Olen valmentanut seurakuntia ja niiden työntekijöitä sekä mentoroinut kirkkoherroja yhteisöllisyyden kehittämiseksi vuosikausia. Näiden vuosien aikana on ollut hämmentävää huomata, että kirkossa, jolla on enemmän työntekijöitä kuin millään muulla kirkolla koko maailmassa, vapaaehtoisten isompi rooli ja aito yhteisöllisyys kaatuvat yleensä työntekijäpulaan. Työntekijöiden aika menee nykysysteemin pyörittämiseen ja heidän on lähes mahdotonta raivata kalenteriin tilaa muulle. Eikä kukaan kykene muuttamaan toimintatapaa, vaikka se on täysin vastoin strategiaa. Tämä pattitilanne uhkaa kirkkomme tulevaisuutta ehkä pahemmin kuin mikään muu.
Mitä pitäisi tehdä, jotta tilanne saataisiin korjattua? Ja ennen kaikkea: kenen se pitäisi tehdä?
Uudistus kaatuu työntekijäpulaan
Ohjeilla kehitetään ja pidetään yllä toimivaa organisaatiota. Seurakunnissa on taas luotu toimintastrategiat, niissä on asetettu toiminnalle tavoitteita. Tavoitteiden asettaminen ei ole kovin vaikeaa. Vaikeaa on vain niiden saavuttamien. Pelkkä tavoitteiden asettaminen on hyödytöntä, jollei samalla kerrota miten tavoite saavutetaan ja millainen tilanne on kun se on saavutettu ja mitä sitten.
Vapaaehtoistoiminnassa on paljon sellaisia turhia rasitteita, joita ohjeistuksella on helppo karsia pois.
Kaikki osapuolet kun on ohjeistuksesta tietoisia, niin yhteinen tavoite saavutetaan.
Silloin ei asioita hoideta kunkin omien mieltymysten mukaan vaan yhdessä sovitun ohjeistuksen mukaan.
Joten hyvillä ohjeilla on suuri arvo aina kun pyritään samaan tavoitteeseen, Tässä tapauksessa sujuvaan toimintaan.
Pekka P. Tässä kohden lienee se kipupiste, minkäTimo P nostaa esiin: pitäisi löytyä Se Joku Työntekijä, Mieluiten Kirkkoherra, 🙂 jolla on aikaa, mahdollisuuksia ja taitoa kaiken tällaisen toteuttamiseen. Sekä samoilla linjoilla olevat luottamushenkilöt ja muita työntekijöitä.
Käytännössä monessa seurakunnassa ollaan kuitenkin pattitilanteessa. Kärjistän hiukan: 1) Ei kannata odottaa tietyn työnäyn omaavaa kirkkoherraa seurakuntaan, jos virkaan ei ole hakijoita valittavaksi asti vaan enintään yksi hakija. Sama pätee muihinkin viranhaltijoihin. 2) Entä jos luottamushenkilöiden enemmistö ei olekaan samoilla linjoilla? Tiedän seurakunnan, jossa kirkkoherra oli kiinnostunut luomaan tietyn toimintaprofiilin seurakuntaan. Mutta luottamushenkilöt eivät olleetkaan aivan samoilla linjoilla. Ja kuitenkin kumpikin osapuoli oli
asianmukaisesti valittu virkaansa/tehtäviinsä. – On toki seurakuntia, joissa on saatu luotua jokin yhteinen profiili ja työnäky tai hyvin toimiva vapaaehtoistyö. Kuitenkin väki vähenee ja perinteinen kristillisyys näyttää siirtyvän seurakuntien tilojen ja koko kansankirkon ulkopuolelle. Jopa syrjään sysittynä (kuten nyt Porissa).
Jos tavoite on liian korkealla, niin ehkä sinne asti ei päästä, mutta ylöspäin silti. Oma tuulimyllyjä vastaan taisteluni on toivottavasti päättynyt. Avain sanoja tähän päätökseen on: olenko tehnyt riittävästi ? Niin hoopoa kuin se onkin, niin tuo kysymykseni paljasti minulle jotain todella tärkeää. Olen 50v. ollut Jumalan tiellä ja nyt vasta tajuan siirtyä Hänen tieltään tien sivuun.
Tästä tien sivusta on avautunut oikein leppoisa näköala. Huomaan nyt että Jumala itse seurakunnissa toimii. Nyt kun olen siirtynyt sivuun ja lakannut kyselemästä sitä mitä minä voisin tehdä, alan nähdä sitä mitä Jumala tekee koko ajan. Tuo kaikki oli minulta pimennossa, kun kuvittelin, että minun pitää saada aikaan jotain.
Kuullostaa Pekan kommentti niin tutulta varmaan moni sen voi allekirjoittaa . Uskon kuitenkin että siellä tien sivussa on vanhoilla uskovilla tärkeä tehtävä olla seurakunnassa olla kohtaamassa ihmisiä niillä lahjoilla mitä on saanut . Palvelusaika Jumalan silmissä voi olla hyvin erilainen kun me ajattelemme . Olen useamman nuoren kristityn miehen suusta kuullut että he toivovat ja kaipaavat vanhempien miesten läsnäoloa kulkea heidän rinnallaan elämässä . Seurakunnassa tarvitaan niitä vanhempia miehiä vaikka se vois ulospäin näyttäytyä pieneltä , mutta henkilökohtaiset kohtaamiset ovat monelle nuorelle isoja asioita .
Just noin Timo. Moni kaipaa kannustusta ja rohkaisua. Jo pelkkä iloinen tervehtiminen kannustaa. Antero Laukkanen puhui siitä, miten jo puoli tuntia ennen, kuin itse tulemme paikalle tulee sinne mielikuva meistä. Siksi on todella tärkeää millaista tunneviestiä me omalla olemuksellamme viestitämme. Meidät on luotu kantamaan Jumalan kunniaa ja kirkkautta. Pyhä Henki haluaa täyttää meidät ilolla ja rauhalla tähän tehtävään. Hänen voimassaan kulkiessamme saamme pelkällä olemuksellamme olla rohkaisemassa uupuneita ja arkoja.
Niin se on hyvä osa , vanhemmat miehet on istuneet kokouksissa ja päättävissä elimissä ja ajattelen että niissä ei tartte olla tai en henkilökohtaisesti halua , koska on vapaampaa olla korvana ja silmänä siellä ruohonjuuritasolla palvelemassa , josta aukeaa näkymiä erilailla Kristuksen ruumista ja työtä kohtaan. Voi olla että ulospäinsuuntautuvat ja keille on helppo kohdata ihmisiä ei nää sitä tärkeyttä mikä merkitys on kohdata ihmisiä , kun se saattaa olla niin luonnollista . Ja usein vanhuus tuo harkitsevuutta ja hiljaisuutta olla etsimässä ratkaisuja asioihin vaan viedä ne asiat ja haasteet rukouksessa taivaalliselle Isälle . Kehoittaminen on lahja jota tarvitaan seurakunnissa . On hyvä vanha tapa erotessa sanoa että : Rukoillaan kunnes kohdataan!