synnyttää uskon.
Tämä parannusvaatimus on Harjutsalon mukaan sekä armotonta että armollista eikä päästä ihmistä helpolla.
– Kristillinen aikakäsitys on realistinen. Kaikilla asioilla on aikansa. Pelastuksen näkökulmasta taasen aina on armon aika.
Ilmoita asiavirheestä