Lapuan hiippakunnan piispa Simo Peura laski piispansauvansa Lapuan tuomiokirkon alttarille sunnuntaina 30. tammikuuta. Taakse jäi 17 ja puoli vuotta kestänyt kausi.

Piispanviran hoito on sisältänyt laidasta laitaan olevia kirkollisia tehtäviä, hallintoa, julistusta, opetusta, vaikuttamista ja ihmisten kohtaamista. Peuralla on ollut myös kansainvälisiä luottamustehtäviä, esimerkiksi Kirkkojen maailmanneuvostossa ja suomalais-ruotsalaisissa luterilais-katolisissa oppikeskusteluissa.

Sitä parhainta piispuusvuosissa kysyttäessä Peura vastaa empimättä: ihmisten kohtaaminen.

– Kun vierailee seurakunnissa, asettamassa virkaan kirkkoherraa tai tekemässä piispantarkastusta, ihmiset ovat liikkeellä. Juhlahetkiä, yhdessäoloa lähetyslounailla. Ne ovat olleet sykähdyttäviä tilanteita.

Piispuus on kaiken kaikkiaan ollut Peuralle mahdollisuus oppia tuntemaan suomalaista yhteiskuntaa ja myös eri tasojen päätöksentekoa.

– Olemme kotona pyrkineet pitämään ovet auki erilaisille ryhmille tulla keskustelemaan. Tämä on ollut rikasta aikaa.

Kauhajoen koulusurmat veivät piispan pienelle paikalle

Virkavuosiin mahtuu myös vaikeita vaiheita. Peuran mielessä on niistä kaksi.

– Kaikkein vaikein paikka olivat Kauhajoen koulusurmat 2008.

Tuolloin 22-vuotias nuori mies ampui kymmenen ihmistä ja lopulta itsensä Kauhajoella koulutuskuntayhtymän tiloissa.

Kuultuaan asiasta Peura lähti pian Kauhajoelle. Seuraavana sunnuntaina oli muistojumalanpalvelus. Omaisten ja paikkakunnan musertavan surun ja hädän keskellä piispa kertoo joutuneensa pohjalaisen surun tulkiksi, samalla toivon ja lohdutuksen tuojaksi.

– Siinä koki olevansa pienellä paikalla. Myöhemmin käynnistettiin kirkkohallituksen tuella myös Kauhajoki-projekti.

Toisella tavalla vaikeaa Peura kertoo olleen monivuotisen kiistan, joka on koskenut Lapuan tuomiokapitulin sijaintia. Kyse oli siitä, jatkaako hiippakunnan toimisto Lapualla vai muuttaako se Seinäjoelle.

– Keskustelu sai aika epäasiallisia ja myös henkilöön käyviä piirteitä. Olen tottunut olemaan kritiikin kohteena, mutta monet reaktiot tulivat yllätyksenä. Oli vaikea ymmärtää, miksi asiat eivät saaneet puhua keskenään.

Tuomiokapitulin siirtokysymys olisi Peuran itsekriittisen arvion mukaan pitänyt viedä läpi toisella otteella.

– Siinä oli myös muuta, esimerkiksi kaupunkien välistä kilpailua. En tunnistanut kaikkea riittävän hyvin. Ja varmaan muitakin epäonnistumisia oli. Mutta antaa muiden arvioida.

”Poliittiset päättäjät ovat olleet valmiita kuuntelemaan”

Kapituli on sittemmin siirtynyt Seinäjoelle ja Peura pitää ratkaisua onnistuneena. Vaikka pandemia-aika on nyt vähentänyt maantieteellisen sijainnin merkitystä, kapitulin on Peuran mielestä oltava siellä, missä ihmiset liikkuvat ja missä on valtakunnallisia organisaatioita.

– Malli läsnäolosta hiippakunnan suurimmissa keskuksissa Seinäjoella, Jyväskylässä ja Vaasassa on ollut osa tätä ratkaisua. Myös kapitulin henkilöstö on ollut siihen tyytyväinen.

Piispan virka on yksinäinen virka. Erilaisina vaikeina aikoina Peura kertoo saaneensa muiden kristittyjen tavoin voimaa rukouksesta, raamatunluvusta ja ihmisten kohtaamisesta. Erityinen tuki on tullut puolisolta. Piispa kiittää myös tuomiokapitulin hyvää työyhteisöä.

Piispa on virkansa puolesta tekemisissä yhteiskunnan eri tasojen kanssa. Juuri tällä hetkellä kirkon asemasta ei käydä Suomessa repivää keskustelua eikä Peura näe kirkolle erityisiä uhkia yhteiskunnassa.

– Itselläni ei ole ollut vaikeuksia olla yhteyksissä poliittisiin päättäjiin. Olen kokenut, että he ovat olleet valmiita kuuntelemaan ja kokevat kirkon omakseen.

Uskonnon asema julkisessa elämässä kuitenkin puhuttaa.

– Olen tyytyväinen perustuslakivaliokunnan viimevuotiseen kannanottoon, jonka mukaan koulun juhlien järjestäminen kirkossa ei vielä tee niistä uskonnonharjoitusta. Kun näin jossakin väitettiin, mentiin liian pitkälle negatiivisessa uskonnonvapaudessa.

Keskustelu uskonnonopetuksesta tulee Peuran arvion mukaan kuitenkin jatkumaan.

– Edessä on myös todella vaikea keskustelu eutanasiasta.

Viime marraskuussa kirkolliskokouksessa hyväksytyn kirkkolain kodifioinnin Peura odottaa menevän eduskunnassa läpi.

– Se määrittelee kirkon asemaa yhteiskunnassa pitkälle tulevaisuuteen.

Kirkon jäsenmäärän pienentyminen on valitettavaa muttei dramaattista

Kirkon jäsenmäärän laskua Peura pitää valitettavana mutta ei sittenkään dramaattisena asiana.

– Jos luterilaisten osuus väestöstä joskus laskee alle 50 prosentin, nousee ääniä, jotka vaativat kirkon ja valtion etäännyttämistä. Mutta onhan meillä toinenkin kansankirkko, jossa on jäseniä vähemmän kuin Seinäjoella asukkaita, eikä tämä ole johtanut sen aseman muutoksiin.

Väen väheneminen vaikuttaa Peuran mukaan kuitenkin kirkon resursseihin.

– Turhista kiinteistöistä luopuminen esimerkiksi on välttämätöntä, jotta rahaa jää henkilöstön palkkaamiseen ja toimintaan. On mentävä hallinnollisesti suurempiin yksiköihin, joissa työn tekeminen ei ole niin yksinäistä ja haavoittuvaa kuin pienissä seurakunnissa.

Ylipäätään Peura on monella tavalla optimistinen. Hän arvioi, että sekä kirkosta eroaminen että siihen kuuluminen ovat tulevina aikoina nykyistä enemmän vakaumuksen asioita.

– Jäsenyys käy entistä merkityksellisemmäksi. Se on hyvää ja positiivista.

Piispan pitää nykyisin lunastaa paikkansa – vain ”olemalla” ei pärjää

Entä itse piispuus? Miten se on muuttunut ja muuttuu?

– Se edelleen arvostettua, ja piispan odotetaan olevan nimenomaan piispa. Mutta nykyisin se paikka pitää lunastaa toimimalla viran velvoitteissa. Vain ”olemalla” tässä hommassa ei pärjää.

Peura ei ole sosiaalisessa mediassa, mutta tietää siellä olevan myös pappien piispoja kohtaan esittämää kritiikkiä, epäasiallistakin.

– Mielestäni somessa pitää käyttäytyä kunnioittavasti ja ketään ei saa herjata. Olen itse pyrkinyt pitämään kiinni kirkon uskontulkinnasta ja toisaalta pyrkinyt siihen, että kanssakäyminen pappien kanssa olisi luontevaa. Mutta kritiikki pitäisi esittää suoraan ja reilusti, kasvokkain. Yrityksissä tai armeijassakaan esimiehiä ei haukuta julkisesti.

Peuran mukaan Lapuan hiippakunta on vajaassa kahdessa vuosikymmenessä muuttunut.

– On kolme kasvukeskusta: Vaasan, Seinäjoen ja Jyväskylän seudut. Kaikkialla muualla väestö yleensä vähenee. Maaseudun kuva on moninainen: on tulevaisuuden uskoa ja rohkeutta, mutta myös traagisia kertomuksia maatalousyrittäjien riskien otosta ja ahdingosta, jos esimerkiksi terveys on pettänyt. Yhteiskunnan rakennemuutos muuttaa myös seurakuntien elämää.

Myös kirkossa käyminen on piispan mukaan jo ennen pandemiaa vähentynyt, eikä sitä selitä vain väestön ikääntyminen.

– Erityisesti isoissa kaupungeissa on väkeä, joka ei enää löydä tietään jumalanpalvelukseen.

Pappien tulisi avata Iso Katekismus useammin

Simo Peura on piispana vihkinyt papiksi 194 henkilöä ja toimittanut lisäksi diakonian virkaan vihkimisiä.

Kirkon toimintakentän muuttuessa papit ja muut työntekijät tarvitsevat Peuran mukaan myös uudenlaista osaamista.

– Olennaista on heidän kouluttamisensa missionaariseen työotteeseen, jotta työrooli muuttuisi. Enää kirkon työtä ei tehdä pelkästään tai edes pääosin työntekijöiden kautta. Ihmisiä on rohkaistava elämään seurakuntalaisina ja vapaaehtoisina. Kuinka tässä pärjätään, on yksi kirkon isoja tulevaisuuden kysymyksiä.

Jo Mikael Agricola muistutti, että pappien virka on ”rukoilla, saarnata ja studeerata”. Peura kertoo huomanneensa, että papiston Luther-harrastuksessa olisi toivomisen varaa.

– Verrattuna 1970- ja 1980-lukuun Lutheria harrastetaan nykyisin vähemmän. Olen itse yrittänyt pitää yllä luterilaista uskontulkintaa ja huomannut, että monen papin mielestä se on tuntunut ”uudelta”.

Papin kirjahyllyssä pitäisikin Peuran mukaan olla Iso Katekismus ja sitä pitäisi lukea jatkuvasti.

– Se on avainteos. Siinä on paljon aarteita. Itselleni se on Raamatun jälkeen ollut se tärkein kirja. Toivoisin pappien perehtyvän erityisesti Isoon Katekismukseen ja tietysti Lutherin muihinkin teksteihin.

Omat saarnat ovat syntyneet kivulla ja vaivalla

Teologian tohtori Juhani Forsberg kiinnitti vuoden alussa Perustan teologisilla opintopäivillä huomiota siihen, että Paavalin teksteistä saarnaaminen ja ylipäätään Paavaliin viittaaminen ovat likipitäen kadonneet saarnoista.

Peura kertoo hieman hätkähtäneensä Forsbergin havaintoja.

– Rupesin miettimään omia saarnojani. Minusta on tärkeää, että papit saarnaavat kyseisen sunnuntain teksteistä. Huonoin vaihtoehto on se, ettei mihinkään lukukappaleeseen paneuduta.

Evankeliumista saarnaaminen on ollut Peuralle aina luontevaa. Hänen mielestään evankeliumi, saarna ja uskontunnustus muodostavat yhden kokonaisuuden.

– Kyllä saarnoissani on silti ollut lainauksia Paavalilta ja apostoleilta. En itse näe asiaa siten, että tässä olisi kyse Paavalin hylkäämisestä tai vieroksumisesta. Mutta Juhani Forsbergin havainnoista voitaisiin kyllä ottaa onkeen ja eipä olisi hassumpaa, jos jonakin vuonna pappi saarnaisi epistoloista ja Vanhan testamentin teksteistä.

Saarnan yleistä tilaa kirkossa Simo Peura ei halua käydä arvioimaan.

– Kun omatkin saarnat ovat mitä ovat. Eivät ne ehkä kuulosta kovin erikoisilta, kivulla ja vaivalla syntyneitä ne ovat. Olennaista on, että pappi saarnaa aina niin, että Kristuksen asia tulee kuulluksi.

Edessä on muutto nuoruuden kotiseudulle

Simo Peura ja hänen Anni-puolisonsa muuttavat maaliskuussa eläkevuosiksi Jyväskylään. Keski-Suomi on molemmille nuoruusvuosien kotiseutua. Tuleviin eläkevuosiin kuuluu ainakin liikunta.

– Se on välttämättömyys. Sairauteni vuoksi liikkumiskykyni heikkenee ja sitä on yritettävä ylläpitää.

Lisäksi emerituspiispa ajattelee lepäämistä ja lastenlasten kanssa touhuamista.

– Viran myötä perhe joutui tinkimään minun ajastani.

Lutherin teologiasta tohtoriksi väitellyt Peura haluaisi eläkkeellä aikaa myös tutkimukselle.

– Jotakin tutkimusalueillani jäi nuorempana keskeneräiseksi, Simo Peura sanoo.

Eläkkeelle jääneen Simo Peuran mieleen jää yli 17 vuotta kestäneeltä piispakaudelta kaksi vaikeaa vaihetta

Ilmoita asiavirheestä