Piispojen esitys kahdesta rinnakkaisesta muodosta solmia avioliitto kirkollisesti, ei saanut viime viikolla määräenemmistöä kirkolliskokouksessa, eikä siten tullut päätökseksi. Toiset harmittelevat, toiset kiittävät päätöstä.
Asian käsittelyssä tämän kevään istuntoviikolla oli kuitenkin minusta merkittävä käänne: laki- ja perustevaliokuntien enemmistöt pitivät uudistusta mahdollisena ja kannattivat sen hyväksymistä.
Merkittävää oli myös sen saama kannatus täysistunnossa: 62 puolesta, 40 vastaan, kuusi tyhjää. Se oli enemmän kuin aikaisemmin tätä asiaa käsiteltäessä. Merkittävää oli myös piispojen kannan muutos. Sekin oli tapahtumat noin kymmenen vuoden aikana.
Olin kirkolliskokouksen jäsen 2012–2023. Koko sen ajan käsiteltiin myös samaa sukupuolta olevien vihkimistä. Sen kannatus kasvoi koko ajan, mutta varsinkin alkuvuosina oli vaikea nähdä, että jo kymmenen vuoden päästä kirkolliskokouksen selkeä enemmistö kannattaa kaikkien vihkimistä.
Kirkossa tapahtuu muutoksia ja uudistumista, se on vain niin kovin hidasta.
Puheet toki noudattivat tänä vuonna samoja linjoja kuin aikaisemminkin. Uutta oli piispojen esitys, jossa myös piispainkokous arkkipiispaa myöten kääntyi kaikkien vihkimisen kannalle. Takana ovat myös vihkivien pappien tuomitseminen.
Käytännössä kaikki parit jo vihitään kirkossa. Monet seurakunnan sallivat sen kirkoissaan ja on paljon pappeja, jotka vihkivät kaikki parit.
Virallisen opillisen päätöksen saneli ¼ määrävähemmistö. Kirkkomme vaatimus ¾ määräenemmistöstä on erittäin tiukka. Kirkko muuttuu, mutta ympäristöä hitaammin, mistä syntyy kitkaa.
****
Nykyään haetaan ”juurisyitä”. Juurisyinä avioasiassa ovat erilaiset käsitykset Raamatun tulkitsemisesta ja ylipäätään avioliiton asemasta kirkon kannalta. Juurisyy on myös kirkolliskokouksen vaalitapa, joka suosii muuttumattomuutta.
Seuraava mahdollisuus seurakuntalaisilla vaikuttaa kk:n kokoonpanoon on vuoden 2026 syksyllä pidettävät seurakuntavaalit. Silloin valittavat luottamushenkilöt valitsevat myöhemmin myös kk:n maallikkojäsenet. Pitää saada seurakuntalaisten enemmistö kiinnostumaan vaaleista. Pappisedustajat valitaan erikseen suorilla vaaleilla.
Katolisen kirkon paavin valintaan riittää 2/3 enemmistö. Paavin valintaan tosin osallistuvat vain johtavat papit. Katolisessa kirkossakin pyritään vahvistamaan maallikko-osallistumista. Me ev.lut kirkossa olemme siinä edellä, jos kohta meilläkin saatetaan vielä ajatella, että kirkko koostuu papeista tai seurakunta seurakunnan työntekijöistä. Jäsenet ovat vain vallan käytön kohteita.
Kristillinen kirkko oli aikoinaan jopa radikaali suunnannäyttäjä. Voisiko se olla sitä myös tänään?
Marko S. Kirkko & Kaupunki-lehdessä 21.11.2024 arkkipiispa Luoma perustelee kantaansa avioliiton osalta toteamalla, ettei hänelle ”avioliitto ei ole koskaan ollut mikään raamattukysymys, vaan pohdiskeluni on noussut lähinnä kirkon perinteestä ja avioliiton määritelmästä.” Avioliitto ei ole hänelle myöskään vakaumuksen asia, koska vakaumus on pysyvä ja mielipiteet voivat vaihdella. Niin, mikäli avioliitto ei ole raamattu-, eikä oppikysymys vaan mielipide, se avaa ovet eksplisiittisesti kaikenlaisille avioliitoille maan ja taivaan välillä.
Milloin kirkollisen esivallan suhteen voi sitten olla eri mieltä. Varmaakin silloin, kun ristiriita on ilmeinen kuin se on nyt avioliiton osalta. Lisäksi on huomattava mitä eräs ”esivallan edustaja” toteaa Henki-lehdessä 5.5:
”Mikäli luemme kirjaimellisesti Raamattua siitä seuraa fundamentalismia, ja siitä seuraa äkkiä hengellistä väkivaltaa, sekä dialogin kaventumista. Se ei tee hyvää millekään hengelliselle yhteisölle, eikä se edusta kirkkomme tapaa ajatella.”
Mikä sitten edustaa kirkkomme tapaa ajatella? Älyllisyys ja järki ja siitä ”esivallan edustaja” ottaa esimerkiksi ”Mäkipellon ja Huotarin kirjan – Sensuroitu – Raamatun vaiettu historia”, joka on monelle teologille kuulemma peruskauraa. Epäilemättä. Ja siitä ei seuraa ainakaan hengellistä väkivaltaa, johon leimallisesti kirjaimellinen lukutapa kaiketi johtaa.
Kannattaisiko hiljalleen paneutua Lutherin tapaan lukea Raamattua ja heitää puheet myytistä ja historiallis-kriittisestä lukutavasta sikseen.”Am Anfang schuf Gott Himmel und Erde. Und die Erde war wüst und leer, und es war finster auf der Tiefe; und der Geist Gottes schwebte auf dem Wasser. Und Gott sprach: Es werde Licht! und es ward Licht.” (Gen1:1-3)
Kosti V. Kaksi ajatusta. Ensiksikin olen sitä mieltä, että kirkollisen esivallan arvostelu tässä nyt esillä olevassa asiassa on teologisesti perusteltua. Paavalin opetus Roomalaiskirjeessä muistuttaa samalla siitä, että kritiikin on oltava asiallisesti ja maltillisesti esitettyä eikä ns. räksyttämistä. Sitäkin olen kuullut.
Toiseksi olen täsmälleen samaa mieltä siitä, että meidän olisi tärkeä palata Lutherin raamattukäsitykseen, vaikka emme voi kaikessa seurata hänen tulkintojaan eri teksteistä. Luen Lutheria päivittäin ja hänen Huonepostillansa on yksi parhaista tuntemistani raamatunselittäjän työkalupakeista.
Väitteet siitä, että Raamatun kirjaimellinen lukutapa synnyttäisi hengellistä väkivaltaa, ovat mielestäni propagandistista pötypuhetta. Luettua kun voi soveltaa sekä legalistisesti että lain ja evankeliumin eroa hyödyntäen. Me Helsingissä opiskelleet olemme todellakin saaneet tutustua – ja monet myös omaksua – Mäkipellon & Huotarin tyyppiset näkemykset. Ja se on yksi tärkeimmistä taustasyistä kansankirkon nykytilaan.
Kysymys historiallis-kriittisestä metodista on hiukan moniulotteisempi kuin usein väitetään. Samaa metodia kun voidaan soveltaa hyvin eri tavoin. Heikki Räisänen (ja Wille Riekkinen) ovat soveltaneet sitä eri tavoin kuin Timo Veijola ja Pekka Särkiö. Kannattaa huomata, että esimerkiksi Juha Pihkala toteaa – ei – niin – ylettömän – konservatiivisessa – dogmatiikassaan, että historiallis-kriittinen lähestymistapa ei yksin riitä kirkolle ja kirkko on valtaosan historiastaan tulkinnut Raamattua kokonaan ilman sitä.
On sinänsä ehdonvallan asia, mitä esimerkiksi ”myytistä” puhuttaessa tarkoitetaan: myös myytin kirjallisuustyyppi voi olla inspiroitua Jumalan sanaa ja ilmoitusta meille. Ennakkoasenne Raamattuun ratkaisee hyvin paljon. Itse olen tykästynyt Hallen pietismin linjaukseen Raamatun ulkoisen ja sisäisen selkeyden (sekä Raamatun perustavan laatuisen yhtenäisyyden ja lain sekä evankeliumin & vanhan dogmatiikan) merkityksestä. Avaintekijänä on uskonvanhurskaus: usko avaa ymmärryksen. Olen siis paljolti aikanaan epätieteellisenä
pidetyn Osmo Tiililän ”uudestisyntyneiden teologian linjoilla. Koko Raamattu on Jumalan sanaa ja sillä on sanoma sekä keskus: pienoisevankeliumi (ja rakkauden kaksoiskäsky, kun kristillisestä elämästä puhutaan).
Marko S. Olen myös itse miettinyt kansankirkon tilaa ja sitä miksi ollaan nyt tässä tilanteessa. Toki sinä olet pappina näköalapaikalla tietäen mitkä syyt ovat tähän tilanteeseen johtaneet. Itse olen päätynyt myös tuhon juurisyyhyn, mitä myös äsken ilmestynyt – Jumalan synty – kirja edustaa, kun lähtökohtaisesti Jumala asetetaan epäjumalien joukkoon. Tavoitellessaan luettavuutta kirja ei voi olla myöskään vaikuttamatta. Siinä on näköjään myös onnistuttu, kun vilkaisin lähikirjastojen varauslistaa. Lähemmäs 100 varausta.
Toinen juurisyy kaiketi lähtee Bultmannista, kun hänen mukaansa Raamattu puhuu pääosin myyttisellä kielellä. Tällä hän viittaa Raamatun maailmankuvan myyttisyyteen, kun teksteissä puhutaan taivaasta, enkeleistä, helvetistä ja paholaisesta. Ja lisäksi Jumala puuttuu maailman tapahtumiin ihmeitä tehden. Tämä maailmankuva vanhentuneena on Bultmannin mukaan modernille ihmiselle täysin vieras. Hänen syntymästään yli sata vuotta kuluneena tämä ”profetia” vaikuttaa toteutuneen.
Vaikka Perkele on kansankielessä varsin tuttu ilmaisu, niin kysymys paholaisesta on sellaista, mihin luterilainen kirkko ei ole ainakaan viime vuosikymmeninä enää juurikaan keskittynyt, vaikka pahuus todellista onkin. Onko kirkon ollut lähtökohtaisesti viisasta, jos ei nyt aivan, unohtaa sen todellinen vastustaja. Toki tiedän sen vaikeuden ja vaivaantumisen puhua tästä ”bultmannilaisesta myytistä.”
Edelliseen liittyen Tiililä kirjoittaa tämän maailman ruhtinasta koskien sen ”taaksepäin katsovaksi profetiaksi”. Tämän profetian toteutumisen tunnemme valitettavasti ajoittain syvällä olemuksessamme yhdenvertaisesti, mikäli olemme rehellisiä.
Entä Raamatun jumalallinen syntytapa, ts. oppi Pyhän Raamatun jumallisesta inspiraatiosta Upsalan kokouksen päätöksen mukaan 1593. Raamattu ei ole vain historiassa syntynyt ihmisten kirjoittama kirja, vaan sen syntyyn vaikutti yliajallinen transendenttinen todellisuus, jota kutsutaan teologiassa inspiraatioksi Pyhän Hengen erityisenä johdatuksena. Ts. sanan inkarnaatio. Jumalan sana yliluonnollisella tavalla inkarnoitui tähän maailmaan Kristuksessa ja Pyhissä kirjoituksissa. Tähän viittaa myös Juha Pihkala.
Uskonvanhurskaudesta avintekijänä olen myös samaa mieltä. Sen verran Timo Veijolasta, että hänhän elämänsä tietyssä vaiheessa löysi lohdutukseksi Christian Scriverin kirjan – Sielun aarre.
Kosti V. Pappina olen kyllä viime vuosiikymmenen aikana tuntenut itseni erittäin yksinäiseksi nykyisen hiippakuntani papiston kokoontumisissa. Useimmat maallikot eivät mielestäni kerta kaikkiaan tiedä, kuinka kauaksi jotenkin klassisena pidettävästä kristinuskosta on tultu. Enkä tarkoita tässä nyt käytävää vääntöä avioliittokysymyksessä. Ehkä muutamassa muussa hiippakunnassa tilanne on hiukan toinen.
Olen sitä mieltä, että Adolf v. Harnackin ja Rudolf Bultmannin teologiset näkemykset ovat aikanaan iskeneet luterilaiseen teologiaan kuin atomipommi säteilylaskeumineen Hiroshimaan. Vaikka tarkoitus on varmasti ollut hyvä. Nyt ollaan toki jo kauan sitten edetty uusiin kysymyksenasetteluihin: on Raamatun dekonstruktiota ja sen moraalista kritiikkiä, hengellisyyden etsintää joogasta ja niin edelleen.
Tuorein pohjakosketus ei mielestäni kuitenkaan liity teologiaan vaan kirkkopolitiikkaan: kirkolliskokouksen määrävähemmistösäädöksiä pitäisi kuulemma lieventää, kun muuten ei päästä ”eteenpäin” avioliittokysymyksessä. Onhan tämä hullua: Ylin johto kirkossa, joka omissa perusdokumenteissaan ilmaisee pitävänsä yksin Raamattua uskon ja kirkon elämän ylimpänä normina, tekee kaikkensa, jotta saataisiin irtauduttua rasitteeksi koetusta Raamatun sanasta…
Jumala yksin voi antaa meille sellaisen hengellisen herätyksen, jonka hedelmänä paluu juurille voi tapahtua.
Niin armoa ja totuutta me kaikki tarvitsemme eli Kristusta ja ei voida ihmisenä asettua yläpuolelle toisia . Jumalalla on myös tavat ja keinot ihmisen pelastumiseen ja pysymiseen hänessä ja uskon että nämä ovat suuressa kutsumisessa jokaiselle tarjolla , usein myös rakkaudellisena kurituksena .
Timo: Kertoisitko tarkemmin, miten esimerkiksi omassa elämässäsi näet ja tunnet nämä Jumalan ’rakkaudelliset kuritukset’?
Näin me lukijat saisimme hieman konkretiaa sanojesi pohjaksi ja voisimme saada opastusta oikealle tielle omaan esimerkkiisi perustuen.
Seija ;sitähän ei voi koskaan sanoa toisen ihmisen kohdalta ja alkaa puhumaan Jumalan kurituksesta , mutta omalla kohdalla sen voi kokea viimeistään myöhemmin . Ajattelen sen kuuluvan Jumalan sallimuksen piiriin . Jos ajatellaan Jumalaa ja Saulus Tarsolaista kun hän tapatti ihmisiä ja Jumala sen salli ja kipuja varmasti Paavali siitä kantoi myöhemmin . Meillä on omia päämääriä ja haaveilta ja Jumalan koulussa saa nähdä että hyvä kun Jumala ei antanut niiden toteutua . Kaikkea on elämään mahtunut ja aina se sama että kun syntisenä nöyrtyy Jumalan edessä niin apu on rauhassa ja johdatuksessa sen jälkeen . On aina helppo sanoa raamatunlauseilla että näin se menee mutta ihmisen sydän rakastaa tätä maailmaa ja itsekkäästi tahtoo pitää kiinni omasta tiestä ja se vaatii Jumalalta työtä että saa meidät nöyrtymään Jumala myös vaikenee välillä vaikka rukoilee apua ja saa vain odottaa että tulisi parempia aikoja . Välillä voi kokea että on kuin pahan ja hyvän aallokossa kuin lastu laineilla ilman päämäärää ja näissä tilanteissa karsitaan omaan kykyyn auttaa itseään jää vain Jumalan armo . Jumalan kuritus on kai enimmäkseen sitä että kärsiä vaikka useimmiten kärsimme oman syntisyytemme vuoksi . Ja vaikeuksissa usein käperrymme itseemme , vaikka pitäisi ulkoa hakea apua . Viimeiksi kesti viime vuonna puoli vuotta sulatella konkurssia kun korona – aikana ihan hyvin menevänä yrityksenä alkoi alamäki velkaisena lopetin ja sen hyväksyminen ei ollut helppo asia , kun vuosikymmeniä tekee työtä ja siitä jää palkaksi käteen velkoja. Lopulta koronaa on turha syyttää , vaikka se vaikutti siihen , mutta Jumala olisi voinut pelastaa siitä , mutta se opetti että kun on puhdas omatunto ja Kristuksen rauha sydämessä niin mitä minä tarvitsen . Ajattelen että tarvitsemme tai ainakin minä välillä tarvitsen priorisointia elämässä . Siksi seurakuntayhteys ja Jumalan sana ja ehtoollinen on niin tärkeä että saa löytää rauhan ja luottamuksen Jumalassa . Sairaudet on myös annettuja meille ja sekin kestää aikansa hyväksyä niitä . Jumalan vaikeneminen on ihmiselle vaikea koulu , kun hän ei toimi meidän ajatusten mukaan ja hän antaa ja ottaa kuten meidän elämämme . Se voi päättyä täällä minä hetkenä tahansa tai antaa sille jatkoa . Taivasta varten ja myös tälle ajalle käyttöä varten hän meitä ”kouluttaa” . Taaksepäin kun katsoo ei ole mitään mistä voisi kunniaa ottaa vaan kaikki on puhdasta armoa . Joskus on tullut mieleen että miks näin huonon valitsit , kun olis paljon parempiakin ihmisiä . Aina vain hän antaa armonsa vaikka olis juossut erisuuntaan . Olemme kaikki syntisiä mutta myös rikkinäisiä ja traumoja elämässä saaneita ja niidenkin tarkoitus on pitää meitä lähellä Jumalaa . Raamatun vaikein kohta on varmasti : kaikki koituu niiden parhaaksi jotka Jumalaa rakastavat .
Seija R ja Timo G. Tässä ollaan sellaisten asioiden äärellä, joita ei tosiaankaan ole tarkoitettu julkisuudessa kerrottavaksi muuten kuin aivan poikkeustapauksissa.
Mikään Jumalan antama kuritus tai hänen sallimansa vastoinkäyminen ei yleensä sillä hetkellä tunnu mieluiselta, vaikka siihen on voinut kätkeytyä siunaus, jonka huomaa vasta vuosikausien päästä eikä aina silloinkaan. Itse olen kerran herännyt leikkauksen jälkeisestä nukutuksesta vihaisena Jumalalle ja tietoisena siitä, että parhaassa tapauksessa tämä oli viimeistä edellinen hankala operaatio. Olisin heittänyt mukanani olleen Raamatun seinään, mutta se sattui olemaan uskonveljeltä lainattu, enkä halunnut tuhota toisen omaisuutta. Mutta kymmenen vuotta myöhemmin olin tilanteessa, jossa Jumala avasi uuden oven työuralla. En koskaan olisi uskaltanut ottaa uutta askelta ellen olisi tuon sairaalareissun aikana ollut lukenut juuri sitä Raamattua, mikä silloin oli lainassa.
Heprealaiskirje väittää, että Jumala ruoskii jokaista lasta, jonka ottaa huomaansa eikä mikään kuritus tunnu juuri sillä hetkellä mieluiselta. Ja kuitenkin Hän rakastaa meitä. Tämä armon ja kurituksen dialektiikka on kuitenkin asia, jonka yllättävän monet meistä saavat kokea todeksi. Koska kyse on aina syvästi henkilökohtaisista jumalasuhteeseen liittyvistä asioista, toisen kärsimystä ei voi eikä saa ”selittää” pinnallisesti vaan se on Jumalan ja tuon ihmisen välinen asia.
Hiukan ristiriitaisuuksia nousee mieleen tämän asian pohjalta. Ensinnäkin demokratia, jota kovasti pyritään pitämään esillä. Aivan kuin demokratia toteutuisi pelkän äänestämisen varassa.
Äänestetään niin montaa kertaa, että lopulta saadaan toivottu tulos. Toivottu tulos kun on tässä se että ne jotka toimivat omantuntonsa mukaan lähtevät kirkosta. Kuitenkin juuri omatunto on kirkon opetuksessa keskeisellä sijalla ja mitään ei pidä tehdä vastoin sitä.
Demokraattisesti toivottuun tulokseen päästään ilmeisesti sillä, että US-lehden mukaan ehdotetaan muutosta evl-kirkon kirkolliskokouksen määräenemmistövaatimukseen, joka tulevaisuudessa olisi 2/3 osaa 3/4:s osan sijasta.
Parhaiten saavutetaan yksimielisyys niin, että teloitetaan ne, jotka ovat eri mieltä. Näin Heikki Mäkekäisen vanhan seurakuntahallinnon luovuutta käsittelevän kirjan erään aforismin mukaan. Aforismi oli lainattu Macchiavellilta.
Markolle joo ihan samaa mieltä kuritusasiasta ja sen julkisuudesta . Meille kristityille asiat ei ole vieraita mutta niille oma paikka.
Yksimielisyys ei ole seurakunnassa siihen pyrkimistä , vaan sekin on lahjana tarkoitettu vastaanotettavaksi tai jopa automaattisesti saatu lahjana . Tämä oli Luukkaan havainto alkuseurakunnasta – he pysyivät keskinäisessä yhteydessä , jakoivat jopa omaisuutensa eli se on seurausta jostakin eikä suinkaan demokratian tai kokousten aikaansaama. Sillä tiellä ei voi koskaan onnistua jos ihmismielin sitä yritetään . Yksimielisyys seurakunnassa tarkoittaa tietysti vapautta olla erilaisia , kuten Kristuksen ruumiinjäsenet ovat erilaisia . Ja luonnollista myös kun eri isien ja äitien tai jonkun kasvattamia niin ihmiset ajattelet erilailla ja ovat luodut uniikkikappaleiksi . Kristuksessa lahjoitetaan rakkaudessa yhteys , yksimielisyys ja ykseys . Siksi raamattu puhuu yhteisestä uskosta ei niinkään henkilökohtaisesta uskosta , jota usein korostetaan , vaikka sekin on totta . Kaikki lopulta kätkeytyy Jeesuksen sanoihin – pysykää minussa niin minä pysyn teissä . Samalla seurakunta voi hoitaa ja ennen kaikkea anteeksiantamuksen kautta säilyttää suhteet ja yksimielisyyden . Silloin kun tämä kirkastuu niin silloin katseemme ja arviomme ei ole ihmisissä eikä ajatella paremmuuden kautta tai luulla että kurin kautta se saavutetaaan , vaan silloin halutaan olla alamaisia Kristukselle , hänen hyvyytensä tähden .
Edelliseen lisäyksenä että Kristuksessa voimme olla silloin myös heikkoja ja syntisiä . Silloin ei tarvitse toisen edessä pyrkiä olemaan parempi , koska Kristuksen oppi ajaa meidät kaikki samalle armahdetun syntisen paikalle . Tekopyhyys estää todellisen yhteyden ihmisten väliltä
Markon kuvaileman mallin mukaan yhteyden ilmapiiri kapenee huomattavasti , kun joutuu sellikaverin kanssa yhteyttä etsimään .
Timo G. Nyt en ymmärrä. Millä tavalla kapeutuu?
Jos tarkoitit tuota teloitusheittoa, niin kyse oli Heikki Mäkeläisen 1980-luvun kirjasta ”Luova hallinto seurakunnassa”. Se oli ensimmäisiä, joissa pyrittiin luopumaan aiemmin tavattoman vahvasta pappiskeskeisyydestä ja suoranaisesta keskustelun estämisestä seurakunnan hallinnossa. Oli seurakuntia, joissa rovasti kirjoitti kirkkoneuvostojen kokouspöytäkirjat etukäteen ja pöytäkirjat eivät olleet edes julkisesti nähtävillä. Oli arvonsa tuntevia pappismiehiä, jotka mentaalisesti teloittivat kaiken keskustelun.
Onhan se hienoa, että ilmoitetaan kuitenkin miten aiotaan toimia, ettei tule aivan yllätyksenä. Aion katsoa, miten herätysliikeet tulevilla kirkkopäivillä ovat tämän uuden käänteen sisäistäneet. Nyt aletaan mennä liian pitkälle tässä junttaamisessa. Lieneekö menossa uusi uskonpuhdistus? Puhdistetaan kirkosta ulos kaikki, jotka eivät ole sisäistäneet ”genderismiä.”
Ei se ole heitto jos toisen teloittaa oikeasti ja joutuu siitä murhasta lusimaan . En tunne tuota Mäkeläisen kirjaa , enkä siis ottaa kantaa sen paikkansa pitävyyteen , enkä taustoihin .
Timo G. Machiavelli eli 1400-luvulla. Yksittäiset lainaukset mitä erilaisimmista kirjoista tapaavat elää omaa elämäänsä. Alun perin kirjaimellisesti tarkoitetut heitot muuttuvat vertauskuvallisiksi tai niiden merkitys muuttuu, kun niitä käytetään aivan uusissa yhteyksissä. Esimerkiksi köyhien auttamista koskevaa Raamatun lausetta ”autuaampi on antaa kuin ottaa” on tavattu kutsua myös nyrkkeilijöiden evankeliumiksi tai
lempiraamatunkohdaksi. Oma suosikkini tästä tyylilajista (tuon Machiavelli-sitaatin ohessa on lihansyöjän evankeliumi: ”Kun haluat syödä lihaa, syö lihaa mielinmäärin”. Tarkoituksellisesti lyhennetty ja tekstiyhteydestä irrotettu Mooseksen lain kohta.
Tietenkään ketään ei saa murhata. Ei seurakunnassa eikä missään muuallakaan.
Ehkä blogin kysymys sisältää odotuksia kirkolle , jotka ei sille kuulu. Enemmän kirkon tulisi säilyttää se ilmoitus mikä sille on uskottu kuin pyrkiä olemaan yhteiskunnan uudistaja tai yleensä puuttuen suoraan yhteiskunnallisiin asioihin . Evankeliumi muuttaa ihmisiä ja sitä kautta yhteiskuntaa jäsenien tasolla . Oli sotien aikana luonnollistakin kytkeä saarnoihin isänmaallisia elementtejä , mutta ei tänä aikana saarnojen jopa pohjana tulis olla yhteiskunnalliset asiat , vaikkapa ilmastomuutos tai talouspolitiikka , joka silloin ottaa kantaa asioihin jotka ei sille kuulu ja toiseksi kirkolla on paljon tärkeämpi sanoma annettavana .
Avioliittokewkustelussa esimerkiksi kirkolliskokouksessa puheenvuoroissa käytettiin paljon inhimmillisiä tunteisiin vetoavia puheita , joilla pyrittiin argumentoimaan oma kanta . Tämähän on sumutusta , kun ohjeet ja tieto asiasta on olemassa kirkon lähteissä ja ne ei ole keskiössä asioita päätettäessä. Vaikea olisi kuvitella missään muualla käyttäydyttävän näin , vaikkapa yristysmaailmassa olevat tunnusluvut vuorataisiin tunnepitoisiin puheisiin , joilla ei ole minkäänlaista pohjaa päätöksentekoon . Minulle tämä esittäytyy huonona näytelmänä ja se voi jotain loukata , mutta joku loogisuus pitäisi toimimalla olla . Ja tietysti harmittaa ihmisten puolesta jotka ikäänkuin tarrautuvat ja uskovat näkevänsä jotain hyvää ja toivotaan toivotaan ruletti on pyörinyt kansankirkossa vuosikymmeniä . Kaikki käännökset ja muutokset historiassa on tapahtunut selvän pyrkimyksen kautta osoittaa oma kanta perustellen . Nyt näkyy alistumista ja sopeutumista ja ns konservatiivien tiedottamista asioista . Heikan aikana vietiin herätysliikejohtajia kuin litran mittaa , kun tunnustuksellisuus ei ollut tärkeä asia . Sen voi lukea sieltä Heikan paperista miten oli . Näin tulkitsen lähihistoriaa , olenko väärässä jos uskallan sanoa että se oli yksi käänne tielle jossa olis pitänyt asiat kirjata selvemmin , kun esim. virkakysymys on edelleen pinnalla ? Tottakai helppo jälkeenpäin sanoa , mutta ei sen jälkeenkään ole tapahtunut näihin päiviin merkittäviä yhtenäisiä julistuksia tai vaatimuksia , jossa olisi toimenpiteitä asioiden korjaamiseksi . Jonkunhan täytyisi kantaa vastuuta kirkosta ja ei sitä ihan yksittäiselle papille voi sälyttää .
Timo G. Miten määrittelet ”tunnustuksellisuuden”? Ja miten määrittelet, mistä näkyy, että se on tärkeää tai vähemmän tärkeää?
Lukijoilta Kotimaa 16.5. piispa Salomäen mukaan ”Jumalanpalvelusta ei määritä niinkään se, keitä sinne kulloinkin erityisesti kutsutaan, vaan kuka siellä hoitaa ja palvelee meitä: Kristus itse sanan ja sakramenttien kautta.”
Näin asia on tietysti ymmärrettävä.
Edelleen hän toteaa ;”Tässä valossa en pidä hyvänä, että sateenkaarimessujen toimittaminen tai niihin osallistuminen leimataan yhteiskunnallisen tai ideologisen agendan edistämiseksi.”
Eipä tietenkään sateenkaarimessuihin liity mitään ideologista agendaa, yhtä vähän kuin Setalla on mitään tekemistä poliittisen strategian edistämisessä.
Kosti V. Tässä onkin kysymys poliittisesta teologiasta. Eli siitä, että kirkon erityinen tehtävä on pitää sorrettujen, syrjittyjen ja ilman yhteiskunnallista ääntä olevien puolta.
Marko S. Kuten tiedämme noita tosiasiassa tavalla tai toisella sorrettuja löytyy pilvin pimein, jotka eivät pidä ääntä, mutta jotka monien vaikeuksien ja sairauksien keskellä ja jotka vielä Kelan vaatimuksesta ohjataan johonkin pieneen läävään. Tämän keskellä monet yrittävät selvitä, kun ei rahaa tahdo edes riittää rahaa jokapäiväiseen leipään. Pitäisikö perustaa vaikkapa Kelan messuyhteisö
Kosti V. Ironia on vaikea laji. Tämänhetkinen pride ei ole köyhä eikä kipeä eikä syrjitty. Kansankirkollamme on pitkä historia mukautumisessa ”tämän maailmanajan voimiin”. Se, mihin on mukauduttu on vain vaihdellut ajankohdan mukaan.
Tuo idea KELA-messuyhteisöstä on ihan oikeasti hyvä. Ainakin ennen Helsingissä pidettiin Pullakirkkoa, joka kokosi pienimuotoisiin jumalanpalveluksiin ”maan hiljaisia”, jotka olivat (entisiä) alkoholisteja ja tilapäistöiden varassa eivätkä tunteneet olevansa kotona ”tavallisissa” keskiluokkaisissa jumalanpalveluksissa.
Marko S. Messuun liittyen on useasti ollut puhetta siitä, että juuri nuo, jotka mainitsit eivät löydä tietä kirkkoon, eivätkä koe sitä omakseen vaikka kirkkoon tuohon turvalliseen tilaan on periaateessa helppo tulla. Muistan kerran Turussa, kun erääseen ruokapaikkaan tuli ns. alkovähäosainen, kun tarjolla oli jotain ilmaista ruokaa. Lähtö tuli. Siitä hieman suivaantuneena lähdin hänen peräänsä. Kokemus on tietysti turvaton ja syrjivä. Viime sunnuntaina messussa kaksi kirkon diakonia kertoi työstään. Pullakirkoltahan tuo heidän hyvä työnsä maistui. Mutta, kun kirkon hallinnonkin mielestä kirkkoon tarvitaan ”turvallinen, turvallinen” tila, ettei se olisi turvaton, niin miten se on verrattavissa vaikkapa maanviljelijöiden kirkkopyhään.
Kosti V. Tämä nykyinen puhe ”turvallisesta tilasta” kirkossa on mielestäni monella tavalla vääristynyttä. Hyvä ja tärkeä asia on kaapattu tietyn ideologisen porukan käyttöön.
Tavallaan mielenkiintoinen ajatus tuo, että sateenkaarimessut tulisi rinnastaa marttojen, partiolaisten, rippikoululaisten, kesävieraiden yms kirkkopyhiin.