Jos ihminen olisi kuin Jumala, hän tietäsi kaiken. Jo ikivanhassa, mutta aina ajankohtaisessa paratiisikertomuksessa ihmisen kohtaloksi koitui halu tulla Jumalan kaltaiseksi, eli hän halusi tietää kaiken, sekä hyvän että pahan.
Kertomuksen idea on ajaton. Länsimaiseen elämänmuotoon on näet sisäänrakennettu pyrkimys tulla täydelliseksi. Houkutus tähän on monien helmasynti.
Saksalainen runoilija ja dramaatikko Johann Wolfgang von Goethe (1749–1832) loi taruhenkilön nimeltä Faust. Faust kuvaa ihmisen ylimielistä asennetta ylittää tiedon rajat. Puhutaan ”faustisesta sielusta”, jolle on tunnusmerkillistä kaikinpuolinen pyrkimys vapauteen, avaruuteen ja äärettömyyteen. Fausthan löi vedon Metistofeleen kanssa päästäkseen selville luonnon salaisuuksista. Täydellinen tieto osoittautui kuitenkin tavoittamattomaksi.
Pyrkimys löytää uutta ja täydellisempää on kiistatta vienyt ihmiskuntaa eteenpäin. Ilman tätä ei olisi rakennettu goottilaisia katedraaleja, tehty löytöretkiä, sävelletty absoluuttista musiikkia, harjoitettu eksaktia tiedettä eikä päästy kummastelemaan avaruuden arvoituksia.
Vain muutama vuosikymmen sitten tietotekniikka oli useimmille ihmisille outoa ja vierasta. Mutta nyt yhtäkkiä on tietotekniikka vallannut kaiken, jopa niin, että ilman tietokonetta ja älypuhelinta elämä ei suju. Digitaalisen teknologian avulla voidaan kyllä luoda toinen todellisuus, joka jäljittelee oikeaa maailmaa, mutta on silti siitä poikkeava realiteetti.
Tällainen rinnakkainen maailma herättää monia kysymyksiä. Mitä tapahtuu, jos virtuaalinen maailma tuntuu todellisemmalta kuin fyysinen? Tähän liittyy, näin otaksun, eettisiä ongelmia: jos pidämme virtuaalimaailmaa ainoana oikeana maailmana, eikö raja todellisen ja epätodellisen välillä hämärry? Entä kuka sanelee elämisen säännöt ja mikä elämässä on lopulta totta? Virtuaalinen tekotodellisuusko?
Vaikka ihminen homo sapiens –lajina on ollut parisataatuhatta vuotta olemassa, hän on erinomaisen hyvin pärjännyt ilman tietokonetta. Oli aika, jolloin savumerkit, pullopostit ja kirjekyyhkyt toimivat tiedon välittäjinä. Ne olivat oman aikansa ”nopeita nettiyhteyksiä.”
Tietotekniikka on muuttanut kulttuuriamme joksikin muuksi kuin mitä se alun perin on ollut. Kuten matkapuhelin myös tietokone on tuonut mukanaan uusia käyttäytymisen muotoja. Ainoa tietokoneisiin liittyvä kiistakysymys näyttää olevan puhe tietosuojasta.
Jos mikä, niin tietokone tekee ihmisten välisestä vuorovaikutuksesta kapea-alaisen, pelkistetyn ja tunnevoimaltaan heikon. Viestien lähettäminen on kyllä nopeaa ja helppoa, mutta silti kysyn: Kukapa osaisi enää kirjeitä kirjoittaa, ei ainakaan sellaisia kuin Jean ja Aino Sibelius toisilleen tai Mannerheim sisarelleen. Tyyli, luovuus, elämyksellisyys ja pienet taiturimaiset nyanssit ovat mailleen mennyttä kirjallista hohtoa.
Entä millaisia arvoja virtuaalimaailma välittää lapsille? Entisajan saduissa oli monesti kysymys arvoista. Mutta nyt elämme tekstinkäsittelyn, tietokantojen ja nopean laskennan virtuaaliaikaa. Missä viipyvät myytit ja tarut, missä aito ihmettely ja mielen kyky luoda ja nähdä ohi arkisten asioitten?
Kun televisio tuli koteihimme, kaikki kokoontuivat ruudun ääreen. Mutta sillä oli hintansa: keskustelukulttuuri heikkeni, ja ohjelmista riippumatta kaikki tuijottivat herpoamatta kuvaruutua. Etenkin maaseudulla spontaanit käynnit naapurissa lakkasivat. Ja kun yhtenään näppäilemme älypuhelinta, se tarkoittaa, että elämme omissa, muilta suljetuissa todellisuksissamme. Emme kohtaa katseita emmekä koe läsnäoloa. Tapa olla yhdessä on muuttunut.
Niin tai näin, mutta sitä aprikoin, onko nykyaikainen virtuaalitodellisuus tietokoneineen, internetteineen ja älypuhelimineen saanut liki uskonnollisen aseman elämässämme. Ainakin tietotekniikan käsitteistö näyttää olevan yhtä kaukana arkiajattelusta kuin ovat irrationaalit uskon totuudet. Uskon totuudet ovat kuitenkin eri tavalla eksistentiaalisia kuin digitaalinen maailma, joka on pelkästään tämänpuoleista teknologiaa.
