Antero Laukkanen toisti usein sanoja : ”Jumalan tahdossa ihminen on parhainmillaa ja meidät on luotu kantamaan Jumalan kirkkautta ja kunniaa.”
Tartuin näihin sanoihin ja siitä lähtien olen pyrkinyt pitämään jatkuvaa yhteyttä Luojaani yllä.
Koen hänen kutsuneen minut esirukoustyöhön. Tässä tehtävässä olen oppinut paljon sellaista, josta minulla ei yli viidenkymmenen vuoden uskossa olo aikana ole ollut aavistustakaan.
Jatkuvan yhteyden ylläpitäminen on yhtä vaikeaa kuin pitkän kepin työntäminen kohtisuraan veteen.Sieltä se keppi putkataa väkisinkin aina pintaa kohti. Esirukoustyön pahimmat esteet olen löytänyt itsestäni. Yhä uudelleen huomaan ajatusteni ja mielenkiintoni kohteen siirtyneen aivan muuhun, kuin siihen rakkaudelliseen yhteyteen, jossa koen kukoistavani.
Miksi siis on näin? Miksi en kykene pysymään siinä yhteydessä? Tähän kysymykseen, kun olen alkanut löytää vastauksia, niin.. ja mitä enemmän olen, niin sitä innokkaammin yritän paneutua tehtäviini. Se tuntuu vähän kummalliselta. Juuri suuri heikkouteni rukoustyöhön keskittymisessä on suurin innoittajani sen jatkamiseen.
Tämä heikkous, josta Paavali rehellisesti kertoo:”emme tiedä, miten ja mitä meidän tulisi rukoilla, mutta Henki itse autaa meidän heikkouttamme.”
Tämä minussa ja Paavalissakin, sekä kaikissa esirukoilijoissa ilmituleva heikkous on pysyvä ominaisuus. Siihen ei ole hoitoa olemaassa, eikä se parane. Sen kanssa on vain opittava elämään.
Suurenmoista kaiken tuon tiedostaen on käsittää silti se että on jatkuvasti Jumalan suuren rakkauden kohteena.
Hyvä blogi, kiitos Pekka! Kirkossa on paljon esirukoilijoita. Suurimmat niistä on ehkä kaikkein vaatimattomimpia, jotka eivät kiitosta tai huomiota hae. Päivät olisi hyvä aloittaa ja päättää rukouksella. Harvempi kai pitää itseä hyvänä, koska on vaatimaton. Jumala antaa meille henkilöiden nimiä, joiden puolesta voimme rukoilla. Pienikin esirukous on tärkeä.
Eläkeläisenä on hyvää aikaa keskittyä kokoaikaiseen rukoukseen. Sellainen rukouselämä on tuonut mukanaan myös jatkuvan parnnuksen. Ei ainostaan joitakin syntejä vastaan vaan kaikkea mikä on rukousyhteyden esteenä. Ortodoksiesesta kirjallisuudesta löysin tähän suurta apua. Kaiken voi muuttaa rukoukseksi, jos voi sydämessään säilyttää Jumalan läsnänäolon. Parannusta joudun tekemään silloinkin kun joku henkilö mieltäni alkaa ärsyttämään. Vaikkapa jonkun hengellinen puhe, josta ei saa mitään. Silloin voin alkaa rukoilemaan tämän puolesta. Jatkuvaan rukouksen ja rakkauden ilmapiiriin uskon Jumalan meitä kaikkia kaipaavan.
Meillä on Heinolassa joka toinen viikko Rukouksen talo tapahtuma. Siinä aluksi lauletaan ja joku pitää lyhyen keskustelualustuksen jostakin rukoukseen liittyvästä aiheesta.Keskustellaan aiheesta ja sitten jakaannutaan ryhmiin ja mennään eri huoneisiin rukoilemaan. Lopuksi palataan yhteen laulamaan ja päättämään tilaisuus. Nämä tilaisuudet ovat muodostuneet minulle tärkeiksi. On mielenkiintoista sekin miten vähän on loppujen lopuksi niitä, jotka haluavat kehittää omaa rukouselämäänsä ja paneutua siihen kunnolla. Rukous kun on kuitenkin tärkein hengellisen toiminnan muoto.
Luulenpa, että tulevassa maailmanajassa sellaisia ”kirkkaita kruunuja” saavat monet ”maan hiljaiset” rukoilijat, joita kukaan ei tääällä puolen ole juuri kiittänut tai huomannutkaan.
Rukous on myös asennekysymys. Itselleni rukousta varten aikaa varaamaan on auttanut ”läheisyydennkipeä kissa”, joka tarjoaa mahdollisuuden (ja melkeinpä edellyttää) oloa ns. hissukseen – samalla voi olla rukouksessakin. On toki myönnettävä, että ajatukset helposti karkaavat ihan muihin arkisiin ym. sfääreihin. Ajan melskeessä ja kiireessä rukous niin kivin helposti unohtuu tai latistuu vain pyyntörukouksiksi (ja silloinikin lähinnä itselle tai omille tarpeille!).
Meitä lannistaa myös helposti se, että maailma ei tunnu useinkaan muuttuvan, vaikka kuinka yrittäisimme rukoillen pinnistellä. Harvoin saamme pikavoittoja – tai edes itse näemme suoranaisia tuloksia. Joskus sellaisenkin armon kokemuksen tosin saamme, rohkaisuksi: rukous ei hukkaan mene – ei, vaikka siltä voi tuntua. Vanha neuvo: ”rukoile ja työtä tee”. pätee edelleen. Vitsinä on sanottu: ”hyvin rukoiltu on puoliksi tehty; mutta puoliksi tehty ei ole lähestulkoonkaan valmis.”
Jatkoa Jukan kommenttiin: Usein tosiaan tuntuu siltä, etteivät rukoukset vaikuta mitään. Mutta mehän emme voi tietää, miten asiat olisivat, jos kukaan ei olisi rukoillut tai jos ihmiset yhtäkkiä lakkaisivat rukoilemasta. Uskon, että rukoukset vaikuttavat paljon enemmän kuin osaamme kuvitellakaan.
Nuorempana sain paljon lukiessani Psalmeja, niiden Sanat nousevat edelleen mieleen rukouksessa…
Jumalan edessä viipyminen rukouksessa, on parasta mielenterveyden hoitoa… Tämän ovat nykyiset sukupolvet menettämässä, yhä lisääntyvän sekularisaation ohessa…