Useimmat viime aikoina teologien piiristä esitetyt homoseksuaaalista elämäntapaa suosivat näkökulmat eivät ole kovin uusia. Niiden uutuus on lähinnä siinä, että nyt näitä aiemmin ei-kristillisissä piireissä esitettyjä juuriltaan anarkistisia aatteita tuodaan kristillisiin kirkkoihin ja seurakuntiin. Varsin usein tämän keskustelun taso on myös tieteellisessä mielessä varsin heikkoa. – Onhan tunnettua, että näitä teemoja voidaan tieteen näkökulmastakin arvioida monella tavalla…
Homoseksuaalisuuden syntytaustaa ja selitystä pohditaan karkeasti jakaen kehityspsykologian ja biologian näkökulmasta. Kehityspsykologian mukaan esitetään usein näkemys, jonka mukaan ihmisen seksuaali-identiteetin häiriöt johtuvat varhaisten kiintymyssuhteiden problematiikasta (Risto Vuorinen, Minän synty ja kehitys, 1997 ja Jari Sinkkonen, Pienistä pojista kunnon miehiä, 1997). Tällöin kyseessä on ei-toivottava häiriö. – Toiset taas uskovat löytäneensä joitakin näyttöjä siitä, että homoseksuaalisen taipumuksen taustalla voisi olla myös joitakin biologisia tekijöitä, jolloin johtopäätelmät ovat yleensä moniselitteisempiä…
Tuon tähän keskusteluun ymmärtääkseni uuden Raamattu-teologisen näkökulman. Se liittyy enkelimaailmaan ja avaan sitä tämän artikkelini keskivaiheilla. – Sitä ennen kuitenkin lyhyt kommentti ihmistieteisiin.
Kristityn ei tarvitse torjua yksioikoisesti sen enempää kehityspsykologista kuin biologistakaan lähestymistapaa homoseksuaalisuuden syntyselitystä arvioitaessa. Terve kristillisyys keskustelee avoimesti eri tieteenalojen kanssa. – Miten voin väittää tällaista? Onhan kristittyjen väitetty torjuvan uuden tiedon, koska he pelkäävät Raamatun joutuvan kyseenalaistetuksi.
On varmasti totta, että yksittäiset kristityt ja valta-asemaansa kiinnittynyt kirkollisuus ovat toisinaan torjuneet tieteellisen keskustelun, jos se on tuntunut liian tulenaralta.
Todellisuudessa kristinuskon perusta ei ole kuitenkaan uhattuna sen enempää homoseksuaalisuutta kehityspsykologisesti kuin biologisestikaan tarkasteltaessa.
Kuten jo edellä totesin, kehityspsykologiassa korostetaan usein äidin ja vauvan varhaisen kiintymyssuhteen merkitystä. Tämä on ihmisen minuuden rakentumisen ensimmäinen lähtökohta. Toinen merkittävä näkökulma on lapsen itsenäistyminen äitisymbioosista ulos. Tässä kehitystehtävässä korostetaan puolestaan isän merkitystä.
Tämä näkökulma ei ole kristillisen ihmiskuvan kanssa ristiriidassa. Raamattu kertoo, että Israelin kansalle annettiin Siinain vuorella kiveen hakatut laintaulut. Ensimmäiset käskyt liittyvät Jumalan ensisijaisuuteen. Heti seuraava maallista elämää koskettava käsky alleviivaa isän ja äidin kunnioittamista (2Moos.20).
Aivan kuten Jumala on Luojamme ja elämämme antaja, samalla analogialla isä ja äiti tarjoavat meille elämämme eväät aina hedelmöitymishetkestämme ja geeniperimästämme alkaen. Kehityspsykologia ainoastaan sanoittaa tätä samaa ajatusta kuvaamalla minuuden rakentumista äidin ja isän tärkeän tehtävän kautta.
Entäpä biologinen näkökulma? Uhkaako ajatus joistakin mahdollisista homoseksuaaliseen taipumukseen altistavista biologisista tekijöistä kristillistä uskonymmärrystä?
Raamatun ensimmäisissä kertomuksissa kuvataan niin sanottu syntiinlankeemuskertomus. Syntiinlankeemuksen seuraukseksi ilmoitetaan kuolema (1Moos.3). Kristillinen teologia on perinteisesti ymmärtänyt kuoleman kaikkia turmiovaltoja (siis myös pahaa ja sairautta) tarkoittavana asiana. Kristillisen teologian mukaan kuoleman todellisuuteen kuuluvat siis myös vammat ja sairaudet. – Tätä taustaa vasten ei ole älyllisesti epäjohdonmukaista ajatella, että nämä turmiovallat ulottavat vahinkonsa myös seksuaalisuutemme piiriin. Raamattu-teologisesti ajatteleva kristitty on toki yleensä varovainen väittämään, että joku syntyy homoseksuaaliksi. – Kristitty voi kuitenkin myöntää, että jollakin meistä voi olla myös perimänsä puolesta suurempi alttius havaita itsessään homoseksuaalisia taipumuksia.
Nämä kaksi edellä mainittua näkökulmaa auttavat meitä siirtymään Raamattu-teologiseen lähestymistapaan homoseksuaalisuuden taustasta. Niihin liittyen voidaan pohtia esimerkiksi Jeesuksen sanaa, jonka mukaan avioliitto ei ole kaikille soveltuva ihmisoikeus:
”Sillä on niitä, jotka syntymästään, äitinsä kohdusta saakka, ovat avioon kelpaamattomia, ja on niitä, jotka ihmiset ovat tehneet avioon kelpaamattomiksi, ja niitä, jotka taivasten valtakunnan tähden ovat tehneet itsensä avioon kelpaamattomiksi. Joka voi sen itseensä sovittaa, se sovittakoon.” (Matt. 19:12)
Raamattu-teologinen näkökulma homoseksuaalisuuteen on ainutlaatuinen.
Raamattu ei kuvaa ihmisen homoseksuaalisia taipumuksia kaiken pahan alkusyynä. Apostoli Paavali opettaa Roomalaiskirjeessä, että ihmisen kohdalla homoseksuaalisuus on pikemminkin seurausta Jumalasta luopumisen synnistä kuin se alkusyy. – Paavalin mukaan homoseksuaalinen käyttäytyminen on Jumalan sallima rangaistus, koska ihmiset ovat hylänneet Jumalan ja palvelleet Luojan sijasta luotua (Room.1:18-32). – Enkelimaailmassa jokin tällainen (homoseksuaalisuutta muistuttava idea) kuitenkin näyttää toimivan jo alkusyynä, kun valon enkeli alkaa suuntautua haltioitumisessaan omaan (luotuun) kauneuteensa (Hes.28:1-19)…
Miten apostoli Paavali käsittelee tätä teemaa?
Eikö hän viittaakin juuri syntiinlankeemukseen, josta koko Raamattu aloittaa suuren kertomuksensa?
Kristillisen ihmiskuvan problematiikassa ensimmäinen lähtökohta on siinä, että ihmisen ja hänen Luojansa suhde rikkoutui jo aivan ihmiskunnan historian alkumetreillä (syntiinlankeemuksessa). Tuon rikkoutumisen seurauksena koko ihmisyys vaurioitui.
Raamattu ei ole pitkä lista käskyjä ja kieltoja, joita ihmisen tulee noudattaa vapautuakseen synnistä. Emme ole syntisiä, koska teemme syntiä. – Asiaa pitää tarkastella toisinpäin. Teemme syntiä, koska olemme syntisiä. – Ongelmamme on sisällämme. Tämä on kristillisen Raamattu-teologian peruslähtökohta.
Mitä tämä tarkoittaa homoseksuaalisuuden kannalta?
Kristillisen ihmiskuvan mukaan jokaisen ihmisen sielu on ikään kuin nyrjähtänyt sijoiltaan, tai kuin rikkoutunut peili. Näin meille on tapahtunut syntiinlankeemuksen perillisinä. Raamattu ei tosin suoraan kerro olemmeko perineet tämän sisäisen vammautumisemme sosiaalisena konstruktiona vai geeniperimämme kautta (vai molemmilla tavoilla). Lähtöolettamus on kuitenkin siinä, ettei kukaan meistä enää etsi ehjästi Jumalaa, vaan aina jotakin itsekeskeistä ratkaisumallia (Ps.14:1-3; Room.3:10-11).
Raamattu kuvaa ihmisen ensimmäistä lankeemusta sortumisena kiusaukseen/pyrkimykseen olla (luotuna olentona) kuin Jumala (1Moos.3:5).
Kristillisen ihmiskäsityksen mukaan meillä on syntiinlankeemuksen jälkeen ”perinnöllinen” taipumus palvella Luojan sijasta luotua; – eli kääntyä jostakin itsestämme nousevasta haltioitumiseen ja sen palvelemiseen…
Kuulostaako tämä liian korkealentoiselta? Tuoko se mieleen kultaisia kuvapatsaita ja niiden eteen kumartuneita ihmisiä. – Eikö länsimaalainen ihminen voi jo katsoa itsenäistyneensä tällaisesta ”primitiivisestä uskonnollisuudesta”?
Voin konkretisoida hieman enemmän sitä, mitä tarkoittaa jokaisen perinnöllinen taipumus palvella Luojan sijasta luotua?
Ketä ja millaisia arvoja palvoo peilin edessä jumppaava ja tiukkoihin trikoisiin pukeutunut naisten ryhmä, tai lihasmassaa keräävä bodari?
Mihin kiinnittyy osakesalkkunsa kanssa tilannetta reaaliajassa valvovan bisnesmiehen mieli?
Mistä löytää motivaationsa jatkotutkimusta tekevä akateemikko, estradin keskellä valokeilassa esiintyvä taitelija, tai TV-kasvo?
Voimmeko mekään lopulta väittää, ettei meilläkin ole taipumusta palvoa mainetta, kunniaa, materiaa tai jotakin itse luomaamme enemmän kuin kaiken takana olevaa Luojaamme?
Meidänkin sisällä on aivan sama primitiivinen uskonnollisuus, joka saa meidät helposti kiinnittymään tuhansiin erilaisiin ärsykkeisiin.
Saatamme menestyksemme päivinä paheksua päihteisiin kiintyvää juoppoa tai narkkaria? Tunnemme tällöin itsemme itsenäisiksi ja riippumattomiksi. – Raamattu-teologinen analyysi sidonnaisuuksistamme on kuitenkin veitsenterävä.
Jokainen meistä palvoo mieluummin luotua kuin Luojaa!
Eikä tämä analyysi tyydy tähän toteamukseen. Rikkoutuneella perussuhteella (Jumala-suhde) on myös seurauksensa. Jokaisen ihmisen suhde luodun todellisuuden kanssa on tavalla tai toisella kipeä.
Suhteemme maahan on kipeä. Tätä kuvataan Raamatun alkulehdillä kahdella tavalla. Siellä puhutaan ohdakkeista ja orjantappuroista. Usein tätä ajatellaan vain myyttisenä kielenä, jolla vanha harmaapartainen ja tuomitseva Jumala pelottelee ihmiskuntaa. – Tällaiset mielikuvat modernin ihmisen on helppoa torjua mielestään.
Todellisuudessa Raamatun syntiinlankeemuskertomuksen symboliikka on syvällä tavalla nerokas. Siinä on kaksi merkittävää ulottuvuutta.
Ensinnäkin ihminen yrittää verhota alastoman itsensä luomakunnan asioilla, joita paratiisin puiden lehdet kuvaavat. – Tämä ei onnistu, vaan ihmisen täytyy piiloutua Jumalan kasvojen edestä (1Moos.3:7-8).
Miten tuttua tämä symboliikka on myös nykyihmiselle. – Eikö hienoa autoa sanota toisinaan miehen ”munan jatkeeksi”? Eivätkö akateemiset tittelit kätke usein taakseen epävarman ihmisen? Eivätkö lukemattomat vallan, vaurauden, muodin, tyylin, älykkyyden, kauneuden ja rohkeuden shibbolettimme ole lopulta vain haparoivia yrityksiä peittää alastomuutemme häpeä?
Toiseksi maa tuottaa langenneelle ihmiselle ohdakkeita ja orjantappuroita. – Suhde maahan on meille kipeä. Yritämme saada siitä mahdollisimman paljon irti, mutta samalla saastutamme järvet, joet ja meret. Kärsimme monista kemikaalien aiheuttamista allergioista. – Toisaalta osa meistä ajautuu ekologiseen ääriajatteluun, jossa ympäristökysymykset ovat jopa terrorin aihe. – Yhteistä on kuitenkin kipeä suhde maahan.
Kipeät ovat myös ihmissuhteet. Sotia ei ole saatu loppumaan maailmasta. Orjuus ei päättynyt siirtomaavallan aikaan, vaan sen on nyt korvannut mm. liiketoiminnan ulkoistaminen halvan työvoiman maihin/lapsikauppa, elinkauppa, seksibisnes ja kohdunvuokraukset. Naisasialiike ei ole onnistunut poistamaan edellä mainittuja naisten ongelmia, vaan on laillistanut miljoonien lasten abortoinnit ja isättömät parisuhteet lesboelämäntavan kautta. Avioerot, päihteet ja alkoholismi kurjistavat miljoonien ihmisten elämää. – Yhteistä on myös kaiken läpäisevä kipeys ihmissuhteiden alueella.
Raamatun suuren kertomuksen mukaan ihmisyyden perusongelma on rikkoutunut suhde Luojan kanssa. Tämä ongelma on kuin emäsika. Yksittäiset probleemit ovat tämän emäsian porsaita.
Näin meidän täytyy kristittyinä tarkastella myös homoseksuaalista elämäntapaa.
Homoseksuaalisuuden toteuttaminen on inhimillisen todellisuuden rikkoutumisen seurausta.
Yksikään ihminen ei ole astia, josta ei löytyisi säröä. – Jos posliiniseen astiaan tulee halkeama, se on jo rikki, vaikka ulkoinen muoto olisi vielä ehjä. Tällä kuvalla voi verrata homosuhteita ja heterosuhteita.
Homoseksuaalinen parisuhde on kuin astia, josta jokin palanen on jo pudonnut pois, tai vaihtanut ainakin paikkaa. – Tähän tilalle yritetään nyt laittaa jotakin sellaista uutta palasta, joka ei siihen sovi.
Heteroseksuaalinen parisuhde on ulkoisesti ehjän näköinen. Mies ja nainen sopivat anatomisesti toisilleen ja täydentävät myös sosiaalis-psykologisesti toisiaan esim. kasvatustehtävässä. – Kuitenkaan yksikään heteroseksuaalinenkaan parisuhde ei enää soi täysin puhtaasti.
Osassa inhimillisiä kulttuureja kuten esim. monissa islamilaisissa maissa vallitsee naista alistava kulttuuri. Vaimon on usein lähes kirjaimellisesti alistuttava nyrkin ja hellan väliin. Mikäli tytär loukkaa perheen kunniaa tekemällä puolisonsa valinnan suhteen itsenäisiä ratkaisuja, perheen miehet voivat jopa surmata tyttären. – Tällainen avioliittomalli ei soi ehjästi, vaan on väkivallan rikkoma.
Lännessä avioliittojen rikkinäisyys näkyy taas jopa äärimmilleen vietynä itsensä toteuttamisena. Molemmilla puolisoilla voi olla omat työt, omat harrastukset, omat pankkitilit, omat ystävyyssuhdeverkostot… jopa omat eri seksisuhteista hankitut lapsensa. – Nämäkään sävelet eivät ole enää selkeitä sointuja.
Nämä kaksi, alistava ja individualistinen, ovat avioliittomallien ääripäät. – Ääripäiden kuvaaminen on siinä mielessä huonoa pedagogiikkaa, että tavallisen matin ja maijan voi olla vaikeaa tunnistaa niistä itseään. – Rehellisyyden nimissä heidänkin on kuitenkin myönnettävä, että jompikumpi tien vierellä oleva oja vetää kyllä mattia ja maijaakin puoleensa. – Ihmisen itsekkyys on jokaisen avioparin arkisena kiusana. Se soittaa riitasointunsa aivan yksinkertaisissa kysymyksissä. – Mekin saimme vaimoni kanssa häälahjaksemme pelin, jonka nimenä oli: ”Kuka tiskaa tänään?” – Tämän häälahjan nerokkuus oli juuri sen realiteetin oivaltamisessa, miten pienestä riitamme usein syntyvät. Ja miksi riidat saavat alkunsa pienistä puroista? – Koska nämä pienet purot saavat alkunsa siitä suunnattoman suuresta valtamerestä, jonka nimi on itsekkyys. – Ja tuo itsekkyyden valtameri mahtuu meidän sydämeemme!
Siksi yksikään inhimillinen suhde ei soi enää ehjästi, jos se soi ylipäätään ollenkaan.
Tämä kaikki on ollut esipuhetta homoseksuaalisten taipumusten oikein ymmärtämiseen.
Homoseksuaalisten suhteiden käsittelyn suhteen on olemassa kaksi perusongelmaa.
Ensimmäiseksi meillä heteroilla on taipumus projisoida pahuus ja rikkinäisyys ensisijassa homoseksuaalisia taipumuksia kokevien ihmisten ongelmaksi. Kun kauhistelemme ymmärrettävästi esim. sodomiaa, emme aina muista kovin kirkkaasti ”sen emäsian” muiden porsaiden olemassaoloa.
Tämän virheen välttämiseksi olen nähnyt tarpeelliseksi kirjoittaa tuon edellä esitellyn esipuheen.
Toinen virhe, jota esiintyy erityisesti lännen luterilaisissa kirkoissa, on homoseksuaalisen elämäntavan vahingollisten vaikutusten vähätteleminen. Luterilaiset ovat perinteisesti tietoisia yleisestä syntisyydestä. Edellä esittelemäni kuvaus emäsiasta ja sen lukuisista porsaista on itse asiassa alkujaan reformaattori Martti Lutherin käsialaa. – Yleinen syntisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikkien syntien käytännölliset seurausvaikutukset tai vakavuusaste olisivat samantasoisia.
Emme voi suhtautua homoseksuaaliseen elämäntapaan samalla tavalla kuin esim. ahneuteen. Homoseksuaalinen elämäntapa on konkreettinen ilmiö, ahneus taas abstrakti käsite. Luterilainen kristitty tietää, että jopa äiti Teresakin tunsi joskus sydämessään ahneuden synnin. Silti hän omistautui konkreettisesti epäitsekkääseen palvelutyöhön.
Yleisen ja kaikkia ihmisiä yhdistävän syntisyyden tunnustaminen ei valitettavasti aina tarkoita synnin konkreettisten ilmenemismuotojen päättäväistä torjumista, vaikka se olisi ainoa oikea reaktio…
Ei ole sattumaa, että apostoli Paavali nostaa homoseksuaalisuuden harjoittamisen eräänlaiseksi Luojasta luopumisen kärjistyneimmäksi ilmenemismuodoksi. Tälle kaikelle voi nähdä Raamattu-teologiset perusteet.
Raamattu puhuu persoonallisesta pahasta, saatanasta tai lusiferista vain viitteenomaisesti. Paholaisella on monta nimeä: käärme, saatana, perkele, lusifer, lohikäärme. Raamatun mukaan paholainen on langennut enkeli. Jumala loi enkelit omiksi palvelijoikseen. Se niukka symbolinen puhe, mitä Raamattu näkee omasta vastustajastaan paholaisesta tarpeelliseksi kertoa, on kuitenkin ladattu täyteen syvää symboliikkaa. Paholaisen lankeemuksen ytimessä on ylpeys. Sen ytimessä on oman kauneuden jumaloiminen, luodun palveleminen Luojan sijaan. – Kuten siis huomaatte, kyseessä on sama lankeemus, mihin käärme houkutteli ensimmäisen ihmisen. Tämä sama ongelma riivaa myös koko ihmiskuntaa.
Raamattu antaa viitteen siitä, että osa enkeleistä liittyi Saatanan (Lusiferin eli langenneen valon enkelin) joukkoihin. Hekin siis ryhtyivät palvomaan luotua enemmän kuin Luojaa (Katso esim. Hes.28:1-19; Dan.8:10; Ilm.12:4,7-8). Raamattu kuvaa tätä persoonallisen ja kokonaan pahuuteen kääntyneen kaiken valheen isän historiaa vain viitteellisesti. Selvästi meille ilmoitetaan kuitenkin se, että Paholainen on täysin tuomittava paha, valehtelija ja murhaaja (Joh.8:44; 2.Piet.2:4; Juud.1:6-7).
Homoseksuaalinen elämäntapa kuvataan Raamatussa tämän lankeemuksen ilmenemismuodoksi (Room.1:18-32). Apostoli Paavali tuskin tekee tätä kytköstään sattumalta. Paavali tietää oman aikansa lapsena, että antiikin aika ja sen homoseksuaalisuus halveksuu tavallista ruumiillisuutta, mutta palvoo nuoren miehen ulkoista kauneutta. – Ihmisyys välineellistyy ulkoiseksi objektiksi.
Raamatun mukaan synnin olemus on hengellisessä todellisuudessa tapahtuvaa eroa Jumalasta, ja kapinaa häntä kohtaan (esim. 1Moos.6:5; Jes.59:12-13; Ef.2:11-12). Samalla Raamattu kuitenkin aina konkretisoi tämän traagisen tilanteen reaalitodellisuuteen liittyvin esimerkein. – Jo Raamatun alkulehdiltä käy ilmi, että jo Jumalan hengellisessä todellisuudessa (enkelien maailmassa) tapahtunut lankeemus realisoituu seuraavassa vaiheessa ihmisen seksuaalisutta koskettavana vääristymänä. Siitä yhtenä erikoisimpana esimerkkinä on ennen vedenpaisumusta tapahtuva viittaus Jumalan Poikiin, jotka yhtyvät ihmisten tyttäriin ja saavat jopa lapsia (1Moos.6:4). – Raamatun tutkijat eivät ole päässeet yksimielisyyteen siitä, mitä ja millaisia olentoja tämä täsmälleen ottaen tarkoittaa, mutta selvää on kuitenkin se, että tämä liittyy syntiinlankeemuksen, koska sen kuvataan Jumalan silmissä pahana (miehen ja naisen avioliittojärjestystä rikkovana asiana).
Raamatun mukaan seksuaalinen kanssakäyminen kuuluu vain miehen ja naisen väliseen avioliittoon. Kaikki muu on huoruuden syntiä, joka on erityisen vahingollista. Seksuaalisuuden alueella tapahtuvat synnit koskettavat ihmisyyden sisintä olemusta. Juuri tällä alueella Paholainen pyrkii tekemään tuhojaan, koska tietää sen aiheuttavan kaikista suurinta vahinkoa. – Apostoli Paavali tunsi varmasti tämän jo langenneesta enkelitodellisuudesta juontuvan problematiikan ja kirjoittaa näin:
”Paetkaa haureutta. Kaikki muu synti, mitä ikinä ihminen tekee, on ruumiin ulkopuolella; mutta haureuden harjoittaja tekee syntiä omaa ruumistansa vastaan. Vai ettekö tiedä, että teidän ruumiinne on Pyhän Hengen temppeli, joka Henki teissä on ja jonka te olette saaneet Jumalalta, ja ettette ole itsenne omat? Sillä te olette kalliisti ostetut. Kirkastakaa siis Jumala ruumiissanne.” (1.Kor.6:18-20)
Synti ei ole mikään abstrakti asia. Synti ei ole vain vääryyden idea, vaan osa konkreettista todellisuuttamme. Siksi myös Jeesus Kristus on enemmän kuin vain idea armosta ja armollisuudesta. – Siksi myös Jeesus Kristus on lihaa ja verta, tosi ihminen ja tosi Jumala.
Jeesuksen Kristuksen hyvä sanoma ei vie meitä palvomaan ulkoisesta prameutta heijastavia utopioita tai mitään ihmisen lihallista meiltä hiveleviä kuvia. – Paholainen houkuttelee itsekeskeisillä nautinnoilla ja kaikenlaisella luotuun todellisuuteen kiinnittymisellä. – Jeesuksen ristin sanoma on tämän täydellinen vastakohta.
Kristinuskon ytimessä on lihaan tullut Jumalan Poika, Jeesus Kristus. Ristiinnaulittu Kristus on karun ruumiillinen olento. Kärsimyksensä hetkellä Hänessä ei ole enää jäljellä mitään inhimillistä kauneutta (Jes.53:1-3). – Vain sisäinen, uhrautuvuuteen liittyvä kauneus/hyvyys on jäänyt jäljelle.
Kuva ristiinnaulitusta Kristuksesta on pakanallisen antiikin ulkoista kauneutta jumaloivalle, ja mies-poika -erotiikan läpäisemälle ajalle täydellinen vastakohta.
Näin ollen en pidä mahdottomana, että apostoli Paavali on nähnyt langenneen enkelimaailman ja aikansa homoseksuaalisen elämäntavan välillä analogian.
Raamatun mukaan homoseksuaalisuus on ihmiskunnan sisäisen rikkoutumisen kärjistynyt, kenties kärjistynein, ilmenemismuoto. Siinä on ytimessä ajatus luodun palvomisesta Luojan sijasta.
Kristillisen teologian mukaan on loogista ajatella, että homoseksuaalisen elämäntavan asiaa ajavat pahuuden henkivallat. Teologisesti tarkastellen on siten mahdollista ajatella, että homoseksuaalisuus on eräänlainen enkelimaailman lankeemuksen maanpäällinen vastine. – Pahuus ei näet koskaan luo mitään uutta. Se ainoastaan vääristää jo luotua todellisuutta.
Tämä enkelimaailman lankeemus on uusi näkökulma aikamme teologiseen keskusteluun homoseksuaalisuuden teologisesta taustasta. Kuulin tämän näkökulman eräältä lähetystyöntekijältä, joka on vuosien ajan lähetyskentillä palvellessaan kohdannut henkivaltojen todellisuuden ja harjaantunut henkivaltojen erottamisessa.
Rakkaus ja kärsivällisyys
Hyveet ovat Jumalan ominaisuuksia. Voimme ajatella vaikkapa rohkeutta, kärsivällisyyttä ja rakkautta.
Raamatun mukaan paholainen on pohjimmiltaan pelkuri. Kuitenkin sen esiintyy rohkeana silloin, kun sen juonien takana on yleisen mielipiteen pauhaava enemmistö. Pahuus ei ole siis koskaan syvimmiltään rohkeutta. Todellinen rohkeus on linjansa pitämistä silloinkin, kun se edustaa pienen ihmisen inhimillisiin tappioihin tuomittua pyrkimystä antaa totuudelle ääni. – Todellisen rohkeuden syvin ilmenemismuoto on häväistyssä ja runnellussa Kristuksessa.
Pahuus on kärsimättömyyttä. Pahuuden luonteeseen kuuluu ajatus: Kaikki minulle ja heti! – Kuitenkin myös paholainen voi joskus varastaa Jumalan luomista ominaisuuksista hetken ajaksi myös kärsivällisyyden kuin lainavaatteekseen. – Näin se toimii silloin, kun jonkin petoksen rakentaminen vaatii aikaa. Pahuuden ytimessä ei ole kuitenkaan koskaan kärsivällinen tosiasioiden argumentointi, jotta ihminen voisi muodostaa tasapainoisen maailmankuvan. Keskustelu ja kärsivällisyys päättyvät siihen, kun pahuus on päässyt valtaan. Sen jälkeen avoimen keskustelun aika on ohi. Tämä dynamiikka on nähtävissä kaikissa diktatuureissa.
Jumalan maailmansuunnitelmassa Jumala taas odottaa armossaan ja rakkaudessaan kärsivällisesti, että ihminen suostuisi siihen sovintoon, jonka Taivaallinen Isä on Jeesuksessa Kristuksessa kaikille ihmisille valmistanut. Jumala odottaa kärsivällisesti siihen saakka kunnes tämä hyvä sanoma on saarnattu kaikille kansoille. Vasta sitten kärsivällisen odotuksen aika on ohi ja koittaa oikeudenmukaisen tuomion aika.
Katsaus rakkauden pukuun pukeutuneeseen pahuuteen
Pahuus osaa imarrella. Se ei häpeä mielistellä ja ruokkia ihmisen luontaista itsekeskeisyyttä. Kaiken myönteisen ja rakastettavalta näyttävän se tekee kuitenkin tarkoitushakuisesti, vain omaansa etsien. Maailmankirjallisuus on täynnä kertomuksia petollisista miehistä ja naisista, jotka turmelivat itsekkyydessään viattoman kauneuden, tai juonittelivat itselleen talot, tavarat ja puoli valtakuntaa. Rakkauden pukuun verhoutuneella pahuudella on eräs ominaispiirre. Vääristynyt rakkaus ei synnytä, tai ylläpidä elämää. – Uskoton mies voi toki siittää useita lapsia, mutta hän ei kykene tarjoamaan jälkeläisilleen elämän eväitä. Kärjistyneimmin tämä problematiikka näkyy homoseksuaalisessa ”rakkaudessa”. Homoseksuaalisissa parisuhteissa ei synny uutta elämää.
Miehen ja naisen välisessä sukupuoliyhteydessä miehen siemen hedelmöityy naisen kohdussa, mutta homomiehen toiseen mieheen laskema siemen mädäntyy peräsuolen hajottajabakteerien toimesta. – Yhtä vähän uutta elämää syntyy kahden naisen välisessä seksisuhteessa, vaikkei elämän tuhoutuminen olekaan tässä yhteydessä yhtä dramaattisesti havaittavissa. – Kun ihminen siis kääntyy palvomaan Luojan sijasta luotua, hän kääntyy itsekkyyden tielle. Tuota tietä kulkien ihmisen sosiaalisessa verkostossa tapahtuu sisäisen ja ulkoisen suhdemaailman rikkoutumista. Raamatun mukaan homoseksuaalinen elämäntapa on niin suuri sosiaalisen elämän vääristymä, että se toimii jo itsessään Jumalasta luopuneen ihmisen rangaistuksena.
Olen nyt esitellyt Raamatun edustaman ihmiskäsityksen sisäistä dynamiikkaa. Tämän suuren kertomuksen juoni on varsin kirkas. Jumala-suhteen rikkoutumisen jälkeen kaikki inhimilliset suhteet ovat vaarassa taipua yhä kauemmas terveestä alkulähteestään.
On aika kysyä muutamia nykyiseen keskusteluun keskeisesti liittyviä kysymyksiä.
- Ovatko nämä edellä käsittelemäni realiteetit homokysymyksen suhteen voimassa yhä tänään?
- Mistä tähän tilanteeseen löytyy apu?
Aloitan kysymyksestä nro 1:
Ovatko Raamatun realiteetit homokysymyksen suhteen voimassa yhä tänään?
Nykyaikainen suomalainen homoliike on ulottanut lonkeronsa myös teologisen koulutuksen piireihin. Homoliikkeen asiaa ajavat teologit väittävät toisinaan, että antiikin ajan homoseksuaalisuus, jota apostoli Paavali vastusti, oli nuorempaa henkilöä alistavaa, kun taas nykyaikainen homoliike toimii tasavertaisesti.
Tämä väite voidaan todeta heppoiseksi useammallakin tasolla.
Ensinnäkin Paavalin aikana tunnettiin useamman tyyppistä homoseksuaalista kanssakäymistä. Apostoli Paavali osoittaa käyttämillään käsitteillä, että hän tuntee yleisimmät vaihtoehdot ja torjuu ne molemmat. – Paavalista ei siten saa tukea homoliikkeen pyrkimyksille.
Toiseksi voimme kyseenalaistaa myös nykyaikaisen homoliikkeen tasavertaisuuden ajatuksen. Nykyistenkään homoseksuaalien parista ei ole maailmalta vaikeaa löytää mies-poika -suhteita tai ”intiimejä hoivasuhteita”, tai ”rakastavaa pedofiiliä” puolustavia argumentteja.
Kolmanneksi myös nykyisessä seksuaalivähemmistöjen retoriikassa korostuvat antiikin ajan normaalia ruumiillisuutta väheksyvät ja individualistista ulkoista kauneutta korostavat asiat. – Luonnollisen ruumiillisuuden väheksyminen näkyy esim. siinä, että ihminen voi ajaa sukupuolenkorjausleikkauksia sillä perusteella, että kokee henkisesti olevansa väärän näköisessä ruumiissa. Sielu koetaan olevan ikään kuin ruumiin vankina. Tämä on vanha gnostilainen näkemys, jonka kristillinen teologia torjui jo varhain.
Neljänneksi on realiteetti, että homoliikkeiden retoriikka korostaa, idealisoi ja palvoo individualistista rakkauden kokemusta yli konkreettisen todellisuuden. Biologinen isyys ja äitiys saa väistyä, kun samaa sukupuolta ajavat parit ajavat itselleen adoptio-oikeutta. Tämä on toinen luonnollista ruumiillisuutta väheksyvän ideologian ilmenemismuoto.
Raamatun kirkas analyysi tavoittaa siis myös nykyaikaisen homoliikkeen. Se osuu myös sen suhteen aivan napakymppiin määritellessään homoseksuaalisen elämäntavan alkulähteelle kiteytyksen: ”palvovat Luojan sijasta luotua”.
On aika jatkaa vastaamalla kysymykseen, mistä tähän löytyy apu?
”Apu minulle tulee Herralta, joka on tehnyt taivaan ja maan” (Ps.121:2)
Kun kerimme luentomme lankakerän takaisin alkulähteellemme, palaamme takaisin syntiinlankeemuskertomukseen. Paratiisin lankeemuksen ytimessä oli ihmisen halu olla kuten Jumala. Ihminen halusi saavuttaa edellytykset olla luotuna olentona olla yhtä palvottu kuin Luojamme ja Jumalamme.
Näin suhde Luojan ja luodun välillä meni rikki.
Raamattu kuvaa, ettei ihminen osaa itse korjata tätä välirikkoa. Osasimme rikkoa välit, mutta tarvitsemme Jumalan apua sovittaaksemme suhteemme Hänen kanssaan.
Kuvasin jo alussa, ettei paratiisin puista koottu lehtiverho riittänyt peittämään alastomuutemme häpeää. – Mitä tällöin tapahtui? Nauroiko Jumala alastomille ihmisille?
Ei. Jumala ei nauranut, ei pilkannut, mutta nuhteli kyllä tottelemattomuudesta.
Sen jälkeen Jumalan vaatetti ihmisen itse tekemällään puvulla (1.Moos.3:21).
Jälleen itseriittoinen ihminen voi hymyillä tälle myyttiselle kielelle. – Kristitty näkee kuitenkin tässä symboliikassa hyvän sanoman Jumalan rakkaudesta.
Jumala puki ihmisen. Se kuvaa anteeksiantamusta. Se kuvaa uuden alun mahdollisuutta. Kuva kadonneesta paratiisista on Vanhan testamentin kertomus. – Koko Uusi testamentti avaa tätä symboliikkaa; ihmiskunnan historian alkukertomusta.
Meidät puetaan Jeesuksen Kristuksen anteeksiantamukseen. Kristuksen vanhurskaus on meidän pukumme, jonka saamme pukea päällemme, jos suostumme siihen sovintoon, jonka Jumala on meille Jeesuksen ristinkuoleman kautta valmistanut (Room.6; Gal.3:27).
Paratiisin ihmiset puettiin uusiin nahkavaatteisiin. – Mistä tuo nahka saatiin? Jostakin eläimestä! – Nahkasta saadut vaatteet edellyttävät jonkin eläimen veren vuodattamista!
Kristus on vuodattanut verensä meidän puolestamme. Siinä on tämän symboliikan avain. Raamatun ytimessä on uhri ja anteeksiantamus. Avain takaisin Jumalan yhteyteen on ristin muotoinen. Risti korjaa alkuperäisen perussuhteeseemme; Luojan ja luodun välisen suhteen.
Apu on siis mahdollista saavuttaa vain alkuperäiseen Jumala-suhteeseen palaamalla.
Mistä sitten on saatavissa apu ihmissuhteiden rikkoutuneisiin kuvioihin?
Ihmisen ja Jumalan välisen suhteen korjaantuminen edellytti paluuta alkulähteelle. Raamatun mukaan ihminen on Jumalan kuvaksi luotu. Näin ollen myös Raamattu-teologinen lähestymistapa etsii ihmissuhteiden ja Jumala-suhteen perusproblematiikasta joitakin vastaavuuksia.
Ensimmäinen fakta on, että myös ihmisten väliset suhteet ovat rikki. Jokainen inhimillinen on kuin keraaminen astia, jonka läpi kulkee halkeama. Useimmista meistä on myös lohjennut irti arkikäyttöä hankaloittavia palasia.
Myös heteroseksuaaliset parisuhteet kantavat tätä rikkinäisyyden perintöä. Eheinkään ulkoinen muoto ei poista tätä tosiasiaa. Emme edes todellisuudessa koskaan rakastu puolisoomme, vaan siihen ihannekuvaan, jonka muovaamme hänestä toiveissamme ja unelmissamme. – Arki rikkoo nuo unelmat. Osittain tämä rikkoutuminen johtuu siitä, että olemme useimmiten muodostaneet ne nuoruuden naiiveissa ja epärealistisissa haaveissa. Todellisuudessa meille on jopa parempi, ettei puolisomme olekaan kaikkien unelmiemme kaltainen satuolento. Tämä on hyvää realismia. – On kuitenkin myös olemassa myös se realismin ikävämpi puoli. Puolisoni on minun itseni tavoin itsekkyyden eli synnin turmelema olento. Tämä luonteenlaatu läpäisee koko hänen persoonansa. Se on jollakin tavalla läsnä myös hänen ihastuttavimmissa luonteenpiirteissä. – Onko tätä vaikeaa uskoa? Selitän sitä hieman…
Meidän hymymme ei hurmaa vain omaa puolisoa. Se haluaa tehdä vaikutuksen myös naapurin puolisoon. Emme pukeudu parhaita puoliamme esitellen vain omaa rakastamme ajatellen, vaan nautimme myös muiden ihailevista katseista. Emme ole ymmärtäväisiä ja lempeitä vain omille läheisillemme, vaan usein oman perheemme ulkopuolella olevat saavat nauttia näistä jaloista piirteistä, mutta omat rakkaat kohtaavat meissä arkisen kriitikon.
Tällaisia me olemme. Meidän reiluutemme ei useinkaan kestä arjen testeissä, vaan meistä paljastuu se inhottava itsekeskeisyys, tai tämän kaksoisveli, syyllistävä marttyyri.
Tästä yksinkertaisesta, mutta monet kasvot saavasta realiteetista johtuen tuotamme toinen toisillemme jatkuvia pettymyksiä. Siksi emme voi luvata, että homoseksuaalisessa parisuhteessa elävä tulee rakastetuksi ehjäksi palaamalla heteroseksuaaliseen parisuhdemuotoon. – Kun keraaminen astia menee rikki, halkeamat läpäisevät sitä läpi elämän. Luonnollisesti palat voidaan ehkä joissakin tapauksissa liimata takaisin alkuperäisille paikoilleen. Tällöin astia voi joskus palvella alkuperäisessä käyttötarkoituksessaan. – Se ei kuitenkaan enää soi kuten vain ehjä astia voi soida. Emme tavoita enää kadotettua paratiisia…
Varsin monet saman sukupuolen parisuhteissa elävät naiset vaikuttavat eläneen aiemmin miehen kanssa. Muutamilla heistä on myös lapsia heteroseksuaalisista suhteista. – Julkisuudessa tätä ilmiötä esitellään sillä, että varsinainen identiteetti löytyi vasta kypsemmällä iällä. – En näe tätä asiaa samalla tavalla.
Pidän itse todennäköisempänä, että edellä kuvatuissa tapauksissa saman sukupuolten parisuhteet ovat seurausta pettymyksestä. Mies ei rakastanutkaan naista ehjäksi. Unelmat eivät toteutuneetkaan, vaan kontrasti oli liian suuri. Miehessä ei ollutkaan sitä maskuliinista turvaa, väkivallatonta voimaa, joka olisi riittänyt kesyttämään naisen sisäisen kuohunnan… tai sitten se voima oli liian raakaa. Se rikkoi ja repi sen sijaan, että olisi auttanut uskomaan itseensä naisena… tai kaikkia näitä ongelmia vähemmän suloisesti sekaisin.
Vastakkaiseen sukupuoleen pettynyt ja sisäisesti haavoittunut ihminen kääntyy helposti oman sukupuolensa turviin. Miehillä tämä turva on löytynyt perinteisesti kaljaporukoista. Naisilla näyttää minun havaintojeni mukaan yleistyvän yhä enemmin varttuneemmalla iällä löydetty lesboelämäntapa. Tämä toive oman sukupuolen puoleen kääntyminen ei näytä kuitenkaan tuovan sitä turvaa, jota siitä lähdetään hakemaan. Anderssonin ja kumppanien (Andesson. G. & Noack, T. & Seierstad, A. & Weedon-Fekjaer, H. (2004) ”Divorce-Risk Patters in Same Sex Marriages in Norway and Sweden” ja ”The Demographics of same-sex marriage in Norway and Sweden) mukaan homoseksuaalisten parien eroprosentti on korkeampi kuin vastaava eroprosentti heteroseksuaalien kohdalla. Naisparien kohdalla eroprosentti on jopa miehiä korkeampi. Naisten muodostavat suhteen näyttävät olevan lyhyitä ja intensiivisiä, kunnes seksuaalinen jännite yllättäen kuolee. – Miesparien suhteet ovat avoimempia, mutta nekään eivät näytä johtavan erityiseen puolisouskollisuuteen, vaan pitempi suhde perustuu ns. avoimen suhteen ideologiaan.
Ihmisen elämän sotkuista seuranneita ilmiöitä voi tutkia loputtomasti. Osa näistä tutkimuksista on silmiä avaavia ja mielenkiintoisia. Paljolla kirjojen tekemisellä ei ole kuitenkaan loppua. Kaikilla ihmisen elämän rikkinäisyyttä aidosti tutkivilla on kuitenkin yhteinen mahdollisuus havaita ihmisen itsekkyys kaikkien pettymysten juurena.
Sosiaalinen elämämme on rikkinäisyytemme palasten järjestelyä. Tunnemme ohikiitäviä onnen hetkiä, kun löydämme jollekin puuttuvalle palaselle oikean paikan. Vaikka heteronormatiivinen elämänmalli ei voikaan koskaan poistaa sisäisiä halkeamiamme, se auttaa kuitenkin tuomaan oikeat palaset lähemmäs toisiaan. Se ei silti palauta meitä paratiisiin. – Muistamme, että paratiisin portit suljettiin takanamme (1Moos.3:23-24).
Kristillinen ihmiskuva alleviivaa realismia. Meidän kutsumuksemme on tehdä työtä otsa hiessä myös sosiaalisten suhteidemme tasolla. Silti myös tämä maa tuntuu meidän syntisyytemme takia tuottavan orjantappuroita ja ohdakkeita. Kuitenkin meidät on edelleen kutsuttu viljelemään ja varjelemaan alkuperäistä luomisen järjestystä. Siten me voimme olla särkyneinäkin heijastus Jumalan kuvasta.
Tämä on Raamattu-teologinen näkemys homoseksuaaliseen taipumukseen. Jumala kutsuu ja etsii kadonneita lampaitaan. Nyt elämme vielä keskeneräisyyden maailmassa, mutta viimeisenä päivänä Jumala lupaa lunastaa Jeesukseen uskovan kansan vapaaksi tästä katoavaisuuden todellisuudesta. Silloin jokainen tämän kansan särkynyt astia saa uuden ehjän muodon…
Särkyneenä elämisen todellisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, että se olisi lupakirja synnin tekemiseen. – Jos automme jarrut ovat rikki, meillä ei ole silti oikeutta ajaa kenenkään ihmisen päälle. – Tämän analogian mukaan meidän tulisi tunnustaa myös Jumalan lain yleissitovuus erilaisista heikkouksistamme huolimatta.
Jos jollakin meistä on perimänsä ja ympäristönsä vaikutuksesta kehittynyt esimerkiksi voimakas taipumus väkivaltaiseen aggressiivisuuteen tai alkoholismiin, eikö tämä tarkoita erityistä varovaisuutta, ettemme sorru toteuttamaan näitä taipumuksiamme? – Samalla tavalla meidän tulee toimia myös kaikkien seksuaalisuutemme alueella esiintyvien taipumustemme suhteen, jotka sotivat Jumalan asettamaa luomisjärjestystä vastaan.
Apostoli Paavali kirjoittaa:
”Kuka on heikko, etten minäkin olisi heikko? Kuka lankeaa, ettei se minua polttaisi?” (2. Kor. 11:29)
Ymmärrän tämän tarkoittavan sitä, että kaikki Jeesuksen seuraajat on kutsuttu samaan/yhteiseen kilvoitteluun syntiä, kuolemaa ja Perkelettä vastaan. – Jokainen lankeemus satuttaa koko ihmiskuntaa ja seurakuntaa. Emme kristittyinäkään ole kukaan luonnostamme toistamme parempia, vaan tarvitsemme joka päivä Pyhän Hengen erityistä varustusta voidaksemme seistä kestävinä kilvoituksessamme.
Heikkoutemme ei ole kuitenkaan syy luovuttamiseen. Sen terve tunnistaminen tarkoittaa Jumalan nuhdeltavaksi suostumista, ja yhä tiiviimpää kiinnittymistä Jeesukseen Kristukseen.
”Sentähden, kun meillä on näin suuri pilvi todistajia ympärillämme, pankaamme mekin pois kaikki, mikä meitä painaa, ja synti, joka niin helposti meidät kietoo, ja juoskaamme kestävinä edessämme olevassa kilvoituksessa, silmät luotuina uskon alkajaan ja täyttäjään, Jeesukseen, joka hänelle tarjona olevan ilon sijasta kärsi ristin, häpeästä välittämättä, ja istui Jumalan valtaistuimen oikealle puolelle. Ajatelkaa häntä, joka syntisiltä on saanut kärsiä sellaista vastustusta itseänsä kohtaan, ettette väsyisi ja menettäisi toivoanne. Ette vielä ole verille asti tehneet vastarintaa, taistellessanne syntiä vastaan, ja te olette unhottaneet kehoituksen, joka puhuu teille niinkuin lapsille: ”Poikani, älä pidä halpana Herran kuritusta, äläkä menetä toivoasi, kun hän sinua nuhtelee; sillä jota Herra rakastaa, sitä hän kurittaa; ja hän ruoskii jokaista lasta, jonka hän ottaa huomaansa.” Kuritukseksenne te kärsitte; Jumala kohtelee teitä niinkuin lapsia. Sillä mikä on se lapsi, jota isä ei kurita? Mutta jos te olette ilman kuritusta, josta kaikki ovat osallisiksi tulleet, silloinhan te olette äpäriä ettekä lapsia. Ja vielä: meillä oli ruumiilliset isämme kurittajina, ja heitä me kavahdimme; emmekö paljoa ennemmin olisi alamaiset henkien Isälle, että eläisimme? Sillä nuo kurittivat meitä vain muutamia päiviä varten, oman ymmärryksensä mukaan, mutta tämä kurittaa meitä tosi parhaaksemme, että me pääsisimme osallisiksi hänen pyhyydestään. Mikään kuritus ei tosin sillä kertaa näytä olevan iloksi, vaan murheeksi, mutta jälkeenpäin se antaa vanhurskauden rauhanhedelmän niille, jotka sen kautta ovat harjoitetut. Sentähden: ”Ojentakaa hervonneet kätenne ja rauenneet polvenne”; ja: ”tehkää polut suoriksi jaloillenne”, ettei ontuvan jalka nyrjähtäisi, vaan ennemmin parantuisi. Pyrkikää rauhaan kaikkien kanssa ja pyhitykseen, sillä ilman sitä ei kukaan ole näkevä Herraa;” (Hepr. 12:1-14)
