Tanssija ja koreografi Jorma Uotinen on suomalaisen tanssitaiteen kantava voima. Hän on ollut monessa mukana, myös televisiossa Tanssii Tähtien kanssa -ohjelmassa tarkkailijana ja arvostelijana.
En alkuunkaan ole tanssitaiteen asiantuntija, mutta ne harvat kerrat, kun olen tuota ohjelmaa katsonut, herättävät mielessäni kysymyksen, mikä on oikea tapa tanssia. Mitkä ovat tanssitaiteen kriteerit ja millaisille lähtökohdille arvostelu perustuu? Kyse on taiteesta, ja taiteen arvostelu on muuta kuin matemaattinen suoritus, mikä yksiselitteisesti voidaan osoittaa oikeaksi tai vääräksi.
No, tämä nyt on siltana siihen, mitä varsinaisesti haluan tuoda esiin. Me ihmiset voimme olla monella eri tavalla epämusikaalisia. Epämusikaalinen tarkoittaa sellaista ihmistä, jolla ei ole tarkkaa sävelkorvaa. Mutta ilmeisesti vain pieni osa ihmisistä on sellaisia, jotka eivät osaa tehdä minkäänlaisia musiikillisia hahmotuksia. Jos vähänkin nautimme musiikista, olemme silloin musikaalisia.
Etenkin suomalaiset miehet vähättelevät laulutaitoaan. Yksi syy saattaa löytyä entisajan kansakoulusta, jossa oli pakko luokan edessä laulaa. Muistan tämän elävästi: tytöt tirskuivat selän takana ja pojat ilmeilivät tavalla, josta ei voinut erehtyä.
Entä millainen on uskonnollisesti epämusikaalinen ihminen? Ihmistä, jolla ei ole kykyä erottaa sävelkorkeuksia, pidetään siis epämusikaalisena. Mutta myös uskonnon suhteen voi ihminen olla ”epämusikaalinen.” Nykyisin heitä näyttää olevan yllättävän paljon. Moni korostaa oman mielensä mukaisia uskonnollisia käsityksiä, jotka yleensä ovat klassiselle kristinuskolle vieraita uskomuksia.
Yksi tällinen slogan tai hokema on, että uskon kyllä, mutta en niin kuin kirkko opettaa. Ainakaan minun korviini ei ole tullut, millainen olisi sitten se usko, joka poikkeaisi kirkon uskosta. Epäilemättä moni karsastaa dogmaattista uskonajattelua. Mutta se ei päästä pälkähästä, koska jokainen uskonlausuma on ”dogmaattinen”, siis myös se, että ”ei niin kuin kirkko opettaa.” Kirkko ilmaisee dogmeissaan oppiperustansa, siis sen, mikä on uskon sisältö. Kirkon opin koko sisältö eli dogma, on Jumalan ilmoittama totuus, jonka kirkko esittää uskottavaksi. Kyseessä on eräänlainen kirkon kielioppi, joka voitaisiin rinnastaa vaikkapa suomen kielioppiin, jonka hallitseminen on oikeakielisen puheen ja kirjoituksen ehto. Siitä poikkeaminen on ”epämusikaalista.”
Tällainen opin määrittely ei varmaankaan hivele nykyihmisen uskonkäsitystä, jossa pyrkimyksenä on ymmärtää usko siten, kuin se parhaiten kunkin ihmisen omiin toiveisiin ja kuvitelmiin käy. Kyse on individualismista, joka vierastaa kollektivismia ja suosii myös uskonasioissa itsemääräämisoikeutta. Tämä on toisaalta kulttuurinen ilmiö, toisaalta sen tunnustamista, että uskon tematiikassa ilmenee – on aina ilmennyt – haittaavaa ristivetoa.
Uskonnollisesti epämusikaalisella tarkoitan siis sellaista ihmistä, jolla on kristinuskon historiallisesta valtauomasta eroavia uskonnollisia käsityksiä tai avoimesti Jumala-uskon vastaisia väittämiä, mutta jotka nojaavat hänen omiin privaatti päätelmiinsä eivätkä niinkään kollektiiviin tunnustukseen.
Uskonnollisesti epämusikaalisena pidän myös sellaista ihmistä, joka ei pysty eläytymään uskonnolliseen kokemusmaailmaan, vaan pitää sitä vieraana ja käsittämättömänä. Yksi tunnetuimmista on kosmologi Kari Enqvist. Arvostan häntä tiedemiehenä ja ajattelijana, mutta kummastelen hänen uskonnollista ”epämusikaalisuuttaan”, kun hän puhuu uskovien älyllisesti käsittämättömästä maailmasta. En epäile hänen rehellisyyttään, mutta pidän mahdollisena, ettei hänellä ole koskaan ollut uskonnollisia kokemuksia. Tätä en kuitenkaan lähde pidemmälle spekuloimaan, kun en ole tätä häneltä itseltään kysynyt. Uskonnollisen uskon ymmärtäminen ja siihen eläytyminen riippuu paljolti siitä, katsotaanko sitä sisä- vai ulkopuolelta. Kokemus on tässäkin avainsana, ja se taas on yhteydessä uskovan eksistenssiin.
Tilanteessa on jotain samaa kuin puhuessamme politiikasta. Kuten uskonnossa, myös politiikassa on paljon tunnetta. Taitava ja varteenotettava poliitikko osaa kuitenkin eläytyä itselleen vastakkaiseen poliittiseen katsomukseen, sen sisimpään maailmaan. Tietenkin myös ateistilla on oikeus odottaa, että uskova ajattelun tasolla pystyisi tajuamaan hänen uskonnottoman maailmansa.
Kirkko on yhteisö, ihmisten kollektiivinen yhteenliittymä, mutta yksilökeskeisyys on päivän sana. Uskonyhteisönä kirkko on käynyt monelle merkityksettömäksi. Yhteisöllisyys, tapa ja perinne eivät enää kanna. On syntynyt hankalasti ratkaistava yhtälö, kun moni haluaa uskoa ”omalla tavallaan”, johon toki jokaisella on oikeus. Mutta kovin itsenäistä, saati luovaa ajattelua se ei heijasta. Nimittäin tällainen itseriittävä uskomistapa paljastuu usein muodissa olevan ajattelutavan plagioinniksi.
Kuitenkin kirkko on historiallisesti piirustanut ne ”nuotit”, joissa ”oikea usko” ilmaistaan. Siitä poikkeaminen aiheuttaa dissonanssin eli riitasoinnun, joka on ristiriidassa sen kanssa, minkä kirkko esittää Jumalan ilmoittamaksi totuudeksi.
