Se miten kristitty ihminen ymmärtää uskon perustan vaikuttaa ihmisen koko elämään ja ennenkaikkea Jumalasuhteeseen ja sitä kautta suhteessa lähimmäisiimme.
Jos se on lahjavanhurskautta , ulkoa päin saatua , niin se on silloin evankeliumin sanan kautta saatua lepoa ja rauhaa . Silloin ihmisen tietoisuus asuvasta synnistä on se vihollinen , jonka Kristus on voittanut , mutta lihassa ollessamme tarvitsemme kätkeytyä Kristuksen veren suojaan ja pysyä Kristuksen ruumiin osallisuudessa . Silloin ihmisen syntisyyden käsittäminen vie ihmisen armon varaiseen elämään , jossa syntien tunnustaminen tulee tärkeimmäksi , että saa luottaa pelastukseen kun kerran ajallinen elämä loppuu . Moni ihminen on valmiin tarjotun pelastustien torjunut ja tahtonut elää oman tahtonsa mukaan . Siihen tietysti on vaikuttanut se että Jeesuksen kastekäskyn jälkeen ei ole seurannut opettamista . On kuitenkin Jumalan suurta armoa että hän kutsuu tuhlaajalapsia takaisin luokseen . Ja Jumala armossaan kutsuu ihmisen takaisin yhteyteensä , joka on monelle voimakas kokemus kun elämä muuttuu . Siihen hetkeen ihminen palaa usein , pitäen sitä Jumalasuhteen takia tärkeimpänä . Ja tietysti se päivä tai hetket ovat käänteentekeviä , kuten Saulus Tarsolaisen elämässä Damaskoksen tiellä , vaikka siellä ei tapahtunut uudestisyntymistä hänelle . Kuitenkin , jos uskonperustaksi on vaara jäädä henkilökohtainen ratkaisu ja tämä kokemus vaikka tosin helppo todistaa että Jumala todella puuttui minun elämään silloin ja silloin . Jos tämä koettu ei kätkeydy kokonaan Kristuksen ansioon , ristinsovitustyöhön ja lahjavanhurskauteen niin ihminen jää Jumalasuhteessa osapuoleksi pelastukseen ja turvautuu uudestaan ja uudestaan siihen uskoontulokokemukseen . Siinä ei ole keskiössä Kristuksen sovitustyö kaikkina hetkinä elämän vaiheissa ja tämä raamatullinen totuus kasteesta ei ole keskiössä;
Paavali kuvaa kasteen todellisuutta ja osallisuutta Jeesuksen kärsimykseen kolmella vaiheella. Ensinnäkin vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu. Toiseksi olemme hänen kuolemaansa kastetut. Kolmanneksi olemme hänen kanssaan haudatut kasteen kautta.
Jumalan täydellinen pelastussuunnitelma on valmistaa meitä kohtaamaan Kristus ja sitä ennen kuolema . Jos mietimme että annamme pienelle lapselle lelun johon hän suuresti kiintyy ja sitten otamme sen pois niin se suru lapselle on suuri . Näin kuitenkin juuri Jumala toimii , hän antaa meille lahjaksi elämän mutta ottaa sitten sen pois . Ja hän voi ottaa sen pois pienenä jo tai milloin vain . Jumalan pelastussuunnitelmassa me kuitenkin alamme tiedostaa yhä selvemmin että elämän lahja täällä on väliaikaista ja elämä Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksessa valmistaa kohtaamaan kuoleman , koska se on näin suunniteltu . Voimme sitten yhtyä Paavalin sanoihin että emme lopulta halua muuta tuntea kuin Kristuksen ristiinnaulittuna . Kristuksen voitto synnistä, perkeleestä ja kuolemasta on Golgatan ristillä voitettu ja tämä suuri voitto lahjoitetaan kasteessa meille .
Jos emme elä Kristuksen sovitustyö keskiössä ja meillä on kokemus Jumalan armosta irrallaan uskomme perustasta niin sen vaikutukset näkyvät elämässä . Ensimmäinen on suhde kuolemaan , joka on Kristukseen kuolemaan kastetulla monesti selvä päämäärä eikä kuolinvuoteella ihminen pelkää kotiinkutsua , koska se on ajallisen elämän päämäärä ja iankaikkisuuden alku Jeesuksen yhteydessä . Mutta uskoontulonsa perustaen perustaksi niin monella on seuraavia piirteitä ;ei tahdota mennä kuolevan ihmisen luokse( paitsi pyrkiä saamaan terveeksi rukouksin jopa pakonomaisesti , ei usein tulla hautajaisiin , ei kerrota omille veljille ja sisarille sairastavan kuoleman sairautta. Sairautta ja vaikeuksia ei haluta ottaa Jumalan kädestä ja usein ne halutaan liittää pahan voimiin.Kuolema on vieras asia , koska uskonelämä ei valmista siihen . Rukouselämä näyttäytyy pyrkimyksinä tavoitella tunnemaailman kautta pyhyyttä ja omat rukousaiheet on tärkeimpiä kuin vaikkapa Jeesuksen opettama Isä meidän rukous . Tämän kaltainen kristillisyys tuottaa tiettyä hedelmää ja tiettyjä toimintamalleja ja jopa omaa teologista traditiota . Esimerkiksi kun ihminen on ansioitunut niin Jumala kastaa Pyhän Hengen kasteella ja siitä merkkinä kielilläpuhuminen . Kokoukset , joissa ei mennä kirkkovuoden tekstien mukaan sisältää usein todistuskokousten kaltaista ohjelmaa ja puhuja ottaa aiheen mistä tykkää . Todistus omasta elämästä näyttäytyy suurempana kuin todistus Herrasta Jeesuksesta . Lopulta on vaikea löytää puhdasta evankeliumia, koska syntisyys on lähinnä vain niillä tuhlaajalapsilla jotka tulevat seurakuntaan maailman teiltä . Heille julistus toimii kutsuvana koska kokevat oman syntisyytensä Tunne-elämään nojaava usko vaatii vahvistusta vastata uudelleen kutsuun pelastuksesta kun pelastuksen perusta ei ole selvillä eikä Jumalan tahto. Puhe armosta on harvinaista tälläisessä kristillisyydessä . Epävarmuus kotiinpääsystä myös heilahtelee tunne- elämän mukaan , veli on kylmä tai palava ( raamattu ei tarkoita tosin tuolla kohdalla meidän uskonsuhdetta Jumalaan) . Mieliaihe omasta sisäisestä maailmasta käsin on puhua parannuksesta , koska monesti se heijastelee omia tuntoja . Parannus ymmärretään usein ihmisen aloitteellisena toimintana . Ja sitä halutaan julistaa , vaikka usein on huomionarvoista että sitä ei tunnu tarvitsevan kuin kerran ihmiselämässä ja tämä tietysti johtuu väärästä syntikäsityksestä .Raamatun sanan mukaan meidän pitäsi vanha ihminen haudata joka päivä ja elää parannuksen armossa joka päivä ja kilvoitella palvelellen Kristuksen esikuvan mukaan . Parannus on evankeliumin sanan kautta kääntymistä Jumalan sanan kuulemista ja vastaanottamista Saulus Tarsolainen ei tullut uskoon Damaskoksen tiellä eikä sokeudessa pitkällä kadulla vaan kun hänet kastettiin Kristuksen kuolemaan heti näkönsä saatua . Tähän hän vetoo ennen mestaamista , jos olemme kuolleet yhdessä hänen kanssaan niin saamme myös elää yhdessä hänen kanssaan. Pahinta on tässä että ihminen ajattelee että toisen pitäisi päästä tähän samaan uskoon kuin minun, joka ei ohjaa Kristuksen sovitustyön ääreen ihmisen saatua armon kokea vaan ihmisoppi, itsevalitusti lähteä rakentamaan uskonelämää. Ulkopuolinen ja ulkoa tuleva vanhurskaus on lahjana ilman tekoja . Paavali kirjoittaa roomalaisille että jotka ovat kastettuja Kristukseen ovat Kristuksen päälle pukeneet , tätä tekstiä ei voi hyväksyä synergisesti uskoon suhtautuvat , ilman tietoa kastettavien tilanteesta . Apostoli Paavali pystyi luottamaan ja tietysti tämä on Herran puhetta , vaikka Paavali ei käynyt koskaan Rooman seurakunnassa , eikä varmasti tuntenut näitä kastettuja , niin hän tiesi miksi kaste oli asetettu ja mikä vaikutus sillä on . Näin suuri on Jumalan sanan vaikutus, Jeesus on sanonut että hänen sanoissa on henki ja elämä. Kuoleman läheisyys on siis Kristuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen kautta aina läsnä joka päivä uskovan elämässä tämä ei tuo kuitenkaan murhetta ihmisen elämään vaan iloa rauhaa ja vapautta elää ja tiedostaa että juuri minun kaltaisen syntisen puolesta Kristus meni ristille ja hänessä ja hänelle syntini tunnustavana ja hänen yhteydessään minulla on iankaikkisuuden toivo ja uskallus käydä hänen eteensä päivittäin. Suunta on minun väheneminen ja hänen kasvamista , joka on riisumisen tie omasta kunniasta ja ylpeydestä ja omasta vanhurskaudesta , tämän Herra myös vaikuttaa, mutta siihen on aina lohdullista saada puhdasta evankeliumin sanaa ja tulla ravituiksi. Ikävä todeta että ilman Kristuksen sovitustyön merkityksen omistamista , ihmisellä on vaara kasvaa uskossaan suureksi ja Jumalan osuus vähetä . Jokainen ihminen kokee elämässä hetkiä ja aikoja jolloin kokee syntisyyttä ja väärillä tiellä syyllisyyttä , kuitenkin ; hänen rakkautensa ei ole väistynyt eikä rauhanliitto horjunut vaan tahtoo katuvat syntiset armahtaa taas uudestaan . Henkilökohtaisen uskon korostuksessa on usein tämä uskoontulokokemus keskiössä joka on monesti koetuksella koska siinä on osallisena itse ihminen ja usein halutaan uudestaan kokea tämä sama kun synti painaa , vaikka jokapäiväiseen parannukseen ja anteeksiantoon meidät on kutsuttu Tunne-elämä vaatii perustukseen tunnetta . Kuitenkin Kristuksen sovitustyö tulisi olla keskiössä ja niitä lävistettyjä käsiä saa kerran kotiin päässeet katsella .
Edellä kuvatut kokemukset nähtyinä ovat vain henkilökohtaisia ja tietysti ei voi ketään ihmisiä ja seurakuntia niputtaa tietynlaisen uskonelämän alle , koska ihmiset on yksilöitä . Olen elämäni aikana tavannut ja ollut paljon tekemisissä monien eri kristillisien opinsuuntien ihmisten kanssa ja kokenut myös yhteyttä heidän kanssaan . Pelastus on yksin Jumalan ja armosta ja kaikille Jumalan lapsille lopulta käy että tulemme syntisiksi ja lopulta se on asia joka ratkaisee , kun ihminen huutaa avuksi Herran nimeä tietoisena että tarvitsee syntiensä sovittajaa.
Taitaa olla tulokulma asioihin niin erilainen lähtökohdaltaan . Ajattelen Raamatun sanaa Jumalan ilmoituksena ja puheena kaikkea heijastan siihen , en mieti samalla Lutheria tai traditiota , koska niillä voi joko vahvistaa tai selventää asioita tai jos kristikunta ei ole kulkenut Jumalan ilmoituksen mukaan , niin se ei resenoi ilmoituksen kanssa yhtä . Kun taas sinulla näkyy focus hyvin pitkälle olevan Lutherin väärässä olemisessa ja tietty traditio joka ohjaa ajattelua . Jos Raamattu sanoo että pelastus on yksin armosta ilman lain tekoja niin se on piste ja siihen ei voi lisätä mitään . Se on julistus , evankeliumi , joka antaa perustan ja pohjan koko ihmiselämälle . Sitten on elämämme , johon Kristus on tullut elämän vanhurskaudeksi ja sana kehoittaa meitä pyhitykseen , pitämään kaikki mitä hän on käskenyt pitää . Luterilaiselle tämä tarkoittaa sanan työn kautta tapahtuvaa pyhitystä , olemista Kristuksen ruumiissa ja palvella Jumalaa ja muita ihmisiä . Nään olkiukkoja siinä ihmisen omassa taistelussa syntiä vastaan , kun ihminen sanoo että en tahdo en tahdo tehdä syntiä , niin se on juuri toisin päin , sillä ihminen rakastaa syntiä ja tahtoo tehdä syntiä . Synnin asuvaisuus ihmisessä on raamatun ja luterilaisuuden mukaan iso voima jota ei lihankäsivarsilla sotia ja jos yrittää niin vajoaa vain syvemmälle . Siksi tunnustuksellinen kristillisyys elämä Kristuksen evankeliumin valossa on paras lääke tähän . Sitä hyvää mitä tahdon en tee ei ole vain sivuhuomautus vaan elämän todellisuutta , jokaisen Jumalan lapsen elämää , joka vaeltaa valkeudessa . Enenevä synnin ja armon tuntemisen tie on yksin raamatullinen tie pyhityksessä . Luterilaisuutta voi joku nähdä synrikeskeisemä , mutta kaiken synnintunnustamisen ja evankeliumin sovituksen sanan kautta saadaan todellinen ilo rauha ja vapaus . Ihmisyyksen näkeminen tietyssä valossa pessimistisenä on tradition , ihmiskunnan ja oman elämän myötä on ihan totuus , samalla Kristuksen suuruus on suuri ja autuus joka tahtoo korottaa Keistuksen ja siihen pyhyyteen ei kuulu ihmisteot vaan vaeltaminen lapseudessa
Kristuksen oppi pelastuksesta toteutuu meissä, kun otamme sen sydämeemme ja vaellamme sen mukaan. Sillä aivan kuten ensimmäisten ihmisten vastaanottamat paholaisen valheelliset sanat tulivat heissä synnin ja kuoleman siemeneksi, niin myös päinvastoin ihmisten sydämiinsä ottamat todelliset Kristuksen sanat tulevat heissä pyhän ja kuolemattoman elämän siemeneksi. Apostoli Pietarin sanojen mukaan: ”Olettehan te syntyneet uudesti, ette katoavasta siemenestä, vaan katoamattomasta, Jumalan elävästä ja pysyvästä sanasta.” (1. Piet.1:23). Saavutamme Kristuksen elämän kautta pelastuksen häntä jäljittelemällä. Sillä hän sanoo: ” Jos joku tahtoo olla minun palvelijani, seuratkoon minua. Missä minä olen, siellä on oleva myös palvelijani, ja Isä kunnioittaa sitä, joka palvelee minua”(Joh. 12:26).
Ortodoksi voi täysin yhtyä Efesolaiskirjeen sanomaan; ” Sillä armosta te olette pelastetut uskon kautta, ette itsenne kautta – se on Jumalan lahja ” ( Ef 2:8). Luterilaisten ja ortodoksien välillä on toki ihan oikeita pelastusopillisia eroja. Ortodoksi voi samaan aikaan korostaa ihmisen aktiivisuuden välttämättömyyttä pelastuksen saavuttamisessa ja pelastuksen lahjaluonnetta, kun taas luterilaisittain meidän tekomme ja pelastus lahjana sulkevat toisensa pois pelastusopin kontekstissa.
Marko S. kerran nosti esiin sen että Ortodokseilla on eri merkitys meille tutuille sanoille, kuten ”pyhitys”.
Saattaakin olla niin että keskustelussa toinen puhuu pellosta ja toinen pellon aidasta, Toisaalta voi olla niinkin, että molemmat puhuu aivan samasata asiasta, mutta käyttää siihen aivan eri sanoja. Jolloin väärinkäsitys tulee varmasti esiin. Nyt kun keskustelussa keskeisillä sanoilla osapuolille on sanoille aivan erilainen merkitys, niin eihän ole muuta vaihtoehtoa, kuin se, että se puuroutuu.
Ortodoksisessa rukousopetuksessa olen havainnut sen, miten sieltä löytyy aivan samat keskeiset opetukset. Rukouselämän varsinainen sisältö, kun ei voi olla erilaista. Se kun on Jeesus Kristus. Aivan samat rukouselämän perusteet on tietenkin oltava. Ei Jumalaa voi rukouksessa lähestyä muuten kuin hengessä ja totuudessa. Erilaiset tavat rukouksen toteuttamisessa aiheuttavat meissä erilaisia tunnereaktioita. Ne taas tulkintoja siitä, mikä on oikeanlaista rukousta. Ei meillä siitä huolimatta ole oikeutta väittää toisen kristityn tapaa olla Jumalan kanssa yhteydessä vääräksi.
Niin me kyllä tunnistamme oman syntisyytemme miehisyydessämme , mutta tietyn tunnustuksen haluan tuoda että pystymme olemaan aidosti myös erimieltä sen enemmän sen aiheuttavan mitään vihaa tai edes isoja tunnereaktioita ja se on arvostettavaa dialogiaa . Ja tietyllä tavalla blogimaailma myös koukuttaa ja joskus saattaa tulla nopeasti vierailulle tänne ja kirjoitella niitä ensimmäisiä ajatuksia mitä toisen teksti herättää ja ne ei aina ole niitä asiallisimpia . Nyt keskustelu on siinä missä erot , eikä ”hivellä” ekumeenian hengessä samanlaisuutta ja silti tietoisuus on että Jumalan armosta kirjoitamme ilman tuomiohenkeä ja pelastuspaikkoja jakaen . Voi tämän kai ottaa henkilökohtaisella tasolla ihmisyyden ja kristityn oppipaikaksi . Kohtaaminen ja siinä oppiminen kristittynä on tärkeää
Pekka kirjoittaa; ”Ortodoksisessa rukousopetuksessa olen havainnut sen, miten sieltä löytyy aivan samat keskeiset opetukset. Rukouselämän varsinainen sisältö, kun ei voi olla erilaista. Se kun on Jeesus Kristus.”
Ortodoksinen rukous perinne on paljon laajempaa ja rikkaaampaa. Kirkon sääntö pyytää pyhien esirukouksia perustuu pyhään traditioon ja Raamattuun. Esimerkiksi kun profeetta Daavid rukoilee: ”Herra, isiemme Abrahamin, Iisakin ja Israelin Jumala”(1.Aikak. 29:18), hän mainitsee pyhät rukoustensa apuna, aivan kuten nykyäänkin ortodoksinen kirkko pyytää ”Kristusta, totista Jumalaamme, puhtaimman Äitinsä ja kaikkien pyhiensä esirukousten tähden”.
Pyhä Kyrillos Jerusalemilainen sanoo jumalallisen liturgian selityksessään: ”Me mainitsemme myös ne, jotka ovat jo kuolleet, ensiksi patriarkat, profeetat, apostolit ja marttyyrit, että heidän hartaiden anomisiensa ja esirukoustensa tähden Jumala kuulisi rukouksemme”
Luterilainen rukousperinne poistanut nämä. Siihen on teologiset syyt. Samoin kuin esim helluntailaiset teologisista syistä vastustavat lapsi kastetta. Emme voi puhua samoista keskeisistä opetuksista rukouselämässä.
Hyvä kysymys Pekalta , evankeliumi ja usko on tarkoitettu kaikille ja ymmärrettävästi . Niin ovat ennen meitä uskoneet menneet sukupolvet yksinkertaisella uskolla ottaneet vastaan Kristuksen sovitustyön ja turvanneet yksin Kristukseen. Uskon että puhdas evankeliumi on juuri sitä ettei siinä ole ihmisviisaus ja eikä raamatun ulkopuoliset vaikuttimet läsnä , että sanan voi jokainen ottaa vastaan ja se todellinen opettaja Pyhä Henki olla opettajana ja ruokkijana . Sen tähden jokaista saarnaa , puhetta valmistaessa pitäisi kysyä missä on Kristus ja evankeliumi . Teologit ovat tehneet parin tuhannen vuoden aikana paljon mutkia ja koukeroita ja myös harjoja kristillisyyteen , vaikka tietysti samasta ryhmästä löytyy niitä jotka ovat kirkastuneet ja jäsentäneet niitä aarteita mitä Kristukseen on kätketty ja julistaneet Pyhän Hengen ohjauksessa puhdasta evankeliumia . Ajattelen että lahjavahurkauden päälle tulee vaan lisää Jumalan suurta rakkautta ja armon näkyvyys syvenee entisestään samalla ihmisen mahdottomuus olla pelastuksen tekijänä . Kaikki kristilliset salaisuudet avautuu Kristuksen ristiinnaulitun kuvan edestä , että emme eksy harhaan ja uskon että tämä littyy Paavalin sanoihin myös että hän ei halunnut tuntea muutakuin Kristuksen ristiinnaulittuna
Timo kirjoitaa; ” Uskon että puhdas evankeliumi on juuri sitä ettei siinä ole ihmisviisaus ja eikä raamatun ulkopuoliset vaikuttimet läsnä ” Raamattu itse mainitsee, että se sisältää ulkopuolisia vaikutteita. Totta kai ihminen on pelastuksen tekijä, yhteistyössä Jumalan kanssa. Kirkko ei ole mikään robottilinja, jossa Jumala pelastaa ihmisen väkisin, ilman ihmistä.
Sami on tarkoin perehtynyt Luterilaiseen oppiin ja tuntee sen todella hyvin. Nyt kun hän on kääntänyt sille selkänsä, niin ei yhteisymmärryksen löytymiselle ei ole edellytyksiä. Sellaiseen ei siis kannata edes pyrkiä. Sama periaate koskee myös muita, joille Luterilainen teologia on punainen vaate. Yhteisymmärryksen puute ei estä keskinäistä rakkautta eri tavalla ymmärtävien kesken.
Minulla on paljon luterilaisia ystäviä, helluntailaisia, vapaakirkolaisia, lähetyshiippakuntalaisia, eri herätysliikeistä olevia, katolisia, Venäjän patriarkaatissa olevia ja erilaisiin kristillisiin lahkoihin kuuluvia. Heidän kanssa on aika mukava keskustella uskonasioista ja Jeesukesesta.
Sami ;
Lahjavanhurskaus on omistaa usko Kristuksessa , puhutaan myös että Kristus asuu meissä . Ehkä parempi puhua lahjasta että omistamme Kristuksen uskon kautta ja tämä on Jumalan ulkopuolinen ulkoa tullut lahja , esim . pienelle lapselle ilman tekoja . Ei luterilainen oppi jää tähän vaikka se voi näyttäytyä ja monelle se siksi näyttäytyy . Uskonvamhurskaus vaatii Jeesuksen sanoin pysymistä hänessä ja se täytyy seurakunnallisen elämän kautta tähdätä meidän pyhitykseen ja kilvoitteluun . Se näyttäytyy hyvin myös messussa että hän itse palvelee meitä uskonvanhurskauttamme ruokkien , että eläisimme joka hetki Kristuksessa kilvoittelen pitämään hänen käskynsä ja sanansa . Luterilainen oppi ei Raamatullisessa eikä uskonpuhdistuksesta anna ”lupaa” väärää armoon vaan jokapäiväiseen parannukseen . Ymmärrän kyllä Pekankin kommenteista sen että luterilaiseen uskoon voi pettyä jos se menee ”unilukkari – linjalle” . Ripin merkitys on luterilaisen uskon sisällä vahvasti , mutta loppujen lopuksi kaikilla kirkkokunnilla on haaste että haluamme täyttää koko vanhurskaus ja saada paimenia jotka opettavat Jumalan sanaa Pyhän Hengen ohjaamina . Keskustelu on aina yleisellä tasolla ja yksityisen kristittyjen elämässä on eroja niin rukouselämän kuin muun kilvoittelun osalta
Timo kirjoitat: ”Uskonvamhurskaus vaatii Jeesuksen sanoin pysymistä hänessä ja se täytyy seurakunnallisen elämän kautta tähdätä meidän pyhitykseen ja kilvoitteluun .”
Nyt muutama kysymys sinulle;
1. Mikä merkitys on mielestäsi on luterilaiselle pyhityksellä ja kilvoittelulla.
2. Mitä luterilainen kilvoitus ja pyhitys vaikuttaa pelastukseen? Onko sillä siihen mitään merkitystä?
3. Miksi luterilainen kilvoittelee ja haluaa pyhittyä?
4. Pelastuuko luterilainen ilman kilvoittelua ja pyhitystä? ( Vrt Hebr 12:14)
5. Miksi Raamatussa on suuri joukko kilvotus kehehoituksia?
6. Ovatko hyvät teot välttämättömiä uskoville?
7. Miksi pahat teot kartoittavat Pyhän Hengen? Onko siis teoilla jokin merkitys pelastuksessa?
Voin yhtyä Samin kommenttiin että olen elänyt ikäni monen uskonsuuntien ihmisten kanssa . Myös läheisiä ihmissuhteita tullut muutamaan jehovalaiseen , vaikka ei pysty jakamaan uskonkäsityksiä mutta työyhteisön kautta on rakentunut aito luottamus- suhde jota usein voi verrata jopa paremmaksi kuin kaikkien kristittyjen kesken . Myös ateistien kanssa on syntynyt hyviä keskusteluja , kun ovat aitoja ja haluavat jakaa omia ajatuksia ilman provoimispyrkimyksiä . Ja tottakai meidän elämänkokemukset , tietynlainen perintö , ehkä myös kotikasvatus vaikuttaa meidän lähestymistapaan suhtautua eri kirkkokuntiin ja seurakuntiin . Yksi iso asia on tietty kulttuurinen erilaisuus ja hiukan harmittaa kun jos ihmiset ovat laiskoja ottamaan selvää miksi tuolla tai tuolla seurakunnassa toimitaan noin. Ja aina on parempi että ihmisellä on se seurakunta , koti kuin olla koditon . Yhteyttä voi kokea eri kristittyjen kesken ja omassa seurakunnassa on vielä läheisempi ja myös Herran ehtoollisen kautta ykseyttä. .Monelle tuntuu olevan vaikea käsittää että on eri seurakuntia ja kirkkoja ja peräänkuuluttavat että sana sanoo että pitäisi olla yhteys ja sitten ruvetaan ekumeenia harrastamaan . Minulle ei tuota ongelmia jos erilaisille ihmisille on erilaisia koteja , kun halutaan vilpittömästi pyrkiä saattamaan ihmiset perille ja tutkia Jumalan sanaa ja olla nöyrä sen edessä . Se on vaan näin ollut alusta loppuun asti vaikka kristillisyys on levinnyt kuin pullataikina ja paljon tietysti menty metsäänkin. Suomen kristillisyyttä luterilaisittain ajatellen on syntynyt 5 herätysliikettä , jotka eivät ole sulautuneet kovin hyvin kansankirkon sisälle , varsinkin muutamat . No kuitenkin evankeliumia ovat tuoneet ja ruokkineet laumaa ja pitäneet evankeliumia esillä . Nyt se herätysliikkeiden heikkous näkyy tässä ajassa myös toisinpäin kun kansankirkko ei ole se toinen ”jalka” ja moni kokee sen menettäneen sille kuuluvan osan . Samalla eletty pitkään erossa Kristuksen ruumiista näkyvällä tavalla ja erossa armonvälineistä , varsinkin viidesläisyydessä , vaikka siellä ne ei lähetysjärjestö luonteesta johtuen ole oikein koskaan ollut keskiössä . Ja opetus paimenuudesta ja seurakunnan merkityksestä ei voi herätysliike ominaisuudessa olla kovin kirkas , koska se ei ole määrittynyt herätysliike luonteesta johtuen . Mutta tie on apostoliseen seurakuntamalliin vääjäämättömästi edessä .
Timo kirjoitat; ” Minulle ei tuota ongelmia jos erilaisille ihmisille on erilaisia koteja , kun halutaan vilpittömästi pyrkiä saattamaan ihmiset perille ja tutkia Jumalan sanaa ja olla nöyrä sen edessä . ”
Uskontunnustus opettaa meitä, nimittäessään Kirkkoa apostoliseksi, pitämään kiinni apostolisesta opista ja traditiosta, karttamaan sellaisia oppeja ja opettajia, joilla ei ole vakuuksia apostolisesta opetuksesta. Apostoli Paavali sanoo: ” Pysykää siis lujina, veljet, ja pitäkää kiinni niistä opetuksista, joita olemme suullisesti tai kirjeessämme antaneet teille” (2. Tess. 2:15).
Kirkossa apostolinen seuraanto on säilynyt kirkollisen hierarkian kautta. Ortodoksisen kirkon pappeus on alkuisin itseltään Jeesukselta Kristukselta ja Pyhän Hengen laskeutumisesta apostoleille. Noista ajoista se on jatkunut katkeamattomana kätten päällepanemisen kautta pappeuden sakramentissa.”Hän antoi Kirkolle sekä apostolit että profeetat ja evankeliumin julistajat, sekä paimenet että opettajat, varustaakseen kaikki Kirkon jäsenet palvelutyöhön, Kristuksen ruumiin rakentamiseen” (Ef. 4: 11- 12).
Kirkon ulkoinen yhteys ilmenee yksimielisenä uskon tunnustamisena, jumalanpalvelusten ja sakramenttien yhteydessä, piispuudessa ja Kirkon rakenteessa. Tuo yhteys velvoittaa Jokaista Kirkon jäsentä: ” Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys” (Ef.4:3).
Ei voi olla kahdenlaista totuutta, eikä voi olla kahden- tai useammanlaista keskenään erilaista Jumalan valtakuntaa. Kirkko ei voi jakautua tai hajota. Apostoli Paavali kysyykin: ” Onko Kristus jaettu?” (1. Kor. 1:13).
Kirkko ei ole vain yksi, vaan se on ainoa. Kristillinen uskontokunta, joka ei kuulu ainoaan Kirkkoon, on kristillinen yhdyskunta, ja perustuu muulle kuin Kristus-kallioon. Nämä yhdyskunnat useimmiten eroavat yksittäisten, omien mielipiteiden perusteella lahkolaisuuteen ja eriseuraisuuteen.
Sami , kysymyksiin vastauksia ;
Vanhurskaus on lahja joka sisältää iankaikkisen elämän ja ajallisen siunauksen ja pyhitys on tietysti välttämätön , se on meille annetun armon ajan jatke kun on saatu lahjavanhurskaus . Pienellä lapsella joka saattaa kuolla jo ennen yhtä ikävuotta niin samanlailla Kristus on hänelle pyhitys kun ns työtä tekevälle . Kivoittelu ja pyhitys on pysyä Kristuksessa ja luterilainen näkee evankeliumin sanan ja lain saarnan kautta tässä valona jonka kautta , tahtoo katumuksessa ja jokapäiväisessä parannuksessa syntinsä tunnustaen vaeltaa Jumalan käskyjen ja sanan mukaan . Pyhä Henki on opettajamme ja muistuttajamme kun ruokimme ”uutta Aadamia” . Kun ajattelemme että Kristus on annettu meille lahjaksi ja kaikki elämässämme on lahjaa , niin siinä tietoisuus asuvaisesta synnistä tarvitsee ojemtautumista uskossa aamusta alkaen että päivämme olisi siunattu . Illalla me menemme totuudessa hänen eteensä ja tunnustamme syntimme ja saamme kaikki viedä kiitoksen kanssa hänelle . Olla Kristuksessa on : hänessä olemme elämme ja liikumme ja päämääränä taivas . Varmasti sanan valossa huomaamme hyvin kahden voiman meissä vaikuttavan ja pyrkivän eri suuntiin . Pyhitys on lahjavanhurskauden jälkeistä elämää ja pyhitys on Kristuksessa ja syntien anteeksiantamuksessa ja siihen kuuluu katumus . Pyhityskin on Jumalan työ meissä mutta meidän tulee suostua vähenemään ja ojentautumaan hänen sanansa ja käskyjensä mukaan . Kristus on pyhitys samanlailla vuoden vanhalla lapsella kun 100 vuotiaalla Kristuksen työ . Raamattu kehoittaa meitä pysymään Kristuksessa vastaus kehoituskysymykseesi. Pahat teot karkoittavat tietysti Pyhän Hengen koska ruumiimme on Pyhän Hengen temppeli , kuitenkin Pyhä Henki tekee synnintunnon jos sydän ei käänny pois Jumalasta . Synti on aina ensisijaisesti tehty ensin Jumalaa vastaan , kuten tuhlaajapoika sanoi . Elävä usko synnyttää tekoja koska Kristus ne vaikuttaa ja kysymys on ymmärtää lahjavanhurskaus ja sen merkitys , tämä on luterilaisuuden keskiössä ja sitä täytyy seurata pyhitys ja kilvoittelu . Pyhitys on siis sekin lahjaa kun hän vaikuttaa tahtomisen ja tekemisen uudessa Aadamissa . Jotenkin tätä voi kuvata esimerkiksi että meillä on vastuu ylittää seurakunnan kynnys , mutta sisäpuolella alkaa Jumalan vastuu koska sana sanoo ettei hänen sanansa tyhjänä palaa .
Toinen kirjoituksesi kirkkokysymystä , voisin kysyä vastaan jos tunnet ihmisen joka kaipaa seurakunta yhteyttä ja ordoksina ajattelet omaa seurakuntaasi hyvänä vaihtoehtona hänelle , mutta hänellä on matkaa lähimpään ordoksien seurakuntaan satoja kilometriä ja paikkakunnalla on muita seurakuntia , niin sanotko että älä mene niihin mihinkään ? Ymmärrän muuten pointtisi , arjen elämässä asiat on usein toisin .
Timo, et vastannut yhteenkään kysymykseen. Miten sinun mukaan tästä voisi edetä?
Timo kysyt; ” Toinen kirjoituksesi kirkkokysymystä , voisin kysyä vastaan jos tunnet ihmisen joka kaipaa seurakunta yhteyttä ja ordoksina ajattelet omaa seurakuntaasi hyvänä vaihtoehtona hänelle , mutta hänellä on matkaa lähimpään ordoksien seurakuntaan satoja kilometriä ja paikkakunnalla on muita seurakuntia , niin sanotko että älä mene niihin mihinkään ?”
Parasta pysyä lahkoista ja erilaisista konfenssioista erossa, ne ovat harhaa. Joten pysyköön kotona, rukoilkoon Jumalaa kyllä Jumala pitää niin parempaa huolta.
Timo toistan kysymykset;
1. Mikä merkitys on mielestäsi on luterilaiselle pyhityksellä ja kilvoittelulla.
2. Mitä luterilainen kilvoitus ja pyhitys vaikuttaa pelastukseen? Onko sillä siihen mitään merkitystä?
3. Miksi luterilainen kilvoittelee ja haluaa pyhittyä?
4. Pelastuuko luterilainen ilman kilvoittelua ja pyhitystä? ( Vrt Hebr 12:14)
5. Miksi Raamatussa on suuri joukko kilvotus kehehoituksia?
6. Ovatko hyvät teot välttämättömiä uskoville?
7. Miksi pahat teot kartoittavat Pyhän Hengen? Onko siis teoilla jokin merkitys pelastuksessa?
Kirkon Apostolinen suksessio on jatkunut myös lännen Kirkossa, ei yksin idän Kirkossa, myös Lutherilainen Kirkko on samassa jatkumossa (suksessio) Ruotsin Kirkon kautta, joka taas on tuonut Apostolisen jatkumon piispojen vihkimisen kautta myös Suomen Kirkkoon.
Apsotolinen suksessio ei siis ole vain Idän Kirkon omainaisuus, vaikka pitävät itseään ainoana oikeaoppisella Kirkkona.
Lännen ja idän kirkot olivat kasvaneet erilleen jo 300-luvulta Rooman valtakunnan jakautumisen jälkeen
Idässä kielenä oli kreikka. Lännessä latina. Kirkoilla on erilainen ristin merkki, lännen kirkon uskontunnustus erilainen, kuin Idässä. Muitakin eroja löytyy.
Lopullinen jako kahteen kirkkokuntaan (lännen katoliseen kirkkoon ja idän ortodoksiseen kirkkoon) 1054 johtui kuitenkin Paavista ja patriarkasta: Idän kirkon johdossa oleva patriarkka ei halunnut olla lännen kirkon johtajan eli paavin alaisuudessa.
Idän kirkon keskus Konstantinopoli joutui jatkuvasti islamin hyökkäysten kohteeksi, Läntinen Kirkko
halusi auttaa, mutta ehtona oli, että patriarkka suostuisi lännen kirkon johtajan eli paavin alaisuuteen
Konstantinopoli valloitettiin 1453 ja itäisen kirkon pääpaikka siirtyi Moskovaan Venäjälle.
Konstantinopolin kukistumisen jälkeen Venäjän hallitsija julisti itsensä Rooman keisarin seuraajaksi. Venäjä olisi nyt pyhä maa. Tarinan mukaan Kiovan suurruhtinas oli aikanaan miettinyt mikä suuri uskonto olisi paras ja päätynyt ortodoksiseen eli idän uskontoon… Uskonpuhdistus tapahtui nimenomaan Läntisessä Kirkossa ja aiheutti Kirkon jakaantumisen, Idän Kirkko kulki samaan aikaan Venäjän helmassa. Uskonpuhdistus ei vaikuttanut paljonkaan Idän Kirkkoon.
Ismo kirjoittaa; ”Kirkon Apostolinen suksessio on jatkunut myös lännen Kirkossa, ei yksin idän Kirkossa, myös Lutherilainen Kirkko on samassa jatkumossa (suksessio) Ruotsin Kirkon kautta, joka taas on tuonut Apostolisen jatkumon piispojen vihkimisen kautta myös Suomen Kirkkoon.”
Ei pidä paikkaansa. Suksessio on katkennut viimeistään 1054.
Ismo kirjoittaa; ” Lännen ja idän kirkot olivat kasvaneet erilleen jo 300-luvulta Rooman valtakunnan jakautumisen jälkeen.
Idässä kielenä oli kreikka. Lännessä latina. Kirkoilla on erilainen ristin merkki, lännen kirkon uskontunnustus erilainen, kuin Idässä. Muitakin eroja löytyy.
Ei pidä paikkaansa. Kirkko oli yhtenäinen siitä ovat todisteena ekumeeniset konsiilit.
Ristin merkkeissä on ollut erilaisia käytäntöjä. Latinalaiset lisäsiävät uskontunnustukseen, myöhemmin ja poikkesivat konstattinopolin uskontunnsutuksesta. Lisäksi he keksivät paavin primaatin.
Ismo kirjoittaa; ”Lopullinen jako kahteen kirkkokuntaan (lännen katoliseen kirkkoon ja idän ortodoksiseen kirkkoon) 1054 johtui kuitenkin Paavista ja patriarkasta: Idän kirkon johdossa oleva patriarkka ei halunnut olla lännen kirkon johtajan eli paavin alaisuudessa.”
Jako on alkanut jo viimeistään 800 luvulta, frankkien toimesta. Kirkossa oli monta patriarkkaa, yksi oli Rooman patriarkka, eli paavi joka otti irtioton, muista.
Niin eli Sami sanot että jos ordodoksinen kirkko tai ei mitään . Pidetään itse lapsille pyhäkoulua ja nuorten raamattuopetusta jne . Kaikki muut lahkoja ilmeisesti jos ymmärsin oikein . Ehkä et joko ole perheellinen tai et nää miehen vastuuta perheen pappina tai sitten olet superisä , joita ei ole minua vielä vastaan kävellyt . Lähin lähetyskenttä on siellä omassa perheessä että koko perhe pääsee kerran perille .
Mielestäni vastaisin kysymyksiisi luettelossa . En tiedä mitä sinä haet , kerro mikä pyhityksessä on väärin luterilaisuudessa ja en kaipaa sinun kokemuksia vaan kyllä ne Raamatun sanasta täytyy löytyä ja onko tunnustuskirjat ristiriidassa tässä asiassa
Timo, et vastannut yhteenkään kysymykseen. Käy kysymys kerralla läpi ja vastaa vastaavuudella.
Kirkon ulkopuolella ei ole palastusta, ja Jeesus ei mitään luterilaista kirkkoa luonut, muuten Jeesus olisi ristiriitainen persoona. Minulla on perhettä paljon enemmän kuin sinulla. Meillä lapset on opetettu kilvoittelemaan yksin, ja käymään katumuksen sakramentilla, osalistumaan liturgiaa ja vigiliaan, noudattttttamaan pastosääntöä, huutamaan avuksi pyhiä ja lukemaan raamattua ja pyhien elämänkertoja., kirkko on tämän ensisijäisesti opettanut. Meillä pappi käy siunaamassa kodin, auton ja polkupyörät. Suitustamme kotiamme useasti, täytämme kotimme pyhillä ikoneilla, poltamme suitsukkeita, nautimme pyhää vettä ja voitelemme ortodoksisen tavan mukaan itseämme siunatulla öljyllä.
Pyhityksestä voidaan olla montaa mieltä, mutta Raamatusta löytyy ajatus, että Jumala Pyhittää (erottaa maailmasta omat lapsensa antamalla heille Pyhän Uskon kertakaikkiaan, niin, etteivät nämä enää eksy, vaan uskon säilyttäen (kilvoitus on uskossa pysymistä), koska maailman henki on uskoa vastaan.
Kristus ei kadota yhtäkään lasta, jonka Jumala on Hänelle antanut, tässä on uskon kilvoitus, joka tässä pysyy loppuun asti ilman omia lisäyksiä Jumalan Armo Lahjaan, pääsee kerran perille. Vastustaja käy ympäriinsä ja pyrkii riistämään ihmiseltä uskon, sanomalla: ”Onko Jumalan Armo riittävä, eikös Kristityn pidä jotain itsekin tehdä?
”Sillä hänen, jonka tähden kaikki on ja jonka kautta kaikki on, sopi, saattaessaan paljon lapsia kirkkauteen, kärsimysten kautta tehdä heidän pelastuksensa päämies täydelliseksi.
Sillä sekä hän, joka pyhittää, että ne, jotka pyhitetään, ovat kaikki alkuisin yhdestä. Sentähden hän ei häpeä kutsua heitä veljiksi, kun hän sanoo: ”Minä julistan sinun nimeäsi veljilleni, ylistän sinua seurakunnan keskellä”; ja taas: ”Minä panen uskallukseni häneen”; ja taas: ”Katso, minä ja lapset, jotka Jumala on minulle antanut!” Hebr.2:10-13
Ismo kirjoittaa; ”Onko Jumalan Armo riittävä, eikös Kristityn pidä jotain itsekin tehdä?”
Raamattu sanoo; ” Kilvoittele hyvä uskon kilvoitus, tartu kiinni iankaikkiseen elämään, johon olet kutsuttu ja johon hyvällä tunnustuksella olet tunnustautunut monen todistajan edessä.” ( 1 Tm 6:12).