Vanhassa maalaistalossa Nilsiässä elettiin kolmen sukupolven voimin perinteistä maalaiselämää, kun Eeva Hurskainen syntyi 82 vuotta sitten välirauhan aikaan perheen kolmanneksi lapseksi.

Äidin puolelta periytynyt sukutalo oli körttiläinen, ja siellä pidettiin usein seuroja. Äidin ukki Pekka Pitkänen oli aikanaan vaatimaton mutta keskeinen henkilö Nilsiän heränneiden parissa.

Eevan isälle herännäisyys oli tullut tutuksi vasta opistossa. Vanhempien suhde oli haastava, mutta ajan tavan mukaan yhdessä pysyttiin ja ongelmista vaiettiin. Sota-aikana tunteista ei juuri muutenkaan puhuttu ja perhesalaisuuksista vielä vähemmän.

Körttiläisyys näyttäytyi Eevalle lapsuudessa jyrkkänä ja ulkokultaisenakin. Kiroilla ei saanut. Punaiset vaatteet olivat pannassa, ja körttiukkojen mielestä tyttöjen olisi pitänyt käyttää mustaa huivia.

– Minä en koskaan käyttänyt, minusta se ei sopinut nuorelle tytölle. Onneksi äiti oli tässä asiassa puolellamme.

”Olen ollut radiokirkkoihminen koko ikäni”

Toisaalta talon vanha leskiemäntä, Eevan äidinäiti, oli hurskas ja lämmin ihminen, joka huokui turvallisuutta. Myös jotkut kyläläiset hakeutuivat hänen luokseen sielunhoidollisiin keskusteluihin.

Perhe kävi ahkerasti kirkossa. 16 kilometrin matka taittui kesällä moottoriveneellä ja talvella hevoskyydillä. Toisinaan kuunneltiin jumalanpalvelus radiosta täydellisen hiljaisuuden vallitessa.

– Olen ollut radiokirkkoihminen koko ikäni. Myös Siionin virret jäivät soimaan sieluni syviin kerroksiin. Vaikka vieraannuin kolmekymppisenä joksikin aikaa kaikesta uskonnollisesta, olen sittemmin löytänyt armollisen ja hyväksyvän Jumalan. Hän on pitänyt minusta kiinni.

”Me sota-ajan lapset olisimme tarvinneet enemmän myötätuntoa ja huomiota”

Eeva Hurskaisella oli vuotta vanhempi kehityshvammainen sisko Maikki ja pari vuotta nuorempi veli Heikki, josta tuli sittemmin pappi ja kirkkoherra.

– Viisivuotiaasta asti olen hoitanut Maikkia ja Heikkiä. Ja kun menin kouluun, Maikki laitettiin mukaani. Hän roikkui minussa kiinni, ja meitä kiusattiin paljon. Puolustin häntä kyllä tomerasti, mutta olihan se raskasta.

Vanhemmiten Eeva on alkanut tuntea surua varhaisista vuosista. Surua, mutta ei katkeruutta.

– Me sota-ajan lapset jäimme aika yksin pelkoinemme ja kannoimme paljon vastuuta. Aistimme myös aikuisten pelon. Olisimme tarvinneet enemmän myötätuntoa ja huomiota.

Vuonna 1954 perheeseen syntyi vielä iltatähti, kuudes lapsi Aino. Häntäkin silloin 14-vuotias Eeva hoiti paljon, koska äiti sairasteli.

– Nyt osat ovat vaihtuneet ja Aino on luvannut hoitaa asioitani. Myös sisarusten lapsista ja lastenlapsista on tullut minulle rakkaita. Ovat melkein kuin omiani.

”Diakonissan paikka Kalliossa oli minulle diakonian korkeakoulu”

Diakonissan työ ei alun perin ollut Eeva Hurskaiselle erityinen kutsumus, mutta hoitaminen ja hoivaaminen oli tuttua. Hän pohti, hakisiko opiskelemaan lastentarhanopettajaksi vai diakonissaksi.

– Äidin serkku Hanna oli valmistunut diakonissaksi, ja hän oli reipas, ihana ihminen. Ajattelin, että haluan tulla hänen kaltaisekseen, ja päädyin Diakonissalaitokselle.

Eeva valmistui vuonna 1964 ja jäi Diakonissalaitoksen sairaalan sisätautiosastolle töihin. Työtä tehtiin kuutena päivänä viikossa, ja se oli raskasta mutta mielekästä.

Kun Helsingin Kallion seurakunnassa avautui diakonissan paikka, Eeva Hurskainen haki sitä ja tuli valituksi.

– Kalliossa oli pieniä asuntoja, evakkomummoja ja huonosti voivia perheitä. Mielenterveyshongelmia oli paljon. Se oli minulle varsinainen diakonian korkeakoulu.

”Kun mielen pinnanalaisista kerroksista tulee tietoiseksi, elämä helpottuu”

Eeva oivalsi, ettei tiedä riittävästi mielenterveyden kysymyksistä. Hän hakeutui Therapeia-säätiön perjantai-illan seminaareihin Kalliolan setlementtiin. Sali oli aina täynnä. Mukana oli sittemmin kuuluisiksi psykoanalyytikoiksi tulleita ihmisiä kuten Pirkko Siltala, Kauko Kaila ja Martti Siirala.

– Koin vahvasti, että olen tullut kotiin. Se ihmiskäsitys tuntui oikealta. Ihmistä pyrittiin ymmärtämään syvällisesti. Siellä ei jaettu yksinkertaisia ohjeita, vaan ymmärrettiin, että ihmisessä on eri kerroksia. Kun pinnanalaisista kerroksista tulee tietoiseksi, elämä helpottuu.

Eeva Hurskainen lähti opiskelemaan ensin psykiatriseksi sairaanhoitajaksi ja sitten psykoterapeutiksi.

– Se oli elämäni parasta aikaa. Sain keskittyä ihmisen mieleen ja mielen hoitamiseen, kuunnella, lukea, oppia ja ymmärtää. Kävin myös läpi pitkän oman terapian ja maksoin siitä itseni kipeäksi. Mutta se oli välttämätöntä, ja siksi en ole sitä koskaan katunut.

Sittemmin Eeva Hurskainen päätyi Diakoniaopistoon kehitysvammahoitajien koulutuskoordinaattoriksi ja opettajaksi. Nuorten asiat ovat aina olleet lähellä hänen sydäntään.

– Opettaessa en laskenut työtunteja. Työn ohessa opiskelin psykoterapeutiksi. Joka toisen perjantai-illan pidin vapaata. Kaikki muut ajat työskentelin ja opiskelin. Koulutukseen kuului myös omia terapiapotilaita. Se oli innostavaa, ja nuorena sitä vielä jaksoi.

”Minua syytettiin muun muassa yllytyksestä homoseksuaalisuuteen”

Valmistuttuaan psykoterapeutiksi ja toimittuaan vuosia kouluttajana Hurskainen kaipasi elämäänsä uutta suuntaa ja lähti työn ohessa Yleisradion avustajakoulutukseen. Sitä kautta hän päätyi Ylelle vuosiksi radiotoimittajan töihin Kirkon tiedotuskeskuksen kautta.

Hurskainen toimitti muun muassa Horisontti-ohjelman edeltäjää Kirkko näinä päivinä sekä Kaikessa rauhassa -ohjelmaa.

Erityisesti hänen mieleensä on jäänyt juttusarja Valintaa vai kohtalo, jossa aiheina olivat lapsettomuus, homoseksuaalisuus ja abortti.

– Homoseksuaaliuus-jakson jälkeen kristillishdemokraatit hyökkäsivät kimppuuni ja minua syytettiin muun muassa yllytyksestä homoseksuaalisuuteen. Oikeasti viestini oli, että he ovat ihmisiä kuten muutkin. Päätin tuolloin, että olen näitten ihmisten puolella elämäni loppuun asti.

Hurskaisen 1980-luku kului silloisen Kirkon tiedotuskeskuksen palveluksessa. Radio-ohjelmien teon lisäksi hän koulutti seurakuntien työntekijöitä paikallisradiotyöhön yhdessä Tiina-Kaisa Honkasalon kanssa.

– Lopulta 10 vuotta toimittajan ja tiedottajan töissä oli kuitenkin harha-askel. Tajusin, että ihmissuhdetyö on minulle ominta.

Eeva Hurskainen irrottautui toimittajan hommista ja ryhtyi kirjoittamaan kirjaa Diakonissalaitoksen varhaisvaiheen historiasta. Sittemmin hän päätyi Diakoniaopiston opiskelijakuraattoriksi.

”He olivat uranuurtajanaisia ja suuremman palveluksessa”

Hurskainen on kirjoittanut kirjoja muun muassa vankien ystävästä Mathilda Wredestä, Helsingin Diakonissalaitoksen perustajasta Aurora Karamzinista, Diakonissalaitoksen alkuaikojen pitkäaikaisimmasta johtajattaresta sisar Lina Snellmanista sekä Diakonissalaitoksen sairaalan alkuaikojen ylihoitajasta Cecilia Blomqvistista.

– He olivat uranuurtajanaisia ja suuremman palveluksessa. Kaikkia heitä yhdistivät varhaiset menetykset ja niistä selviäminen sekä voimakas hengellinen herääminen nuoruusiässä. Heillä oli kykyä eläytyä muiden asemaan.

Läheisimmäksi naisista Eeva Hurskainen kokee Cecilia Blomqvistin. Hän oli hyvin herkkä ja kärsi myös masennuksesta, mutta hänellä oli vahva palo auttaa. Auttamisessaan hän oli käytännöllinen. Hurskainen luonnehtii Ceciliaa ytimekkäästi hyväksi ihmiseksi.

Cecilia Blomqvist syntyi Porissa vuonna 1845 merikapteeni Carl Blomqvistin perheen esikoiseksi. Hän menetti nuorena sekä äitinsä että uuden äitipuolensa ja useita läheisiä ystäviään, mutta häntä kannatteli syvä luottamus Jumalan hyvyyteen.

Cecilia kokosi jo nuorena kotiinsa köyhien perheiden tyttöjä pyhäkouluun sekä opettelemaan vaatteiden paikkaamista ja ompelua. Hän etsi myös orpolapsille uusia koteja.

Saattohoidettuaan syöpää sairastaneen isänsä Cecilia hakeutui vuonna 1873 oppilaaksi Helsingin Diakonissalaitokseen. Laitoksen oli perustanut kuusi vuotta aiemmin porilaissyntyinen everstin leski Aurora Karamzin, joka oli tutustunut vastaaviin laitoksiin Pietarissa ja Saksan Reininmaalla.

”Turhamaisuutta ei hyväksytty, eikä sellaiseen ollut aikaakaan”

1860-luvun lopulla Suomea vaivanneet nälkävuodet ja kulkutaudit tappoivat 120 000 suomalaista ja nopeuttivat Diakonissalaitoksen perustamista.

Suomessa ei vielä ollut sairaanhoitajakoulutusta, mutta nyt suomalaisetkin naiset saattoivat kouluttautua sairaanhoitotyöhön. Kätilökoulutuksen ja opettajankoulutuksen ohella se oli naisille tuohon aikaan harvinainen mahdollisuus elättää itsensä.

Sittemmin Cecilia Blomqvistista tuli Kaupunkilähetyksen ensimmäinen työntekijä Rööperiin ja ensimmäinen nainen, joka valittiin Helsingin köyhäinhoitolautakuntaan.

Vaikka diakonissaksi valmistuminen antoi naiselle mahdollisuuden omaan elämäntehtävään, elämä Diakonissalaitoksessa ei ollut kovin itsenäistä.

– Uusi diakonissakoulutus oli aikansa lapsi. Opiskelijoiden elämä oli kontrolloitua, rytmitettyä ja luostarimaista. Turhamaisuutta ei hyväksytty, eikä sellaiseen ollut aikaakaan. Naiset olivat johtavien sisarten armoilla, Eeva Hurskainen kertoo.

”Sisar voi hyvin käyskennellä 15 minuuttia puutarhassa työaikana”

Kirjojaan varten Hurskainen on lukenut Kansallisarkistossa valtavat määrät sisarten johtajattarille kirjoittamia kirjeitä ja muuta sisarten elämästä kertovaa materiaalia.

Diakonissalaitokseen otettiin naimattomia naisia, jotka sitoutuivat sääntöihin. Sisarten tuli noudattaa kärsivällisyyttä, taloudellisuutta, ystävällisyyttä, nöyryyttä ja laupeutta. Laitos tarjosi heille vaatteet, ruuan ja ylöspidon sekä pientä taskurahaa. Palkkaa he eivät työstään saaneet.

Opiskelu tapahtui enimmäkseen käytännöllisesti potilaita hoitaen, mutta alusta asti mukana oli myös lääkärien antamaan teoreettista opetusta.

Sisaryhteisö oli naisten yhteinen koti, jossa isän roolissa oli laitoksen johtaja ja äitinä johtajatar. Koulutukseen pääsi vain, jos omasi uudestisyntymisen kautta saadun elävän uskon ja vilpittömän rakkauden Jumalaa ja lähimmäisiä kohtaan.

– Diakonissakoulutus kesti 4–6 vuotta. Aluksi sinne hakeutui säätyläisten tyttäriä, mutta myöhemmin myös työläisten tyttäriä, Hurskainen kertoo.

Työpäivät olivat pitkiä, mutta toisaalta lomista ja virkistäytymisestä huolehdittiin. Lina Snellmanin kirjoittamassa Suomen ensimmäisessä diakonissojen oppimateriaalissa painotettiin, että sisarten pitää muistaa myös levätä.

– Siellä todettiin, että sisar voi hyvin käyskennellä 15 minuuttia puutarhassa työaikana.

Toinen maailmansota mullisti suomalaisen diakoniatyön. Diakonissojen kotijärjestelmä lakkautettiin virallisesti vuonna 1959, jonka jälkeen sairaalat ja seurakunnat alkoivat maksaa diakonissoille verotettavaa palkkaa.

” Luonani itkettiin väsymystä, ihmissuhdeongelmia ja yllätysraskauksia”

Viimeisessä työpaikassaan Diakoniaopiston opiskelijakuraattorina Eeva Hurskainenkin sai toimia työn uudistajana. Nopeasti laajentuvassa oppilaitoksessa siirryttiin yhä enemmän keskustelevaan auttamiseen.

– Kuuntelin opiskelijoita, ja sille oli hirvittävä tarve. Luonani itkettiin väsymystä, ihmissuhdeongelmia ja yllätysraskauksia. 1990-luvun puolivälissä autoin jo satoja opiskelijoita, ja vuonna 1993 tulivat vielä maahanmuuttajat, jotka olivat pääasiassa turvapaikanhakijoita Somaliasta. Taas sai oppia uutta.

Eevan puheille tuli myös huumeiden käyttäjiä, ja joku oli yrittänyt itsemurhaakin. Opintojen ja lapsiperhearjen yhdistäminen uuvutti monia. Useat kärsivät myös jännitysoireista.

– Hyvä että he uskalsivat tulla juttelemaan. Myötätuntoisen kuuntelun lisäksi pyrin aina tarjoamaan jonkun pienen, konkreettisen valonhsäteen. Tulokset olivat hyviä, ja koin olevani oikealla paikalla.

Hurskainen painottaa, että nuoren mieli myös korjaantuu äkkiä, mutta hänen on päästävä nopeasti avun piiriin. Kasvava nuori ei voi odottaa, kun hän on masentunut tai hädissään.

”Vinkkini työuupumusta vastaan on: rajaa, rajaa, rajaa!”

Tasokas työnohjaus auttoi Eevaa jaksamaan vaativaa työtä. 1990-luvun lopulla hän siirtyi pakolaisäitien kotouttamisprojektiin, joka oli hänelle tärkeä. Vähitellen liian suuri työmäärä ja puutteellinen tuki johtivat vakavaan työuupumukseen ja masennukseen. Muisti alkoi pätkiä, ja lopulta menivät jalat alta, kirjaimellisesti.

– En saanut nukuttua lainkaan ja tunsin häpeää. Lähtöjuhlassa minua kiitettiin siitä, että annoin työlle kaikkeni. Vastasin, että tyhmyyttä se oli.

– Vinkkini työuupumusta vastaan on: rajaa, rajaa, rajaa! Koko ajan ei voi mennä täysillä tulta päin. Myös asiantunteva esimiestyö on kullanharvoista. Rajaamiseen tarvitaan tukea.

Kolme vuotta sitten Eeva Hurskainen sairastui aggressiiviseen rintasyöpään, jota vastaan hän edelleen syö lääkkeitä. Sädehoito aiheutti herkkäihoiselle palohaavoja, ja masennus on jälleen vaaninut olkapäällä.

– Olen kuitenkin kiitollinen elämäntyöstäni. Olen pystynyt elättämään itseni ja saanut antaa panokseni suomalaisten nuorten tukemiseen. Olen oppinut, että ihminen on yllättävissä kohdissa hauras, mutta meissä on myös yllättävästi voimaa.

Kuka?

Eeva Hurskainen, 82

psykoterapeutti, työnohjaaja, toimittaja

Juuri nyt murehdin vanhusten hoivan tulevaisuutta Suomessa.

Haaveilen turvallisista loppuelämän vuosista.

Luen parhaillaan Tommi Kinnusen kirjaa Pimeät kuut ja rakastan Joel Haahtelan teoksia.

Diakonian historian voimanaisista kirjoja kirjoittanut Eeva Hurskainen arvostaa haurasta voimaa

***

Haluatko tutustua Kotimaa-lehteen?

Tilaa Kotimaan näytelehti ilmaiseksi täältä. Lähetämme PDF-lehden sähköpostiisi. Näytelehden tilaaminen ei edellytä jatkotilausta. Näytetilauksen voi tehdä vain kerran.

Antoisia lukuhetkiä!

Ilmoita asiavirheestä