Ylösnousseen todistajina – haavat ja anteeksiantaminen

Vapahtajamme oli ruumiillisen kidutuksen ja ristille naulitsemisen jälkeen haavoilla. Hänellä oli syvät haavat ainakin käsissään, kyljessään ja jaloissaan. Piikkikruunun, lyöntien ja ruoskan jättämiä haavoja oli päässä ja koko vartalolla. Viimeistään näistä haavoista ja arvista opetuslapset tunnistivat Jeesuksen. Heidän runneltu mestarinsa oli sittenkin jälleen heidän kanssaan. Koettujen tapahtumien järkyttävyydestä huolimatta jälleennäkemisen ilo valtasi heidät.

”Tämän sanottuaan hän näytti heille kätensä ja kylkensä. Ilo valtasi opetuslapset, kun he näkivät Herran. Jeesus sanoi uudelleen: ”Rauha teille! Niin kuin Isä on lähettänyt minut, niin lähetän minä teidät.” Sanottuaan tämän hän puhalsi heitä kohti ja sanoi: ”Ottakaa Pyhä Henki. Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.” (Joh. 20:20-23)

Ennen kuolemaansa Jeesus opetti jo aivan tietynlaisesta rauhasta, jonka hän antaa seuraajilleen (Joh. 14). Nyt palataan samaan opetukseen, Jeesus valmistelee oppilaitaan tämän rauhan lähettiläiksi. Pyhän Hengen voimassa Vapahtajan seuraajat vapauttavat syntien anteeksiantamisen kautta ihmisiä sukupolvesta sukupolveen.

Syvällisessä ihmisten kohtaamisessa sisimmän ja sielun haavat saavat näkyä. Arpia ei tarvitse piilotella. Usein mainitaan, että viime sotien veteraanien todelliset mitalit eli haavoittumisen jäljet näkyivät vasta saunassa. Monet kantoivat elämänsä loppuun saakka vaikeitakin vammoja ja arpia, jotkin arvet näkyivät myös arjessa. 

Jotkut meistä ovat taitavia ja tarkkanäköisiä tunnistamaan toisten ihmisten haavoja ja sielun arpia. Jotkut osaavat tökkiä toisen kipeitä kohtia niin, että saavat pahaa aavistamattoman ihmisen varpailleen tai hermostumaan. On toisaalta myös niitä, jotka hyvää tarkoittaen hoitavat kipupisteitäme ja huomaamattaan tai joskus kovastikin vaivaa nähden lääkitsevät haavojamme. Kristillinen lähimmäisenrakkaus on juuri sitä, että haavoja sidotaan ja arpia hoidetaan ja samalla julistetaan vapautusta synnin ja kuoleman vallasta.

Herran Jeesuksen haavat ovat siitä ihmeellisiä, että niitä katsoessamme me paranemme aivan niin kuin profeetta Jesaja (Jes. 53) opettaa. Verihaavoille ja kuoliaaksi meidän pelastuksemme tähden runneltu Jumalan Karitsa todella kantoi meidän syyllisyytemme, että me saamme vapauden ja iankaikkisen elämän.

Miksi kuitenkin monien on vaikea uskoa? ”- – Tuomas sanoi: ”En usko. Jos en itse näe naulanjälkiä hänen käsissään ja pistä sormeani niihin ja jos en pistä kättäni hänen kylkeensä, minä en usko.” Viikon kuluttua Jeesuksen opetuslapset olivat taas koolla, ja Tuomas oli toisten joukossa. Ovet olivat lukossa, mutta yhtäkkiä Jeesus seisoi heidän keskellään ja sanoi: ”Rauha teille!” Sitten hän sanoi Tuomaalle: ”Ojenna sormesi: tässä ovat käteni. Ojenna kätesi ja pistä se kylkeeni. Älä ole epäuskoinen, vaan usko!” Silloin Tuomas sanoi: ”Minun Herrani ja Jumalani!” Jeesus sanoi hänelle: ”Sinä uskot, koska sait nähdä minut. Autuaita ne, jotka uskovat, vaikka eivät näe.””(Joh. 20:25-29)

Kyllä meissä kaikissa on joissakin tilanteissa paljon myös epäilevää Tuomasta. Joskus Jumalan armo jää turhan etäiseksi ja jotenkin liian teoreettiseksi. Silloin Jumalan sanan ja evankeliumin kouriintuntuvien kuvausten ja tapahtumien lukeminen ja kuuleminen on terveellisellä tavalla uskoa rakentavaa. Usko tulee kuulemisesta, mutta tarpeen tullen Herra voi myös näyttää asioita. Tosin autuaampaa eli onnellisempaa on usein, että jo Jumalan sana herättää meissä uskon. Hänen haavojensa kautta olemme parannetut, itse uskossa Kristus on läsnä —meidän kanssamme.

Pentti Tepsa

Edellinen artikkeli
Seuraava artikkeli
Pentti Tepsa
Pentti Tepsa
Olen taustaltani lappilainen teologi, pappi ja uskonnon opettaja, Vanhan testamentin eksegeetti ja Kemijärven seurakunnan kirkkoherra.