Antero Laukkanen toisti usein sanoja : ”Jumalan tahdossa ihminen on parhainmillaa ja meidät on luotu kantamaan Jumalan kirkkautta ja kunniaa.”
Tartuin näihin sanoihin ja siitä lähtien olen pyrkinyt pitämään jatkuvaa yhteyttä Luojaani yllä.
Koen hänen kutsuneen minut esirukoustyöhön. Tässä tehtävässä olen oppinut paljon sellaista, josta minulla ei yli viidenkymmenen vuoden uskossa olo aikana ole ollut aavistustakaan.
Jatkuvan yhteyden ylläpitäminen on yhtä vaikeaa kuin pitkän kepin työntäminen kohtisuraan veteen.Sieltä se keppi putkataa väkisinkin aina pintaa kohti. Esirukoustyön pahimmat esteet olen löytänyt itsestäni. Yhä uudelleen huomaan ajatusteni ja mielenkiintoni kohteen siirtyneen aivan muuhun, kuin siihen rakkaudelliseen yhteyteen, jossa koen kukoistavani.
Miksi siis on näin? Miksi en kykene pysymään siinä yhteydessä? Tähän kysymykseen, kun olen alkanut löytää vastauksia, niin.. ja mitä enemmän olen, niin sitä innokkaammin yritän paneutua tehtäviini. Se tuntuu vähän kummalliselta. Juuri suuri heikkouteni rukoustyöhön keskittymisessä on suurin innoittajani sen jatkamiseen.
Tämä heikkous, josta Paavali rehellisesti kertoo:”emme tiedä, miten ja mitä meidän tulisi rukoilla, mutta Henki itse autaa meidän heikkouttamme.”
Tämä minussa ja Paavalissakin, sekä kaikissa esirukoilijoissa ilmituleva heikkous on pysyvä ominaisuus. Siihen ei ole hoitoa olemaassa, eikä se parane. Sen kanssa on vain opittava elämään.
Suurenmoista kaiken tuon tiedostaen on käsittää silti se että on jatkuvasti Jumalan suuren rakkauden kohteena.
Parasta mitä meille on vuosiin tapahtunut on nämä syövät. Olemme siis syöpäläisiä molemmat.
On päästy laskemaan elämän päiviä ja saatu viisautta elää päivä ja hetki kerrallaan. Siinäkin aaltolikkeessä ollen.
Välillä on pudottu aallon pohjalle ja taas yllättäen sen harjalle. Jumala on yllättävällä ja hienolla tavalla antanut käsittää, että Hän on kaikessa tässä mukana. Niinpä syvä turvallisuuden tunne, jota Jumalan rauhaksi kutsutaann on saanut hallita mielialoja. Samalla kiitän kaikkia esirukoilijoitamme. Teidän rukoustenne varassa on se ettemme jää sinne aallonpohjalle. Olen oppinut sen tässä, että ilon säilyttäminen elämässä on tärkeää. Meillä uskovina on paljon aihetta suureen iloon. Siellä aallonpohjallakin voi nostaa katseensa ylös ja iloita Jumalan suuresta rakkaudesta.
Silloin ole löytänyt aivan uusia ilon lähteitä. Sellaisia joita ei mikään, eikä kukaan voi ottaa pois.