Moni käyttää sanoja usko ja uskonto synonyymeinä, vaikka ne ovat todellisuudessa kaksi eri ilmiötä – joskus läheisiä, joskus lähes vastakkaisia. Uskonto voidaan ymmärtää järjestelmänä: instituutiona, kulttuurisena perintönä, yhteisönä, rituaaleina ja opetuksina. Usko taas on jotakin paljon hiljaisempaa. Se on sisäinen kokemus, joka syntyy omassa sydämessä, usein elämän murroksissa, joskus jopa yllättäen. Usko kulkee mukanamme, vaikka emme kuuluisi mihinkään uskontokuntaan.

Silti ihmismielessä nämä kaksi liimautuvat toisiinsa. Jos joku sanoo uskovansa, osa ihmisistä kuulee sen ikään kuin hän puhuisi instituutiosta, säännöistä tai käskyistä. He eivät erota henkilökohtaista kokemusta rakenteesta, joka heidän silmissään näyttää ihmisen tekemältä järjestelmältä – joskus jopa vallankäytön välineeltä.

Mutta usko ja uskonto eivät ole toistensa ehtoja. On mahdollista olla uskonnollinen ilman henkilökohtaista uskoa – ja aivan yhtä mahdollista olla uskova ilman sidettä mihinkään uskontoon.

Miksi jotkut kokevat uskon sanan vastenmielisenä?

Kun ihminen kokee torjuntaa jotakin kohtaan, syy ei useinkaan ole itse asiassa, vaan siihen liittyvä tunne- tai muistijälki. Sana usko herättää tunteita, koska siihen kytkeytyy paljon: lapsuuden kokemuksia, suvun odotuksia, koulun uskonnontunteja, ehkä jotakin latteaksi koettua julistusta, tai jopa suoranaista häpeää.

Joku on voinut rukoilla sydämensä pohjasta, eikä mitään tapahtunut. Toinen on voinut joutua naurunalaiseksi, kun uskosta puhuttiin väärässä seurassa. Kolmas on nähnyt uskonnon käytettävän vallan välineenä – eikä sellaisesta ole helppo päästä irti.

Kun ihminen sanoo, ettei pidä uskosta eikä uskonnosta, hän ei ehkä tarkoita, että ajatus Jumalasta olisi mieletön. Ehkä hän muistelee lapsuuden painostusta, julkisivun ja todellisuuden ristiriitaa, tai omaa kokemustaan kelpaamattomuudesta.
Ehkä taustalla on häpeää – sellaista, jota ei koskaan sanottu ääneen.

Hyvänä oleminen ilman uskoa – filosofiaa arjen tasolla

Moni ajattelee, että tärkeintä on olla hyvä ihminen. Mutta jos hyvyyttä pohtii syvemmin, huomaa nopeasti filosofisen solmun:
hyvä ei ole kaikille sama.
Se mikä on toiselle hyvää, voi olla toiselle vahingollista.

Ihmisen täytyy siis valita jokin vakaumus, jokin moraalin perusta, joka ohjaa häntä ristiriitatilanteissa. Ja tämä vakaumus – tiedostettu tai tiedostamaton – toimii samalla tavalla kuin usko. Se antaa suunnan, määrittää, mikä on oikein ja mikä väärin.

Siksi väite ”riittää kun on hyvä” ei lopulta ratkaise mitään.
Hyvän täytyy nojata johonkin.
Ja tuo jokin on aina jonkinlainen usko – maailmankuva, joka määrittää, mistä hyvyys kumpuaa.

Voiko uskoa ymmärtää, jos ei ole kokenut sitä?

Uskon kokemus ei ole filosofinen ajatus, vaan jotakin, mikä tapahtuu ihmisessä. Siksi ihminen, joka ei ole kokenut uskon voimaa, voi katsoa sitä ikään kuin ulkopuolelta – hyvinkin rationaalisesti, mutta ymmärtämättä sitä sisäistä sävyä, jonka tunteva tunnistaa heti.

Tämä ei tee kenestäkään parempaa tai huonompaa ihmistä, mutta se selittää, miksi keskustelu uskosta ja uskonnosta on usein kuin kahden eri todellisuuden välistä. Toinen puhuu kokemuksesta, toinen rakenteesta. Toinen puhuu sydämestä, toinen historiasta. Toinen puhuu sisäisestä rauhasta, toinen ihmisten teoista.

Siksi uskoa vastustavan ihmisen voi olla vaikea nähdä eroa näiden kahden välillä. Hän näkee uskonnon, ei kokemusta.

Raamatun ennustusten näkökulma – ilmiö, joka ei katoa

Raamattu puhuu siitä, että lopun aikoina moni alkaa vihata uskoa ja uskontoa. Jopa ne, jotka eivät pidä Raamattua muuna kuin satukirjana, ovat joskus huomanneet ilmiön toteutuvan yllättävän täsmällisesti:
uskon vastaisuus kasvaa, ja sanasta ”usko” tulee yhä monelle vieras tai vastenmielinen.

Tämä voi johtua yhteiskunnan muutoksista, uskonnon asemasta, yksilökeskeisyydestä – tai juuri siitä tunteiden ja häpeän kerrostumasta, joka on aiemmin mainittu.
Kun ihmisellä ei ole kokemusta uskon voimasta, usko jää helposti abstraktiksi ideaksi, joka tuntuu vieraalta tai jopa uhkaavalta.

Lopuksi: usko on aina henkilökohtaisempi kuin uskonto

Ehkä syvin oivallus on tämä:
usko ei ole joukko-opillinen ilmiö, vaan henkilökohtainen suunta.

Uskonto voi olla rakennelma tai perinne, mutta usko on sisäinen kokemus, joka joko on tai ei ole. Sen voi menettää, sen voi löytää, ja sen voi myös hylätä – mutta sen luonnetta ei voi ymmärtää täysin, ellei ole itse sitä kohdannut.

Ja ehkä juuri siksi keskustelu uskosta on niin täynnä sävyjä, tulkintoja ja väärinymmärryksiä.
Koska lopulta kyse ei ole sanoista, instituutioista tai edes historiasta.
Kyse on siitä, mitä ihminen sydämessään kokee – tai jättää kokematta.

Timo Tynkkynen