Piispojen esitys kahdesta rinnakkaisesta muodosta solmia avioliitto kirkollisesti, ei saanut viime viikolla määräenemmistöä kirkolliskokouksessa, eikä siten tullut päätökseksi. Toiset harmittelevat, toiset kiittävät päätöstä.
Asian käsittelyssä tämän kevään istuntoviikolla oli kuitenkin minusta merkittävä käänne: laki- ja perustevaliokuntien enemmistöt pitivät uudistusta mahdollisena ja kannattivat sen hyväksymistä.
Merkittävää oli myös sen saama kannatus täysistunnossa: 62 puolesta, 40 vastaan, kuusi tyhjää. Se oli enemmän kuin aikaisemmin tätä asiaa käsiteltäessä. Merkittävää oli myös piispojen kannan muutos. Sekin oli tapahtumat noin kymmenen vuoden aikana.
Olin kirkolliskokouksen jäsen 2012–2023. Koko sen ajan käsiteltiin myös samaa sukupuolta olevien vihkimistä. Sen kannatus kasvoi koko ajan, mutta varsinkin alkuvuosina oli vaikea nähdä, että jo kymmenen vuoden päästä kirkolliskokouksen selkeä enemmistö kannattaa kaikkien vihkimistä.
Kirkossa tapahtuu muutoksia ja uudistumista, se on vain niin kovin hidasta.
Puheet toki noudattivat tänä vuonna samoja linjoja kuin aikaisemminkin. Uutta oli piispojen esitys, jossa myös piispainkokous arkkipiispaa myöten kääntyi kaikkien vihkimisen kannalle. Takana ovat myös vihkivien pappien tuomitseminen.
Käytännössä kaikki parit jo vihitään kirkossa. Monet seurakunnan sallivat sen kirkoissaan ja on paljon pappeja, jotka vihkivät kaikki parit.
Virallisen opillisen päätöksen saneli ¼ määrävähemmistö. Kirkkomme vaatimus ¾ määräenemmistöstä on erittäin tiukka. Kirkko muuttuu, mutta ympäristöä hitaammin, mistä syntyy kitkaa.
****
Nykyään haetaan ”juurisyitä”. Juurisyinä avioasiassa ovat erilaiset käsitykset Raamatun tulkitsemisesta ja ylipäätään avioliiton asemasta kirkon kannalta. Juurisyy on myös kirkolliskokouksen vaalitapa, joka suosii muuttumattomuutta.
Seuraava mahdollisuus seurakuntalaisilla vaikuttaa kk:n kokoonpanoon on vuoden 2026 syksyllä pidettävät seurakuntavaalit. Silloin valittavat luottamushenkilöt valitsevat myöhemmin myös kk:n maallikkojäsenet. Pitää saada seurakuntalaisten enemmistö kiinnostumaan vaaleista. Pappisedustajat valitaan erikseen suorilla vaaleilla.
Katolisen kirkon paavin valintaan riittää 2/3 enemmistö. Paavin valintaan tosin osallistuvat vain johtavat papit. Katolisessa kirkossakin pyritään vahvistamaan maallikko-osallistumista. Me ev.lut kirkossa olemme siinä edellä, jos kohta meilläkin saatetaan vielä ajatella, että kirkko koostuu papeista tai seurakunta seurakunnan työntekijöistä. Jäsenet ovat vain vallan käytön kohteita.
Kristillinen kirkko oli aikoinaan jopa radikaali suunnannäyttäjä. Voisiko se olla sitä myös tänään?
Timo G. Miten määrittelet ”tunnustuksellisuuden”? Ja miten määrittelet, mistä näkyy, että se on tärkeää tai vähemmän tärkeää?
Minulle asia kietoutuu vanhurskauttamisoppiin. Sitä että menemme kauan Kristuksen sovitustyöstä , jota Paavalilainen teologia eikä luterilaisen uskonopin ymmärryksen mukaan tulisi tehdä. Ei Kristuksesta kauan ja jäädä aina totuudessa hänen sovitustyöhön lepäämään , pohjana elämälle . Emme luterilaisina voi hyvin selittää ”sidottua ratkaisuvalta” mutta emme voi sanan mukaan olla ihmisen vapaan tahdon kannattajia emmekä reformoitujen kanssa ennaltamääräämisen kannalla kuten he sen käsittävät , koska se ei ole raamatullinen totuus asiasta. On kaksi asiaa syntiinlankeemuksen jälkeen , olen syntinen ja ansaitsen rangaistuksen . Tämä vaikeus ansiota hakevalle ihmiselle on vaikea pala , josta Paavali jo juutalaisille opetti , joilla oli perinteinen ihmiskäsitys että kun teemme hyvää niin ikäänkuin hyvitämme virheet jos niitä on . Ja tästä on traditio meidän päiviin asti eli synergismi . Kun Jumala on kärsinyt rangaistuksen puolestamme se on täytetty ja uskoon tulee lapseudessa Jumalan rakkaus eikä pyhitys . Toisin sanoen lain kautta synergismi täyttää vanhurskautta . Se tarkoittaa käytännössä sitä me ja te eli me pääsemme perille mutta te ette kun ette ansioidu . Siitä ilosta lapseudessa seuraa hänen yhteydessä uskonkuuliaisuutta , joka pitäytyy tunnustuksellisuuteen , armossa ja anteeksiantamuksella elämiseen . Uskova Ihminen tahtoo tehdä hyvää , mutta silti se toimii Jumalan sanan vastaisesti ja siksi tarvii elää jokapäiväisessä parannuksessa ja anteeksiantamuksessa .
Mistä erottaa ? Helppoa !
Kun toinen haluaa puhua Kristuksesta ja tahtoo hänestä opettaa ja ylistää häntä kiitoksen kanssa viedä murheet hänelle . Ja toinen julistaa ihmistekoja ja virittelee tikapuita , joita ei itsekkään pysty kiipeämään . Välimalleja julistuksissa tosin on paljonkin . Kristus- keskeisyys on hyvä mittari .
Vähemmän tärkeää ?
No paimenen tehtävä on tietysti julistaa lakia ja evankeliumia ja opettaa kaikkea Jumalisuudesta . Pyhä Henki on opettajamme kun tahdomme pysyä ja antaa aikaa sanalle .
Marko , on ihan myös historialliset syyt vamhurskauttamisoppiin ja tunnustuksellisuuteen ja se on Paavalilainen teologia , joka näkyy kaikkien eri kirkkokuntien suhteessa Paavalin opetuksiin . Voisi sanoa että se ei ole luterilaisuuden ulkopuolella edes tärkeää , koska se ei näy opetuksissa ja oli Paavalin keskeisin asia . Meille Luterilaisille se on Jumalan puhetta ja Jumalan sanaa . Kun ihminen alkaa kyselemään kasteen jälkeen vaikka sen jollain tasolla ymmärtäisi ja kysyy onko sitten aktiivista vai passiivista kuuliaisuutta niin on jo väärässä tulokulmassa kun lapselta kysytään mitä tulee tehdä vai tuleeko tehdä mitään . Kastetta seuraa opetusta ja Pyhä Henki on opettaja seurakunnassa . Siihen jatkoksi lukea vaikka kirkkoisien taisteluja joista evankeliumi ei paista sen kilvoittelun läpi niin on vaara luopua armosta yksin Kristuksen täytettyyn työhön .
Messuun tulijat on tietysti kaikki tervetulleita , mutta kyllä seksuaalivähemmistöjärjestöt ovat halukkaita muuttamaan avioliittokäsitystä . Paimenen rooli on tietysti iso , koska ehtoollisen nauttiminen sisältää ehtoollisen vieton ymmärtämisen ja pitäytymisen tunnustukseen , ettei kukaan vahingokseen nauti ehtoollista . Jos Junalan sana on se määräävä tekijä .
Timo G. Tunnustuksellisuus on siis pitäytymistä luterilaiseen vanhurskauttamisoppiin välittömine opillisine liitännäisineen: sovitusoppiin, sidottuun ratkaisuvaltaan ja raamattukäsitykseen sekä luterilaiseen ehtoollisoppiin, mukaan luettuna itsensä koettelemisen vaatimus. Näin teologina tulkitsen vastaustasi. Kiitos siitä!
Muistan 1990-luvun, kun muuan edelleenkin rakas veli Kristuksessa ja paimenvirassa kehitti käsitteet ”tunnustuksellisuus – näennäistunnustuksellisuus” ja muuatta silloista herätysliikejohtajaa pidettiin ”tunnustuksellisuuteen kielteisesti suhtautuvana henkilönä”.
Itse olen määritellyt tunnustuksellisuuden pitäytymisenä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Mukaan luettuna Yksimielisyyden ohjeen seuraamisen: Raamattu ylimpänä ohjeena ja normina, sitä oikein selittävät tunnustuskirjat (siellä suositeltuine Lutherin teoksineen). Käytännössä neliosaisena uskomme – opetamme – tunnustamme – hylkäämme. Joka puolestaan palautuu Augsburgin tunnustukseen: seurakuntamme opettavat suuren yksimielisyyden vallitessa… – emme hyväksy siitä poikkeavia opetuksia tai jopa tuomitsemme ne.
Marko joo sama tunnustus jaetaan !
On tietysti haaste myös sanoittaa sitä Jumalan hyvyyttä ja armollisuutta ymmärrettävästi tässä Yksilökeskeisessä ajassa jotta ihmiset saisi turvata Kristuksen sovitustyöhön ja ruumiinjäsennyyteen osaksi Jumalan perhettä . Olen kuitenkin kokenut vapautta messujen kautta jonne voi ihmisiä kutsua eikä tarvitse maallikkona pyrkiä olemaan teologinen tienviitta , koska yllättävästi messun kautta myös monelle kirkastuu paikka ja alkaa kaipaamaan yhteyttä . Siunattua jatkoa työhösi , Herra kanssasi !