Olen valmentanut seurakuntia ja niiden työntekijöitä sekä mentoroinut kirkkoherroja yhteisöllisyyden kehittämiseksi vuosikausia. Näiden vuosien aikana on ollut hämmentävää huomata, että kirkossa, jolla on enemmän työntekijöitä kuin millään muulla kirkolla koko maailmassa, vapaaehtoisten isompi rooli ja aito yhteisöllisyys kaatuvat yleensä työntekijäpulaan. Työntekijöiden aika menee nykysysteemin pyörittämiseen ja heidän on lähes mahdotonta raivata kalenteriin tilaa muulle. Eikä kukaan kykene muuttamaan toimintatapaa, vaikka se on täysin vastoin strategiaa. Tämä pattitilanne uhkaa kirkkomme tulevaisuutta ehkä pahemmin kuin mikään muu.
Mitä pitäisi tehdä, jotta tilanne saataisiin korjattua? Ja ennen kaikkea: kenen se pitäisi tehdä?
Timon kysymykset on hyviä. Niihin ei vain hyviä vastakusia ole. Täytyy tyytyä siihen mitä on saatavissa. Tilanne korjaantuu ihan itsekseen. Vapaaehtoiset huomaavat vielä joskus sen , että kun työntekijöitä ei enää ole esteenä, niin he voivat omatoimisesti ryhtyä toimimaan. Syntyy aivan uudenlaisia työmuotoja, joita aiemmin ei ole kirkossa ollut. Uusi viini kaadetaan uusiin leileihin. Silti kyse on siinäkin kirkon toiminnasta. Työntekijätkin ovat seurakuntalaisia ja seurakunta työntekijöitä. Vaikkakin me olemme sitä vapaaehtoisesti, eikä meillä ole samaa vastuuta. Olen lakannut pohtimasta sitä mitä kirkon pitäisi tehdä. Sen sijaan mietin sitä, mitä minä voin tehdä tukeutumatta toiminnassani ollenkaan seurakunnan työntekijöihin. Enneminkin olen ajatellut ryhtyä tukemaan heitä ja heidän ideoitaan.
Pekka P. Minusta on väärin puhua seurakuntien tekemästä ”turhasta” työstä, jos ei ole samalla esittää karsintalistaa. Kuulostaa työn ja työntekijöiden halventamiselta.
Itse asiassa jopa tyhjillä kirkkorakennuksilla on tietty symboliarvo. Se nähdään silloin, kun jossain syntyy tarve rahanpuutteen ja korjauskustannusten vuoksi luopua jostakin kirkosta.
Tietenkään ei ole mitään järkeä pitää yllä tyhjiä kirkkoja, jotka vain nielevät rahaa toiminnalta.
Nyt pitää muistaa, että lainsäädäntö ja maailman muuttuminen on ihan oikeasti yksi syy siihen, miksi vapaaehtoisten pyörittämä toiminta on ongelmissa. Se estää seurakuntaan muuttaneiden luona maallikkovoimin tehdyt tervehdyskäynnit. Kuten myös rippikoululaisten nimien antamisen rukouspiireihin esirukoilemista varten. Myös sairaana olevien seurakuntalaisten tervehtimisen jopa seurakunnan työntekijöiden toimesta. Maallikkojen voimin pyöritetyt rukous- ja muut illat ovat ongelmallisia, koska jonkun työntekijän on kannettava vastuu mahdollisista väärinkäytöksistä. Ja niin edelleen.
Tienenkin Marko organisaatio on syynä siihen että on pakko tehdä turhaa työtä. Sama juttu se oli verotoimistossakin.
Siellä sentään vahtimestarin ideoita kuunneltiin ja muutettiin esim. postituskäytäntöjä koko maassa. Miljoonia on sen tähden jo säästetty ja yhä säästetään. Kukas sen kissan hännän nostaa, jollei kissa itse.
Pekka P. Vertaatko ihan tosissasi seurakuntia verovirastoihin? Ikään kuin niiden työllä ei olisi mitään eroa. Veroilmoitusten ja veropäätösten postitus on hiukan eri kokoluokan asia kuin vaikkapa kutsukirjeet rippikouluihin!
Seurakunnissa voidaan kyllä järkiperäistää erilaisia toimintoja. On seurakuntia, joissa ei ole vahtimestaria vaan yksityinen yritys huolehtii valtaosasta vahtimestarin tehtäviä. Ongelma on siinä, että kirkon keskushallinnon säästöihin pyrkineet toimenpiteet ovat maksaneet entistä enemmän. Toinen ongelma, minkä itse tunnistan, on seurakuntiemme karmea hallinto: kirkollisvaalien järjestäminen, valtuusto-neuvosto-jaosto-yhteinen valtuusto, johtokunnat ja niin edelleen.
Peräänkuulutan Sinulta edelleen listaa siitä, mitä seurakuntiemme tehtäviä mielestäsi pitäisi karsia?
Tuli äsken saunassa mieleen se mitä Vanhala sanoi Rokalle, kun tämä päivitteli sitä, mikä niissä upseereissa on oikein vikana. Vanhala sanoi reilusti, että ” jospa se vika onkin sinussa.”
Rokka ihmetteli: mikäs vika minussa voi olla.
Turhasta työstä puhuminen on tietysti loukkaavaa, kun sen käsittä henkilökohtaisesti. Olisihan tuo pitänyt tajuta Olen pahoillani siitä ja paljosta muustakin.
Minun suomalainen ev. lut. kirkkoni ei koskaan ole tehnyt turhaa työtä. Aina on ollut evankeliumin julistaminen ollut päällimmäisenä.
Seija R. Muutaman kerran tunnen kyllä tehneeni turhaa työtä, kun suurella vaivalla seurakunnassa järjestettiin erään kirkkomme sisälähetysjärjestön tapahtuma. Sinne kun ei tullut kuin kohteliaisuudesta kaksi ihmistä ja katekismusluennolle ei ketään. En silloin, kauan sitten, ymmärtänyt paikkakunnan hengellistä todellisuutta ja ilmapiiriä.
Tuhannen taalan paikka on siinä, osaammeko uudistaa tavoittavaa ja evankelioivaa työtä, kun vakiintuneet työmuodot kuten kouluvierailut eivät enää voi jatkaa.
Jumalan siunaus yksin tuottaa menestyksen.
Matkalaulu; Salomon virsi.
Jos Herra ei huonetta rakenna,
niin sen rakentajat turhaan vaivaa näkevät.
Jos Herra ei kaupunkia varjele,
niin turhaan vartija valvoo.
Turhaan te nousette varhain
ja myöhään menette levolle
ja syötte leipänne murheella:
yhtä hyvin hän antaa ystävilleen
heidän nukkuessansa.
Katso, lapset ovat Herran lahja,
ja kohdun hedelmä on anti.
Niinkuin nuolet sankarin kädessä,
niin ovat nuoruudessa synnytetyt pojat.
Onnellinen se mies, jonka viini on niitä täynnä!
Eivät he joudu häpeään,
kun portissa puhuttelevat vihamiehiänsä.
Se on joka tapauksessa ilmeistä, että seurakunnan ja sen työntekijöiden toiminnassa (tämä ei toki tarkoita kaikkia seurakuntia, mutta luulen, että suurinta osaa) on tapahtunut muutos vuosikymmenten aikana. Voi vaikka kaivaa esiin seurakunnan toimintailmoitukset paikallislehdessä 1960 -luvulta ja oma kokemukseni seurakunnan pappina 90-luvulla. Tai viime vuosina, kun monissa seurakunnissa ei enää käydä päiväkodeissa tai kouluilla pitämässä päivänavauksia.
Uskossa järkemme sulautuu uskomaan Jumalan tahdon , mutta järkemme ei ole suunnan näyttäjä eikä sillä synny hengellistä elämää . Kuten Jesaja kuvaa että Jumalan ajatukset ovat korkeammat . Järkemme ymmärtämättömyydessä loukkaantuu ja sille on mahdotonta vastaanottaa valmis tie . Ja niin herkästi unohdamme että Sanalla Jumala on kaiken tehnyt , kaiken näkyvän ja näkymättömyyden . Hän on yksin vaikuttamassa tahtomista ja tekemistä ja vain hänessä on kaikki viisauden ja tiedon aarteet kätketty. Yhtäkään kristillistä seurakuntaa ei ole ihminen perustanut tai se ei ole kristillinen , ihminen voi tietysti kuvitella ja voi ottaa omaksi ansiokseen sen.
Laodikean seurakunnasta oli Kristus ajettu pois ja hän seisoi ovella ja kolkutti ja tahtoi päästä takaisin sisälle . Kaikilla seurakunnilla ja kirkoilla on sama tie jos tahtovat saada tulla siunatuksi . Se tie on yksin Kristus ja hän on antanut Pyhän Sanansa josta löytyy armollinen tie , jossa on paljon varattu katuvalle armoa ja anteeksiantamusta . Ja hänen yhteydessä on varmasti rauha ja vapaus , se vaan ei ole kuin sairaille ja syntisille omistettavissa . Terveet ja omillaan tulevat haluavat kulkea ihmismielen ja järjen tietä ja vääristää Jumalan sanan .
Ihmismielessä asuu järjellinen ajatus ja halu rakkaudesta ja pyrkimyksiä siihen ja hyviä asioita rakentaakseen seurakuntaa , mutta tämä on tuulen tavoittelua , jos herra ei saa johtaa , vain hän sen voi tehdä ja hän antaa yhteyden , rakkauden . Kaikki lepää yksin täytetyssä työssä . Niin seurakunnan kun meidän yksilöiden elämässä on sama totuus että meidän tulee ensin etsiä Jumalan vanhurskautta ja hänen valtakuntaansa . Jumala on aina meidän elämässämme ja seurakunnassa uskollinen kun tahdomme tunnustaa Jumalan edessä katuen syntimme ja emme tallo Jumalan sanaa ihmisviisauden saappailla maahan . Jeesuksen sanat eivät ole jotain vertauskuvallista vaan Herramme lupaus ; jos te pysymme minussa niin minä pysyn teissä ja te kannatte paljon hedelmää.
Kirkon työssä on paljon karsittavaa. Suosittelen työkaluksi ns. elinkaari-työkalua, jossa arvioidaan missä vaiheessa jokin työmuoto on: kasvu, kukoistus, kuihtumis ja kuolema-vaiheessa. Ne jotka ovat kuihtumassa, voidaan ehkä vielä pelastaa uudistamalla radikaalisti. Kuolleet työmuodot sen sijaan pitää lopettaa heti – vaikka niillä olisi ollut kunniakas ja siunattu menneisyys. Nimittäin yksi seurakuntien kalentereita eniten rasittavista tekijöistä on vanhat työmuodot, joista Henki on poistnut jo ajat sitten mutta joita pyöritetään, koska ”niin on aina tehty”.
Lisäksi toimituksiin käytettyä aikaa / energiaa pitää arvioida kriittisesti. Ei ole järkeä, että pappi käyttää yhteen toimitukseen jopa kokonaisen päivän työajan, tai jopa enemmän. Myös toimitusten jakamista pitää tehostaa. Ei ole esim tarpeen olla aina toimitusvuorossa tai jakaa toimituksia tasan pappien kesken – tehtäviä voisi jakaa rohkeammin armoitusten mukaan.
Peilaan virastossa ja kirkossa tekemääni ja näkemääni keskenään. En tietenkään tunne kirkon toimintaa niin hyvin, että melko vähäisen työkokemuksen varassa voisin vastata Markon esittämiin kysymyksiin. Keksin vaksina uudenlaisen toimintamallin postin hoitamiseen. Siinä keskeistä oli se että aiemmin jokaiseen maamme toimistoon painatettiin omat kuoret. Oivalsin että se työvaihe oli tarpeeton. Ei tarvittu enää painattaa kuoria, kun postitukseen voitiin käyttää kaikille samoja ikkunakuoria. Pikku ideani on sitten levinnyt muille hallintoaloille.
Voihan kirkossa olla asioita, joita karsimalla syntyisi tilaa vaikkapa toiminnan kehittämiselle.
Saattaahan kirkossakin olla jotain sellaisia toimintoja joissa työn tuloksellisuus ja mielekkyys kasvaisi, mikäli jotain tehtäisiin hiukan toisella tavalla.
Eräs pappi kertoi uupuneensa työssään ja päätti kesäloman alkaessa mennä mökilleen ja istua kannon päähän miettimään miten päin maailma pyörii. Sitten hän teki sen. Hän päätti siinä, että tekee vain välttämättömät papin tehtävät. Työssä uupuminen ei seurakuntatyössä ole harvinaista. Papilla on tuollaiseen päätökseen kai yhä mahdollisuus. Minäkin olen ryhtynyt vastaavaan ja huomaan miten olen ollut vuosia Jumalan tiellä. Nyt sentään olen hoksannut siirtyä tieltä pois. Täältä syrjästä saan seurata ja ihmetellä mitä Jumala on seurakunnissa tekemässä.
Usein mietin sitä mitä projektia alkaisin seuraavaksi organisoimaan. Oli sellainen tunne, että en ole tehnyt vielä tarpeeksi. Sen kun tajusin, ettei Jumala minulta mitään vaadi, vaan haluaa päin vastoin, että avaisin sydämeni hänen mahdollisuuksilleen ja lakkaisin vaatimasta itseltäni. Näin siirryin pois Jumalan tieltä ja nyt kädet on täynnä työtä. Työtä jonka tekemistä pitää rajoittaa, eikä lisätä.
Timo P ja Pekka P.
Mulla oli viime viikonloppuna kaksi messua (eri kielillä), kolme kastetta ja yksi vihkiminen. Voin vakuuttaa, että työtehtävät olivat sekä mielekkäitä että olo uupunut tuon kaksipäiväisen urakan jälkeen. Toivoisin Timolta toimintojen ”lakkautuslistaa” kun tunnut olevan aika varma eri asioiden elinkaarista (itse elinkaarihavainto toki pitää paikkansa). Itse asiassa joskus toimitukset voivat olla henkisesti niin vaativia, että ne vastaavat hyvinkin yhtä työpäivää. Ja tämä tulee yleensä eteen yllättäen. Esimerkkejä en rupea vaitiolovelvollisuuden vuoksi kertomaan. Papit, jotka tekivät 70+ tunnin työviikkoja, alkavat olla katoavaa kansanperinnettä.
Tiettyjen asioiden tärkeysjärjestys on vaikea asia. Syntymäpäiväkäynti, joka kestää tunnin+ matkat, voi olla tuolle yhdelle kohdattavalle erittäin tärkeä. Naapuriseurakunnassa syntymäpäivävisiiteistä luovuttiin, kun työntekijöiden taakka kävi liian raskaaksi. Tiettyjä asioita on sitä paitsi vaikea verrata keskenään.
Toimitusvuorot ovat haastava juttu, enkä rupea arvioimaan niitä. Mutta on ongelmallista, jos yksi suosittu pappi hukkuu toimituksiin ja toiset kokevat, että eivät kelpaa. Joka työssä on omat kivat ja omat ikävät työtehtävänsä. ”Armoitukseen” vetoaminen voi ainakin oman kokemukseni mukaan johtaa siihen, että joku rupeaa poimimaan rusinoita pullasta (esimerkiksi nuorisotyössä) ja jättää niin sanotut p*skaduunit muille!
Pekka, ei meillä ole kansankirkon seurakunnissa tarvetta tuonkaltaiselle rationalisoinnille.