Rippikoulutyöhön käyttämää kirkon suurta panostusta olen erityisesti ihmetellyt. Pidetään todella hienot leirit. Eräs tuttu pappi kertoi siitä miten oli kysynyt yhdeltä riparilaiselta sitä miten oli riparin kokenut. Tämä oli vastannut että täällä on ollut ihan Hel… piip hauskaa. Ihmettelen vain sitä miksi järjestetään hienot riparit, mutta vain ne. Miksi ei järjestetä yhtä hienoa nuorisotyötä riparin jatkoksi, jollaisen nuoret kokisivat omakseen ? Mitä järkeä on panostaa valtavasti ripariin jonka jälkeen nuoret ei tule mukaan seurakunnan toimintaan. Jotkut sentään ehkä tulevat isoskoulutukseen, mutta kyll kirkon pitäisi kyetä kutsumaan kaikkia mukaan. Isos vaihe menee nopeasti ohi ja siinä vaiheessa tulisi olla muuta, mutta jos ei ole, niin miksi tulisi. On monia nuorisotyössä menestyviä seurakuntia, joissa paneudutaan asiaan ja saadaan nuoret mukaan. Niihin seurakuntiin tutustuminen on ollut silmiä avaavaa siitä miten nuoret saadaan joukolla mukaan.

Timolla ja minulla on se ero tässä kysymyksessä, että hänellä on vaikutusmahdollisuuksia. Minulla niitä ei ole, mutta saan silti pohdiskella näitä kysymyksiä omaksi ilokseni. Mitään muutosta tai hyötyä niistä tuskin koskaan tulee olemaan. Nuorisonohjaajan koulutus kuitenkin antaa minulle jonkinlaisen käsityksen siitä miten nuoret helposti saataisiin oikeasti kirkon toimintaan mukaan. Kyse on kuitenkin aika pienestä muutoksesta, mutta tiedän ettei edes sitä kannata odottaa. Jospa nyt kuitenkin saan sen kysyä, että miksi kirkko haluaa sitouttaa nuoret, mutta toimii aivan kuin ei ollenkaan haluaisi nuorten sitoutuvan

Jokainen nuorten kanssa työskentelevä tietää miten lyhytjännitteisiä nuoret on. He elävät hyvin vaihtuvien tunteiden mukaan. Parissa viikossa katoaa kaikki ne hyvät fiilikset mitä riparilla mahdollisesti oli. Entä jos jo sinä aikana nuoria kutsuttaisiin mukaan ja he tulisivat. Kutsu tulisi saada jo riparin lopussa tai heti konfirmaation jälkeen.
Tähän ei kesälomien tähden seurakunnissa kyetä. Joten tuosta tiedosta ei nuoristyö hyödy. Ne seurakunnat, jotka oikeasti haluavat sitouttaa nuoret kykenevät myös siihen. Heille nuorten sitoutuminen on toiminnan ytimessä. Koko rippikoulutyö noissa seurakunnissa panostaa siihen että nuori oikeasti sitoutuu. Silloin tavoitteen mukaisia tuloksia syntyy.

Kyse on siitä että jos motivaatiota ei ole, niin rippikoulutyöllä se kyetään luomaan. Kyse on asenteesta.

Pekka P. Meillä jaetaan rippikoulun ryhmäkuva ja aloitetaan isoskoulutus kesällä. Nuortenillat pyörivät ympäri vuoden ja nuoret osallistuvat aktiivisesti nuorteniltojen toteuttamiseen. Se on myös osa isoskoulutusta. Mutta se, mikä toimii hiippakunnan konservatiivisimmassa seurakunnassa, ei välttämättä toimi sellaisenaan suurkaupungin naapurissa.

Kysyt erittäin tärkeän kysymyksen: miksi ”kirkko” haluaa sitouttaa nuoret jäsenyyteensä, mutta toimii (siis seurakunnat) päinvastaisella tavalla kuin pitäisi? Yksi (mutta ei ainoa) vastaus kysymykseesi on, että tavoitteena ei ole nuorten evankeliointi tai vastaava. Useimmat (?) papit ja työntekijät eivät enää ollenkaan edusta sellaista käsitystä omakohtaisesta kristinuskosta tai edes seurakunnasta kuin Sinä, minä ja monet herätysliikkeet.

Minun on vaikea sanoa, missä määrin on kysymys yrityksestä sopeutua nykytodellisuuteen ja missä määrin koko uskon uudelleen määrittelystä. Mutta en kyllä halua vähätellä sitä paljolti näkymättömissä tapahtuvaa työtä ja yleisesti matalalla profiililla tapahtuvaa työtä, mitä nuorisotyöntekijät tekevät. Pietisti minussa muistuttaa samalla siitä, että ”kukaan ei voi saarnata (tai toimia) yli oman uskonsa”.

Minun käsitykseni mukaan omaehtoinen vapaaehtoistoiminta on toimivampi ratkaisu, kuin viranhaltijoiden yksin organisoima. Sen käsityksen sain kun jututin kerran Messukylän diakonia Jyrki Pikkaraista. Hän koordinoi ainakin silloin vapaaehtoistyötä. Ihmisiltä kyseltiin siellä sitä haluavatko tulla vanhoille laduille, vai hiihtää umpihankeen.
Jos halusivat vanhoille laduille, niin Jyrki ohjasi kyseiseen tiimiin. Jos taas joku halusi sinne umpihankeen, niin Jyrki ohjasi siihen itse. Nämä umpihangen hiihtäjät on tuoneet useita aivan uusia toimintoja. He toimivat itsenäisesti ja omatoimisesti ja samalla kirkon mission mukaisesti.

Lahden Launeella miestyön johdossa on miesten tiimi ja ovat saaneet aikaan jopa lasten kirkkorakennuksen ison kirkon viereen. Tietääkseni yhteistyö kirkon kanssa sujuu muutenkin saumattomasti. Vastaavalle ei kai ole muuta estettä, kuin se asenne, että viranhaltijoiden tulee johtaa kaikkea toimintaa.

Pyrin siihen että voisin olla kannustamassa ja rohkaisemassa pappeja. Kiittämään heidän hyvistä saarnoistaan ja lähtemään mukaan niihin projekteihin joihin he kutsuvat. Mikäli ne ovat muuten minulle sopivia. Otan mielelläni vastaan oikein yksinkertaisia tehtäviä, kuten kolehdin kantamista. En pyri saamaan aikaan mitään uudistuksia seurakunnassani. Tuen myös kaikkia muitakin seurakuntani työntekijöitä samalla tavalla. Omat agendani jätän kokonaan sivuun. Näissä keskusteluissa on se paha vika, ettei näissä välity aidot asenteet. Kirjoittaessani haaveistani lukijat saattava kokea tekstini syytöksiksi. Todellisuudessa minulla ei sellaiseen ole mitään tarvetta, eikä aikomusta. Tiedän hyvin miten jokainen tekee seurakuntatyötään omalla persoonallaan ja voi siksi kokea haavoittumista osallistuessaan keskusteluun. Tämä kone kun ei kykene luomaan todellista keskustelua. Sellaista joka tapahtuu henkilökohtaisessa tapaamisessa. Näissä keskusteluissa muiden asenteet tulkitaan omien asenteiden kautta. Jolloin teksti jossa ei ole mitään syytöstä, muuntuu pelkäksi syytökseksi.
Tavanomaisessa keskustelussa jossain tapaamisessa näemme toisen ilmeistä ja olemuksesta paljon ja se sanaton viestintä kertoo enemmän, kuin ne sanat joita käytämme. Tämän sanattoman viestinnän korvaamme tietokoneella omalla tulkinnallamme emmekä kykene edes tarkistamaan sitä onko se oikea. Tietokeella keskustelussa pitäisi pyrkiä hyvin ystävälliseen sävyyn jotta lukija voisi kokea sen neutraalina tekstinä. Tätä on vaikea ottaa huomioon kirjoittamisessa.
Kirjoittamme niin kuin puhuisimme. Tuloksena on se että neutraali teksti koetaan helposti loukkaavana ja jopa vihamielisenä.
Tietokone kun ei ymmärrä tunneviestinnästä mitään ja se epäonnistuu siksi siinä aina.

Jyrki Pikkaraiselta kysyin sitä pitääkö hän palavereja niille umpihankeen hiihtäjille. Hämmästykseni sain kuulla, ettei umpihankeen hiihtäjillä ole aikaa sellaisiin, eivätkä he tarvitse sellaisia. Heillä on jo muutenkin tekemistä ihan riittävästi omissa projekteissaan. Joten vaikuttaa siltä, että kaikki ei tarvitse työntekijöiden ohjausta ja tukea.

Nyt melkein harmittaa kun innostuin muutama vuosi sitten tekemään aloitteen että luotaisiin ohjeistus vapaaehtoistoimintaa varten. Vastaava , joka muutamissa seurakunnissa jo on. Selkeyttämään ja helpottamaan työntekijöiden vapaaehtoistyön organisointia ja antamaan ohjeita ongelmatilanteiden ratkaisuihin.

Sen sijaan että tätä tehtävää hoitamaan olisi koottu laaja tiimi, niin se on jäänyt yhden työntekijän varaan. Harmittaa sen puoleen että tehtävä on suuri ja muutkin työpaineet on painamassa. Seurakuntatyössä kun harvoin saa työn iloa siitä, että olisi tehnyt jotakin riittävästi.

Pelkään että ohjeistuksen luomisesta on tullut turhia paineita. Niitä kun pitäisi meidän vapaaehtoisten pyrkiä vähentämään eikä lisäämään. Jokaisen oheistuksen idea on siinä, että siihen sitoudutaan. Jollei sitoutumista tapahdu, niin ohje on turhake. Muiden työpaineiden tähden valmiiseen ohjeistukseen tutustuminen voi jäädä tekemättä ja silloin se jää hyödyttömäksi.

Pekka P. Venäläinen sanonta, jota edesmennyt yliopisto-opettajani siteerasi, kuuluu: bumaga on bumaga ja praktika on praktika. Paperit ovat papereita ja käytäntö on käytäntö. Kirkossamme on valtava määrä erilaisia ohjeistuksia ja suosituksia, joita meidän odotetaan lukevan, keskustelevan niistä ja sitten soveltavan käytäntöön. Jos näin menetellään, muuta ei sitten seurakunnassa tehdäkään. Vain välttämättömimpiin riittää resursseja (esimerkiksi rippikoulun turvallisuusmääräykset).

Entinen Porvoon hiippakunnan piispa sanoi, että seurakunnat ovat täynnä individualisteja (noita ”umpihankeen hiihtäjiä”), jotka toteuttavat omia missioitaan. Kun sitten yritetään luoda jotain yhteisiä pelisääntöjä, joudutaan aloittamaan siitä tosiasiasta, että yhteistä näkemystä ei oikeastaan ole olemassa. Voidaan toki luoda illuusio yhteisestä näkemyksestä tai sitten yritetään nostaa esiin jokin yleisesti kannatettava ideologinen linjaus.

Odotan edelleenkin Timo Pöyhöseltä esimerkkilistaa sellaisista kirkon työmuodoista, jotka voitaisiin lakkauttaa!