Se miten kristitty ihminen ymmärtää uskon perustan vaikuttaa ihmisen koko elämään ja ennenkaikkea Jumalasuhteeseen ja sitä kautta suhteessa lähimmäisiimme.
Jos se on lahjavanhurskautta , ulkoa päin saatua , niin se on silloin evankeliumin sanan kautta saatua lepoa ja rauhaa . Silloin ihmisen tietoisuus asuvasta synnistä on se vihollinen , jonka Kristus on voittanut , mutta lihassa ollessamme tarvitsemme kätkeytyä Kristuksen veren suojaan ja pysyä Kristuksen ruumiin osallisuudessa . Silloin ihmisen syntisyyden käsittäminen vie ihmisen armon varaiseen elämään , jossa syntien tunnustaminen tulee tärkeimmäksi , että saa luottaa pelastukseen kun kerran ajallinen elämä loppuu . Moni ihminen on valmiin tarjotun pelastustien torjunut ja tahtonut elää oman tahtonsa mukaan . Siihen tietysti on vaikuttanut se että Jeesuksen kastekäskyn jälkeen ei ole seurannut opettamista . On kuitenkin Jumalan suurta armoa että hän kutsuu tuhlaajalapsia takaisin luokseen . Ja Jumala armossaan kutsuu ihmisen takaisin yhteyteensä , joka on monelle voimakas kokemus kun elämä muuttuu . Siihen hetkeen ihminen palaa usein , pitäen sitä Jumalasuhteen takia tärkeimpänä . Ja tietysti se päivä tai hetket ovat käänteentekeviä , kuten Saulus Tarsolaisen elämässä Damaskoksen tiellä , vaikka siellä ei tapahtunut uudestisyntymistä hänelle . Kuitenkin , jos uskonperustaksi on vaara jäädä henkilökohtainen ratkaisu ja tämä kokemus vaikka tosin helppo todistaa että Jumala todella puuttui minun elämään silloin ja silloin . Jos tämä koettu ei kätkeydy kokonaan Kristuksen ansioon , ristinsovitustyöhön ja lahjavanhurskauteen niin ihminen jää Jumalasuhteessa osapuoleksi pelastukseen ja turvautuu uudestaan ja uudestaan siihen uskoontulokokemukseen . Siinä ei ole keskiössä Kristuksen sovitustyö kaikkina hetkinä elämän vaiheissa ja tämä raamatullinen totuus kasteesta ei ole keskiössä;
Paavali kuvaa kasteen todellisuutta ja osallisuutta Jeesuksen kärsimykseen kolmella vaiheella. Ensinnäkin vanha ihmisemme on hänen kanssaan ristiinnaulittu. Toiseksi olemme hänen kuolemaansa kastetut. Kolmanneksi olemme hänen kanssaan haudatut kasteen kautta.
Jumalan täydellinen pelastussuunnitelma on valmistaa meitä kohtaamaan Kristus ja sitä ennen kuolema . Jos mietimme että annamme pienelle lapselle lelun johon hän suuresti kiintyy ja sitten otamme sen pois niin se suru lapselle on suuri . Näin kuitenkin juuri Jumala toimii , hän antaa meille lahjaksi elämän mutta ottaa sitten sen pois . Ja hän voi ottaa sen pois pienenä jo tai milloin vain . Jumalan pelastussuunnitelmassa me kuitenkin alamme tiedostaa yhä selvemmin että elämän lahja täällä on väliaikaista ja elämä Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksessa valmistaa kohtaamaan kuoleman , koska se on näin suunniteltu . Voimme sitten yhtyä Paavalin sanoihin että emme lopulta halua muuta tuntea kuin Kristuksen ristiinnaulittuna . Kristuksen voitto synnistä, perkeleestä ja kuolemasta on Golgatan ristillä voitettu ja tämä suuri voitto lahjoitetaan kasteessa meille .
Jos emme elä Kristuksen sovitustyö keskiössä ja meillä on kokemus Jumalan armosta irrallaan uskomme perustasta niin sen vaikutukset näkyvät elämässä . Ensimmäinen on suhde kuolemaan , joka on Kristukseen kuolemaan kastetulla monesti selvä päämäärä eikä kuolinvuoteella ihminen pelkää kotiinkutsua , koska se on ajallisen elämän päämäärä ja iankaikkisuuden alku Jeesuksen yhteydessä . Mutta uskoontulonsa perustaen perustaksi niin monella on seuraavia piirteitä ;ei tahdota mennä kuolevan ihmisen luokse( paitsi pyrkiä saamaan terveeksi rukouksin jopa pakonomaisesti , ei usein tulla hautajaisiin , ei kerrota omille veljille ja sisarille sairastavan kuoleman sairautta. Sairautta ja vaikeuksia ei haluta ottaa Jumalan kädestä ja usein ne halutaan liittää pahan voimiin.Kuolema on vieras asia , koska uskonelämä ei valmista siihen . Rukouselämä näyttäytyy pyrkimyksinä tavoitella tunnemaailman kautta pyhyyttä ja omat rukousaiheet on tärkeimpiä kuin vaikkapa Jeesuksen opettama Isä meidän rukous . Tämän kaltainen kristillisyys tuottaa tiettyä hedelmää ja tiettyjä toimintamalleja ja jopa omaa teologista traditiota . Esimerkiksi kun ihminen on ansioitunut niin Jumala kastaa Pyhän Hengen kasteella ja siitä merkkinä kielilläpuhuminen . Kokoukset , joissa ei mennä kirkkovuoden tekstien mukaan sisältää usein todistuskokousten kaltaista ohjelmaa ja puhuja ottaa aiheen mistä tykkää . Todistus omasta elämästä näyttäytyy suurempana kuin todistus Herrasta Jeesuksesta . Lopulta on vaikea löytää puhdasta evankeliumia, koska syntisyys on lähinnä vain niillä tuhlaajalapsilla jotka tulevat seurakuntaan maailman teiltä . Heille julistus toimii kutsuvana koska kokevat oman syntisyytensä Tunne-elämään nojaava usko vaatii vahvistusta vastata uudelleen kutsuun pelastuksesta kun pelastuksen perusta ei ole selvillä eikä Jumalan tahto. Puhe armosta on harvinaista tälläisessä kristillisyydessä . Epävarmuus kotiinpääsystä myös heilahtelee tunne- elämän mukaan , veli on kylmä tai palava ( raamattu ei tarkoita tosin tuolla kohdalla meidän uskonsuhdetta Jumalaan) . Mieliaihe omasta sisäisestä maailmasta käsin on puhua parannuksesta , koska monesti se heijastelee omia tuntoja . Parannus ymmärretään usein ihmisen aloitteellisena toimintana . Ja sitä halutaan julistaa , vaikka usein on huomionarvoista että sitä ei tunnu tarvitsevan kuin kerran ihmiselämässä ja tämä tietysti johtuu väärästä syntikäsityksestä .Raamatun sanan mukaan meidän pitäsi vanha ihminen haudata joka päivä ja elää parannuksen armossa joka päivä ja kilvoitella palvelellen Kristuksen esikuvan mukaan . Parannus on evankeliumin sanan kautta kääntymistä Jumalan sanan kuulemista ja vastaanottamista Saulus Tarsolainen ei tullut uskoon Damaskoksen tiellä eikä sokeudessa pitkällä kadulla vaan kun hänet kastettiin Kristuksen kuolemaan heti näkönsä saatua . Tähän hän vetoo ennen mestaamista , jos olemme kuolleet yhdessä hänen kanssaan niin saamme myös elää yhdessä hänen kanssaan. Pahinta on tässä että ihminen ajattelee että toisen pitäisi päästä tähän samaan uskoon kuin minun, joka ei ohjaa Kristuksen sovitustyön ääreen ihmisen saatua armon kokea vaan ihmisoppi, itsevalitusti lähteä rakentamaan uskonelämää. Ulkopuolinen ja ulkoa tuleva vanhurskaus on lahjana ilman tekoja . Paavali kirjoittaa roomalaisille että jotka ovat kastettuja Kristukseen ovat Kristuksen päälle pukeneet , tätä tekstiä ei voi hyväksyä synergisesti uskoon suhtautuvat , ilman tietoa kastettavien tilanteesta . Apostoli Paavali pystyi luottamaan ja tietysti tämä on Herran puhetta , vaikka Paavali ei käynyt koskaan Rooman seurakunnassa , eikä varmasti tuntenut näitä kastettuja , niin hän tiesi miksi kaste oli asetettu ja mikä vaikutus sillä on . Näin suuri on Jumalan sanan vaikutus, Jeesus on sanonut että hänen sanoissa on henki ja elämä. Kuoleman läheisyys on siis Kristuksen sovitustyön ja ylösnousemuksen kautta aina läsnä joka päivä uskovan elämässä tämä ei tuo kuitenkaan murhetta ihmisen elämään vaan iloa rauhaa ja vapautta elää ja tiedostaa että juuri minun kaltaisen syntisen puolesta Kristus meni ristille ja hänessä ja hänelle syntini tunnustavana ja hänen yhteydessään minulla on iankaikkisuuden toivo ja uskallus käydä hänen eteensä päivittäin. Suunta on minun väheneminen ja hänen kasvamista , joka on riisumisen tie omasta kunniasta ja ylpeydestä ja omasta vanhurskaudesta , tämän Herra myös vaikuttaa, mutta siihen on aina lohdullista saada puhdasta evankeliumin sanaa ja tulla ravituiksi. Ikävä todeta että ilman Kristuksen sovitustyön merkityksen omistamista , ihmisellä on vaara kasvaa uskossaan suureksi ja Jumalan osuus vähetä . Jokainen ihminen kokee elämässä hetkiä ja aikoja jolloin kokee syntisyyttä ja väärillä tiellä syyllisyyttä , kuitenkin ; hänen rakkautensa ei ole väistynyt eikä rauhanliitto horjunut vaan tahtoo katuvat syntiset armahtaa taas uudestaan . Henkilökohtaisen uskon korostuksessa on usein tämä uskoontulokokemus keskiössä joka on monesti koetuksella koska siinä on osallisena itse ihminen ja usein halutaan uudestaan kokea tämä sama kun synti painaa , vaikka jokapäiväiseen parannukseen ja anteeksiantoon meidät on kutsuttu Tunne-elämä vaatii perustukseen tunnetta . Kuitenkin Kristuksen sovitustyö tulisi olla keskiössä ja niitä lävistettyjä käsiä saa kerran kotiin päässeet katsella .
Edellä kuvatut kokemukset nähtyinä ovat vain henkilökohtaisia ja tietysti ei voi ketään ihmisiä ja seurakuntia niputtaa tietynlaisen uskonelämän alle , koska ihmiset on yksilöitä . Olen elämäni aikana tavannut ja ollut paljon tekemisissä monien eri kristillisien opinsuuntien ihmisten kanssa ja kokenut myös yhteyttä heidän kanssaan . Pelastus on yksin Jumalan ja armosta ja kaikille Jumalan lapsille lopulta käy että tulemme syntisiksi ja lopulta se on asia joka ratkaisee , kun ihminen huutaa avuksi Herran nimeä tietoisena että tarvitsee syntiensä sovittajaa.
Seurakunnan yhteisestä tietoisuudesta ja suhteesta Jumalan sanaan elämä ja ymmärrys syntyy.
1. Ilman Kristusta me ei voida mitään
2. Jos Herra ei huonetta rakenna niin se kaikki puuhastelu on turhaa
3. Yksi on asetettu paimenvirkaa ja muut yleisen pappeuden mukaan ja Kristus on aina seurakunnassa toisella puolella .
4. Seurakuntalaisten on hyvä rukoilla päivittäin paimenen puolesta että Srk saa kuulla puhdasta evankeliumia ja opetusta että elämä virtaa seurakunnassa
5.Paimen tiedostaa että ei voi inhimmillisin avuin selvitä tehtävästä ja haluaa elää ja viipyä Herran edessä ja valmistella huolella saarnat ja opetukset .
Loppujen lopuksi tämä on yksinkertaista ja varsinkin teoriassa ja vilpittömin sydämin tätä koulua ja matkaa voi tehdä turvallisin mielin ja elää Kristityn vapautta. Alkuseurakunnan malli on apt.2 voimassa yhteiseen messuun
”Kristus on aina seurakunnassa toisella puolella.” Millä ’toisella puolella’? ”Minä sanon teille: mitä tahansa asiaa kaksi teistä yhdessä sopien maan päällä rukoilee, sen he saavat minun Isältäni, joka on taivaissa. Sillä missä kaksi tai kolme on koolla minun nimessäni, siellä minä olen heidän keskellään (Matt. 18:19,20).” Matteuksen evankeliumi on jokseenkin kriittinen seurakunnallisen paimenvirankin suhteen: ”Älkää te antako kutsua itseänne rabbiksi, sillä teillä on vain yksi opettaja ja te olette kaikki veljiä. Älkää myöskään kutsuko isäksi ketään, joka on maan päällä, sillä vain yksi on teille isä, hän, joka on taivaissa. Älkää antako kutsua itseänne oppimestariksi, sillä teillä on vain yksi mestari, Kristus. Joka teistä on suurin, se olkoon toisten palvelija. Sillä joka itsensä korottaa, se alennetaan, mutta joka itsensä alentaa, se korotetaan (Matt. 23:8-12).”
Ihmisille on tärkeää yhteys ja se todellinen yhteys on Kristuksessa , mutta se ennenkaikkea ihmisen aitoa kohtaamista . Ei teologian syvät salaisuudet tai varsinkaan jargonit suurta osaa ihmisiä kiinnosta ensisijaisesti . Seurakunta tulisi olla paikka jossa voi ihminen oppia Kristuksesta ja kristityn elämästä . Kristillisyys on isoksi osaksi ”arkista ” elämän jakamista ja on juhlia missä keskinäinen yhteys lujittuu kun Jumalan sana hoitaa ja evamkeliumia saa sielut . Jokaisesta kolmesta kirkkovuoden tekstistä varmasti löytyy lakia ja evankeliumia joka viikko . Heti kun ajatus on että pappi puhuu omia käsityksiä tai tulkitsee niin se on mennyt metsään . Raamattu on Jumalan puhetta meille ja sitä voi julistaa kuten se on kirjoitettu .
Yksi iso syy julistuksessa on ettei evankeliumi ole vapaata ilman vaatimuksia . Evankeliumi ei inhimmillistä yhteishyvää eikä kehoituksia parempaan elämään , vaan iloa rauhaa ja vapautta löytää Kristuksen suuri armo ja rakkaus . Linkkinä yksi esimerkki saarna joka kertoo tästä
https://www.lhpk.fi/saarnat/vaativa-vai-antava-uhriarkku/
Martille , niin seurakuntalaiset ja paimen on samalla puolella ja Kristus on palvelija ja opettaja toisella puolella , kuten Matteuksen evankeliumissa Jeesus opettaa myös. Ettei ole ns virkapappeutta , jossa pappi lausuu tervetuloa ja aamen ja kaiken siltä väliltä . Lopulta olemme veljiä ja siskoja keskenään , myös pappi .
Paimenuus on Jumalan asettama .
Kristus on esikuva seurakunnalle ja kuten Jeesus opettaa että meidän tulisi palvella toisia .Jumalanpalvelus on paimenen tehtävään kuuluva ja sillä on juuret jo vanhassa testamentissa ja siitä paimenkirjeet myös selvästi opettaa.
”Teoistaan te tunnette heidät…” Kun Evankeliumia oikein julistetaan, niin sokeat saavat näkönsä ja vangitut pääsevät vapauteen ja syntiset pääsevät pimeydestä Valoon… Näin siis kuvainnollisesti, mutta myös todellisuudessa. Kristus on Vapauden airut, kaikille, jotka uskovat Hänen kauttaan Jumalaan.
Oikea opetus on arvokasta, silloin Jumalan Armo saa kasvattaa ihmistä yhä syvemmin tuntemaan Kristusta ja sen kautta myös ihmisenä olemista ja elämistä, jolloin tuomionhenki loppuu, epäilykset hiipuu, ilo ja rauha valtaa mielet ja Totuus pääsee valtaan ja valheet paljastuvat ja lopulta opimme luottamaan Jumalaan ja siihen, että Herra kyllä tuntee omansa ja vie heidät pelastuksen päämäärään, joka on iankaikkinen elämä. Jumalan lapseksi kasvaminen on läpi elämän kestävä matka, kaikkine iloineen ja suruineen.
”Sillä Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille ja kasvattaa meitä, että me, hyljäten jumalattomuuden ja maailmalliset himot, eläisimme siveästi ja vanhurskaasti ja jumalisesti nykyisessä maailmanajassa, odottaessamme autuaallisen toivon täyttymistä ja suuren Jumalan ja Vapahtajamme Kristuksen Jeesuksen kirkkauden ilmestymistä, hänen, joka antoi itsensä meidän edestämme lunastaakseen meidät kaikesta laittomuudesta ja puhdistaakseen itselleen omaisuudeksi kansan, joka hyviä tekoja ahkeroitsee.” Kirj.Titukselle 2:11-14
Aamen , kristityn tie on vähenemisen ja riisumisen tie . Se ei meidän luonnolle tunnu mukavallle , mutta näin meille ei jää kuin lopulta Kristus keneen turvata .
Timo,
Otsikkosi:
”Vanhurkauttamisopin vaikutus uskonelämäämme”
Vain Jumalalle otollinen= vanhurskautettu, eli uskoontullut voi elää ”uskonelämää”. Jeesus muuttaa ihmiseen sisällisesti ja vaikuttaa uskoontulleessa juuri niin paljon ja niin vähän kuin asianomainen uskova haluaa. Eli Jumala ei tee mitään väkisin, mutta vanhurskautettuaan ihmisen hän vaikuttaa tahtomista ja tekemistä.
Pahoittelen, mutta otsikkosi merkitys on ”vinksinvonksin”. Kaikki eli matka taivaantiellä alkaa ahtaalta portilta, siitä sisäänmenosta. Asian yksinkertaisuus ei sinuakaan näytä houkuttavan?
”Uskoontullut” kaiketikin tarkoittaa tässä yksin Kristuksen sovitustyön perusteella saatuun armoon turvautunutta. Jeesus muuttaa ihmisen (tai ihmistä) – tai ilmaistaisiinko kenties, että Pyhä Henki muuttaa ihmistä. Muutos voi olla hyvinkin polveileva ajan saatossa, vuoroinhan me elämme lähempänä tai kauempana Jumalasta ja hänen tahdostaan, toisinaan yrittäen itse ansaita pelastus tai ”armo”. Toisinaan voimme jopa epäillä armon riittävyyttä omalle kohdallemme. Tosinaan hahmotamme armon suuruuden paremmin tai heikommin. Ns. uskoontullessamme emme aina kovinkaan hyvin ymmärrä tai hahmota armon suuruutta kohdallamme – kuten emme syntisyyttämmekään; ”uskoontulo” on useinkin vasta ymmärryksen alustava hahmotus – toivottavasti ei (harha)luulo omasta hyvyydestään tai ”hurkaudestaan”.
Reijo Jeesus itse on se ahdas portti!
Timo,
Jeesus puhui vertauksin, selventääksen yhtä ainoaa Asiaa, pelastusta Hänessä, jonka pelastuksen luo Isä vetää. Tuo pelastus, uskoontulo, metanoia, kääntymys jne., on ihmisen ja Jumalan yhteistyö/työtoveruus, jossa symposiumissa ihmisen osuus on suostumus, mikä on inhimillisesti näkymätön ”teko”, Jumalan näkymättömään työhön, mikä avaa sydämen oven Jeesukselle, niin, että Hän voi tulla meihin sisällisesti asumaa, jopa aterioimaan. Suostumuksesta alkaa Jumalan TYÖ, armon vaikutus ihmisessä, joka ei jätä uskoontulluta toimettomaksi.
Muutaman kerran olen maininnut henkilöstä, jota olen seurannut läheltä n. vuoden ajan, kun hän otti minuun yhteyden ja sanoi ottaneensa vastaan pelastuksen kun oli yksin kotonaan. Jeesus muutti häneen sisällisesti, eli tapahtui se, mitä seppä Högman suositteli Paavo Ruotsalaiselle, eli Kristuksen sisällinen tunteminen.
Jukka M.,
Uskoontulon suotta koristelet ”kaiketikin”- mystiikalla, arvuuttelulla. Uusi Testamentti kertoo uskoontulosta monessa yhteydessä, vaikka sakramentalinen pelastusoppi karttaa tätä raamatullista ilmaisua. En kokoa paikkoja Raamatusta, tyydyn vain ihmettelemään tätä kaiken alkua, minkä sysäät syrjään. Yrität kyllä keinotella uskoon reittiä pitkin, mikä ei loukkaa sakramentalisen kasteen armoa.
Ihminen on lapsenuskon jälkeen otettu vastaan/ halunut tulla Jeesuksen pelastettavaksi eli lahjavanhurskautetuksi. Eli ihminen on uskossa tai ei ole uskossa.
Uskonnollinen ja hurskas hän voi olla mitä suuremmassa määrin, mutta omistamatta Uskoa, jota ilman ei kukaan ole näkevä Herraa. Hurskaus on ihmisestä ja vanhurskaus on Jumalasta. Hurskaus näkyy tai sitä jopa esitellään. Vanhurskaus, eli täydellisyys, syyttömyys Jumalan edessä alkaa tuottaa hedelmää, mikä ei voi pysyä salassa.
Puhut, ”pehmosia” seuraavassa: ”Ns. uskoontullessamme emme aina kovinkaan hyvin ymmärrä tai hahmota armon suuruutta kohdallamme – kuten emme syntisyyttämmekään; ”uskoontulo” on useinkin vasta ymmärryksen alustava hahmotus -”
Ensinnäkin, uskoontulo ei ole ”Ns. uskoontulo”. Tämä on toistoa, mutta syytä ottaa esille, koska ei ole kysymys niinsanotusta muka-uskoontulosta, vaan siitä Jumalan Pojan uskosta, jonka Jumala lahjoittaa uskoontulossa ihmiseen, joka sen haluaa.
Armon riittävyyden epäily on evlut juttu ja nöyryyttä, eli hyve, jopa. Siksi päivittäiseen kasteen armoon palaamiseen kehoitetaan. Tälläisen jatkuvan epävarmuuden tiedän olevan läsnä sakramentalisessa opissa, siitä syystä, että opetetaan tällaisesta ”alustavasta hahmotuksesta”, mikä ei ole uskoontulo, eli Jeesuksen muutto ihmiseen, sisällisesti.
Reijo hyvä,
En vähättele sitä että ihniset tulevat uskoon. En siten kiistä uskoontuloa ja sen todellisuutta, korostan vain sitä, että siinä on vasta alku; eri ihmisille erilainen. Uskoontulo on todellisuutta ja tarpeellista, oli siitä sitten selkeä tai ”häilyvämpi” kokemus tai tietoisuus. Tunnen helluntailaisa, jotka ovat monestikin kertoneet, ettei heillä ole varsinaista ”uskoontulon” hetkeä vaan ovat olleet tukossa niin pitkään kuin muistavat. Olen monen helluntailaisystäväni kanssa keskustellessani ymmärtänyt, että uskoontulon yhteydessä vanhurkau(tu)s, armo ja syntisyys koko syvyydessään ei vielä ”aukene” kovinkaan syvällisest, toisilla toki hyvinkin. Moni on kertonut, että oman syntisyytensä kanssa ovat uskoontulonsa jälkeen joutneet paljonkin painiskelemaan ja ”tuskailemaankin” – vanhemmitenkin. Ei epäily armon riittävyydestä ole vierasta EvLut-piirien ulkopuolellakaan. Puhumisen määrä ei aina kerro kaikkea. Sakramenttikysymys on oma juttunsa, jota en nyt tähän pohdintaani liitä, sen (tai siitä väittelyn) jätän viisaammille.
Toki on niinkin, että luteriulaiseen (tai erilaisiin luterilaisiin) ja helluntailaiseen (tai vapaakristilliseen) ”kulttuuriin” kuuluvat omanlaiset puhe- ja ilmaiusutavat korostuksineen – joskus myös puhetapojen väärin ymmärtämisineen. Kokemuksia on kumpaisestakin. Paljon voisivat toisiltaan oppiakin… Ns. ”kansankirkollinen” puhetapa ja asioiden ymmärrysperinne on ihan oma kysymyksensä.
Timo G. Hyviä pohdintoja. Mitä tulee suhteesta ja suhtautumisesta kuolemaan, niin se ei kuitenkaan pelkisty kysymykseen pelastuksen perustasta ja vanhurskauttamisopista. Ensiksikin kuoleminen on tänä päivänä usein aika pitkä prosessi. Uskovakin voi torjua ajatuksen oman kuoleman lähestymisestä. Myös armon uskominen voi olla suorastaan mahdotonta, vaikka olisi ollut seurakunnan keskellä koko ikänsä. Kivut, dementia ja moni muu asia vaikuttavat. Silloin on toki ratkaisevan tärkeää, että pelastuksen perusta on ulkopuolellamme. Toiseksi kärsivän ja kuolevan läheisen kohtaaminen on meille vaikeaa monista eri syistä.Tähän viitataan jopa Jesajan profetiassa kärsivästä Messiaasta. Kysymys kuolemasta ja kuolemisesta on siis monitahoinen juttu.
Joo Marko asiassa on monta puolta ja totta että joillaikin ihmisillä on vaikeuksia kokea armoa ja syntisyyttä tai Jumalan rakkautta . Uskon kuitenkin että Jumala tahtoo jokaista ihmistä kohdata turvallisesti evankeliumin kautta armollisesti ja rakastavasti , eikä tahdo pakottaa meitä lain alle eikä seurakunnan tehtävä ole muokata ihmistä vaan Kristuksen rakkauden . Tämä kaikki on turvallista kun uskomme täytettyyn työhön puolestamme ja ulkopuolelta tulevaa vamhurskauteen.
Olavi Peltola sanoi: ”onnellisia ne, jotka kuolevat seisemänkymmentä vuotiaina.”
Syöpähoitojen keskellä ja muiden särkyjen tuttavana alan käsittää mistä siinä on kyse.
Kärsimättömyys kovin helposti saa vallan.
Mieli niin herkästi kääntyy sisäänpäin ja unohtaa kenen lapsia me olemme. Jatkuvasti tarvitsemme kipeästi sitä, että meitä muistutetaan. Uudelleen ja uudelleen Jumalan iankaikkisesta rakkaudesta meitä lapsiaan kohtaan. On ihanaa olla rakastettu ja todeta minua rakastetaan. Rakastunut kukoistaa ja on onnellinen. Tuohon Jumalan suureen rakkauteen uppoutunut unohtaa oman väliaikaisen kärsimyksensä. Kunhan sydän katselee sitä valtavaa rakkautta , joka Jumalan pojan rakkaudesta meihin kohdistuu.
Tämä rakkaus mahdollistaa myös sen koko turmeltuneen oman luonnon näkemisen, jossa koko syntinen olemus tulee näkyviin ja paljastetuksi. Siitä kaikesta huolimatta ja juuri sen tähden saan olla Jumalan suuren rakkauden kohteena. Hyvin vähän merkitsee siinä kivut ja kärsimykset. Ne katoaa mielestä kokonaan.
Rukoilemme: ”valaise meille kasvosi”. Se joka tuohon rukoukseen saa vastauksen ja pääsee ymmärtämään Jumalan rakkauden käsittämättömän suuruuden ei voi olla onneton, eikä enää kärsimätön. Jumalan kasvot ovat Kristuksen ristintyön valaisemat kasvot ja puhuvat vain rakkaudesta, jota hän tuntee lapsiaan kohtaan.
Olisiko vanhurskauttamisopin syvin sisältö siinä, että oppii tuntemaan Kristuksen rakkauden itseään ja kaikkia muitakin kohtaan.
Lakiin ja sen täyttämiseen perustuva ”mission impossible”-yritelmä tarvitsee todellisen ratkaisun, ja se lienee juuri vanhurskautus armosta, uskon kautta – ei uskomme suuruuden ansioista. Tämä ei oikein ymmärrettynä ole vain passiivista ”köllöttelyä” vaan elämää Kristuksessa. Ihminen tarvitsee myös muistutusta ja ohjeistusta siitä, että emme elä vain itseämme varten, emmekä oman hurskautemme, hyvyytemme tai toimintamme voimin. Automaatista automaatioista ei kuitenkaan ole kysymys. Emme me automaattisesti oikein toimi vanhurskautettuinakaan. Usein emme tee tai elä siten kuin Pyhä Henki haluaisi opastaa. Oikeanlainen ”kilvoitus” kuuluu sekin kristityn vaellukseen, vaikka sen voimin ei perille asti kukaan jaksakaan tai onnistukaan ponnistella. Ei ehkä aina huvittaisikaan, jos rehellisiä syntisiä uskalletaan olla.
Tuli tuosta Pekan kirjoituksesta mieleen vuosikymmenien takainen rippikoululaisten näytelmä kun nuoret olivat tehneet puisia ristejä . Muutama kävi niitä sovittamassa selkäänsä ja ensin omaa ristiä missä oma nimi ja se tuntui painavalta ja kivuliaalta selkäänsä . Sitten kävivät sovittamassa muita ristiä selkäänsä ja ne tuntuivat vielä huonommilta ja lopulta ottivat sen ristin missä oli oma nimi ja se lopulta tuntui parhaalta . Jokaiselle Jumalan lapselle on annettu risti muodossa tai toisessa . Se on vaikea sanoa , eikä uskalla toisen puolesta sanoa kun toinen kärsii , mutta omalta osaltaan on taipuvainen uskomaan että niissäkin kärsimyksissä on Jumalan salaisuutta ja vievät lähemmäksi Jumalaa ja myös ovat vaikuttamassa kanssakulkijoihin ja usein taitaa olla niin että silloin on juuri Jumalan käytössä tavalla tai toisella .
Reijolle , niin Jumala vetää meitä parannukseen tavalla tai toisella. Pyhän Hengen työtä ihmisen elämässä voi olla pitkään kutsuvana . Monenlaisia elämänkokemuksia ihmiset ovat kokeneet . Isä on kuitenkin aina valmis ottamaan ihmislapsen luokseen kun ihminen tahtoo syntinsä tunnustaa. Jumala on aina valmis , kun katuva ihminen tulee syntisenä apua pyytämään . Kaikki se on Jumalan hengen työtä ja valaisemista tuhlaajalapselle elämän tyhjyyttä ja kaipausta paremmasta . Juuri kaikkensa menettäneet ovat otollisia Jumalalle kun oman ”onnen sepän” tie ei tuonut onnea . Joku sisäinen konkurssi omassa elämässä tapahtuu ja näyttäytyy merkityksettömältä . Tuntuu usein vaan ihmiselle Jeesus olevan se viimeinen vaihtoehto . Toinen on suorastaan helvetin tuskissa ja toinen taas rauhallisemmin ja Jumalan tahto on tietysti että saisi pienenä saada opetusta ja kasvaa Kristuksen tuntemisessa , ne sakkokierrokset ei ole päämäärä , vaikka ne kertovat Jumalan suuresta rakkaudesta ja pitkämielisyydestä ihmistä kohtaan . Tarjottu pelastus on yksin Kristuksen sovitustyössä ja siihen saadaan kaikki laittaa elämämme olimme minkä kirkkokunnan edustajia tahansa . Kommentoit otsikkoa ja kieltämättä se olisi voinut olla toinen , tarkoitus oli sillä kertoa , miten uskon elämäämme vaikuttaa se miten ymmärrämme vanhurskauttamisemme.
Seija, en ole kokenut että tässä blogissa on haukuttu mitään kirkkokuntaa ! Mielestäni kommentit ovat olleet asiallisia ja onhan puhe rakkaudesta raamatussa kytketty totuuteen , koska totuus ja rakkaus kulkevat käsikädessä .
Koen puheen seksuaalivähemmemistöjen syrjimisestä vieraalta kristityltä tai että joku kristitty hyljeksii yleensä ketään ihmistä , koska on itse syntinen ja tarvitsee Jumalan armoa ja anteeksiantoa . Raamatun sana on Jumalan puhetta meille ja kertoo Jumalan tahdosta ja sen ydin on rakkaus totuuteen . Itse Jeesus on tie, totuus ja elämä .
Hän lyö sekä tukee. Hän riisuu ja pukee ja hetkeksi kadotessaan vie tietöntä tietä, näin tyhjentäen meitä, vaan tyhjälle, vaivatulle hän armonsa lahjoittaa. Hän kasvonsa peittää ja murheeseen heittää, vaan virvoituksen ajallaan taas antaa ja sanallaan meitä kantaa. (Mukaelma virrestä SV152)
Niin kyllä virsissä on syvällistä sanomaa ja usein tulee uteliaaksi mitä tämä ihminen on kokenut , kun tunnistaa tekstistä että tämän kirjoittaja on kokenut elämässä Jumalan suuruutta ja omaa syntisyyttä syvältä . Ja aina niistä takaa paljastuu kärsimystä Jumalan koulussa .
Yksi elämäni huippukokemuksia oli, kun sain kuulla lääkäriltä, että minulla on aggressiivinen syöpä ja se on yhdeksän tasolla. Käsitin sen niin, että taivasmatka alkaa tästä. Sisimmän täytti niin valtava ilo, että piti ensin vähän rauhoittua, ennen kuin kerroin vaimolle asian todellisen laidan. Kolme viikkoa olin aivan innoissani siitä, että pian pääsen kotiin. Tuo kokemus oli valtava Jumalan lahja. Sitten parin vuoden päästä aloin kysellä, sitä miksi sain tämän jatkoajan. Olihan syövän paljastuminen tapahtunut aivan ihmeellisen johdatuksen kautta ja juuri oikealla hetkellä, joten hoito voitiin aloittaa heti. Tästä kaikesta olen valtavan kiitollinen Jumalalle. Tuo kysely johti minut löytämään oman kutsumukseni ja nyt kun olen täysipainoisesti pyrkinyt sen toteutumiseen e, niin koen alkaneeni kukoistaa. Näin käy silloin, kun saa kokea olevansa Jumalan tahdossa. Kaikki saa aivan uuden merkityksen ja näköalan. Vasta saatuani oman kutsumustietoisuuteni oivallan miten tärkeä sen tunnistaminen on.
Maailman suurimmista kärsimyksistä on tullut osaksemme suurin rakkaus , kun Kristus kuoli puolestamme ja sovitti koko maailman synnit . Niin myös meidän kärsumyksissämme on salattu siunaus jonka joka uskova voi jälkeenpäin tuntea ja nähdäkin . Tosin kärsimyksissä voi olla vaikeaa ottaa sitä vastaan . Eräs ihminen sanoi kerran , että jos Jumala ei olisi antanut tätä sairautta minulle niin minä olisin joutunut helvettiin . On tietysti vaikea tulkita ja varsinkin toisen ihmisen elämän polkua ei tule tulkita , eikä missään nimessä liittää siihen syntisyyttä mittariksi .Jokaista lastaan jonka Jumala omakseen ottaa , hän myös rakkaudessaan kurittaa.
Jukan ja Reijon keskutelusta nousi mieleen Suomenkin kristillisyydessä vallinnut näkemysten erot ja niitä on ollut kenties satoja vuosia ja myös sitä ennen erilaisia uskonkäsityksiä ihmisen pelastumisesta . Jollain lailla ihmisen subjektiivuus pyrkii sivuuttamaan keskusteluissa keskeisimmät asiat . Ja monessa asiassa kirkollisissa keskusteluissa se pääasia eli Jumalan sana ei ole tärkeintä . Luther on sanonut että kaikista pahinta Jumala tekisi meille , jos ottaisi Sanansa meiltä pois . Pelastus on raamatussa annettu meille sen kautta mitä Jumala on meille antanut ja asettanut . Jumalan sana ja kaste liitetään selvästi pelastukseen , jotka Jumalan armon välittäjiä meille ja saamme niihin turvata jokainen. Kuitenkin kristillisyys on tarkoitettu apostolisen uskon mukaan Kristuksen ruumiin osallisuutta eli seurakunnan yhteys on tärkeä . Silloin kun Kristus on pääasia ja hänen sovitustyönsä vuoksi saamme luottaa pääsevämme perille syntinsä tunnustavina niin meille käy hyvin.
Apostoli Paavali virui ennen kuolemaansa vankilassa yksinäisenä ja kylmissään kun pyysi viestitti Timoteukselle tuomaan vaatteita odottaen mestaamistaan. Hänen todistuksensa oli mitä hän myös opetti usein että ; jos olemme kuolleet yhdessä hänen kanssaan niin saamme elää yhdessä hänen kanssaan ja kertoi omasta kilvoittelustaan ja uskollisuudesta . Kehoitti Timoteusta samoin julistamaan evankeliumia ja opettamaan sopivalla ja sopimattomalla hetkellä .