Tiedotusopin peruskurssilta kauan sitten (Tampereen yliopiston maineikas ao. tiedekunta) jäi mieleen muutama koko uran ajan kantanut pointti. Yksi niistä oli, että tyhmiä kysymyksiä ei olekaan. Juuri odotusten vastaisilla kysymyksillä toimittaja voi saada ongittua esiin uutta tietoa – tai ainakin kiinnostavia reaktioita päättäjiltä. Toivoisin Pirjo Pyhäjärven eilen blogissaan esittämien kysymysten ja jo otsikon pysäyttävän monen kirkon maallikon ja miksei papinkin: ”Ehtoollisen vietto kielletty”. Miten tähän on tultu? Mitä Jeesus tähän sanoisi?
Kirkon tulevaisuudesta alati kiinnostuneiden toivoisi myös lukevan Timo Pöyhösen pari kuukautta sitten tekemän blogin Tanskan kirkosta. Suomessa on aina silloin tällöin nostettu esille henkilöseurakuntamalli nykyisen osoitteisiin perustuvan jäsenyyden rinnalle. Edesmennyt pastori ja ansiokas blogisti Teemu Kakkuri taisi käyttää siitä nimitystä kadunnumeroseurakunta. Kukaan ei (voi) estä(ä) murtamasta leipää ja nauttimasta viiniä alkuseurakunnan tapaan suljettujen ovien takana emmekä tiedä, kuinka paljon sitä tapahtuu mahdollisesti ev.-lut. seurakuntien jäsenten kesken. Mutta kestämätöntä on, että liberaalilla 2000-luvulla niin ei saisi tehdä julkisesti, varsinkin jos jokin ryhmä pitäytyy kristikunnan ehdottoman enemmistön hyväksymiin virka- ja avioliittokäsityksiin.
Piispat, kirkkohallitus ja kirkolliset viestimet tietävät, että kaupallisin periaattein – ei enää niinkään journalistin ohjeet edellä – liikkuville valtavirran toimittajille kaikki vastakkainasettelut ovat mannaa. Kirkkomme edustajat saavat runsaasti huomiota ja peräti suitsutusta arvostellessaan fiksun ja älykkään oloisesti vähemmistöryhmiensä valintoja. Minusta se ei edistä jäsenyyttä vaikka myös toisin saatetaan kuvitella.
Vapaa kansalaistoiminta on liberaaleissa demokratioissa kova sana. Pieniäkin mielenosoittajaryhmiä huomioidaan myös kirkossamme herkästi, mutta sen vanhin kansalaistoiminta, joka nousee Raamatun sanan selittämisestä, vaikuttaisi olevan suuri uhka kirkon yhtenäisyydelle, uskottavuudelle ja lopulta siis jäsenyydelle. Eikö vapaa ja laajamittainen kansankielisen Raamatun tutkiminen tulisi olla kunniassa juuri luterilaisen perinteen valossa? Siitä seuraa väistämättä varioivia tulkintoja – niitähän on ollut aina, kuten prof. Heikki Räisänenkin korosti ihan viimeisissä haastatteluissaan. Ennen poismenoaan Räisänen kehotti kaikkia osapuolia vähintään sietämään toisiaan, vaikkakin hurskas ja raamatullinen toive rakkaudesta muitakin kuin just samoin ajattelevia kohtaan tuntui hänestäkin toivottomalta.
XXX
Palaan nyt Tanskan malliin. Siitä voimme lukea vaikkapa Wikipediasta. Kyseessä on käsittääkseni Suomessakin esitetyn henkilöseurakuntamallin toisinto tai siis suomalaiset esitykset ovat sen toisintoja. Hain juuri äsken uusinta wikitietoa Tanskan ev.-lut. kirkosta. Samalla kysyn, johtuisiko juuri erilaisuuden hyväksymisestä, että vielä vuonna 2023 yli 70 % Tanskan kansasta kuului kirkkoon. Meillä luku laskee koko ajan lähestyen jo 60 prosenttiyksikköä. Wikipedia kertoo siis näin:
”Tanskan kansankirkossa on myös oma vaihtoehtoinen seurakuntamuoto, vaaliseurakunta (valgmenighed). Sillä on oma tavallisista seurakunnista poikkeava hallinto- ja taloussysteeminsä. Vaaliseurakunnan perustamiseen saa luvan kirkkoministeriöltä. Perustamiseen tarvitaan allekirjoitus vähintään 50 henkilöltä, jotka ovat vaalikelpoisia seurakuntaneuvoston vaaleissa.
Heidän on kyettävä nimeämään Tanskan kansankirkon kelpoisuusvaatimukset täyttävä pappi, jonka olisi tarkoitus toimia perustettavan seurakunnan pastorina. Vaaliseurakunnan oikeuksiin kuuluu saada itse valita pappinsa, jäsenensä ja hallintonsa, mutta se joutuu vastaamaan papin palkkausta myöten itse kaikista kuluistaan. Se ei saa osuutta Tanskan kansankirkon kirkollisverotuloista, mutta sen jäsenet eivät myöskään itse maksa kirkollisveroa.
Vaaliseurakunta toimii piispan valvonnassa. Alkuaan vaaliseurakuntia perustivat pääosin Nikolai Frederik Severin Grundtvigin teologiasta innostuneet tahot, mutta myöhemmin vaaliseurakuntia ovat perustaneet pietistiset ja sisälähetyshenkiset tahot sekä karismaattiset tahot. Vuonna 2015 vaaliseurakuntia oli noin 50.”
XXX
Vaaliseurakunta saa siis itse valita pappinsa, se vastaa papin palkkauksesta, seurakunnan tilojenkin ylläpidosta. Tämän silti alueellisen hiippakunnan piispan kaitsennassa olevan messuyhteisön jäsenet eivät maksa kirkollisveroa! Miksei näin voi olla Suomessa. Eikö asia pitäisi pikaisesti nostaa esille ensi kirkolliskokouksessa?
Jos ja kun kaikkien kirkon sisällä kiistelevien osapuolten tavoitteena on kirkon säilyminen edes jotenkuten vaikutusvaltaisena instituutiona, on syytä kysyä jälleen yksi tyhmä kysymys, joita ei teorian mukaan olekaan: entä jos kirkon autoritaarinen säätely, kiistely ja konnien osoittelu (herätysliikkeet) maalliselle medialle onkin juuri se syy, miksi Suomen kirkolla menee huonosti? Ihan inhimillisesti ajatellen: miten ”ylipapillinen” johtajamalli voisi kova sana ajassamme ja yhteiskunnassa, jossa oikeus yksilöllisiin valintoihin edustaa hyvinvoinnin korkeinta astetta?
Otan vielä Wiki-tiedon Tanskan kirkon jäsenkehityksestä: alenevahan se on mutta ei se ainakaan surullisemmalta näytä kuin meillä emmekä lue absurdeista ehtoolliskielto-otsikoista maassa, jossa henkilökohtaisesti sitoutuneet seurakuntalaiset saavat kirkkolakia tunnustaen pitää kiinni myös klassisesta opista ja kirkkojärjestyksestä.
Kirkon jäsenten osuus Tanskan väestöstä (vuosi ja prosenttiluku): 1990, 89,3/ 1995, 87,0/ 2000, 85,1/ 2005, 83,3/ 2010, 80,9/ 2015, 77,8/ 2020, 74,3/ 2023, 72,1. Minusta Tanskassa tehdään jotain oikein.
Jouko S.,
En ota kantaa ev.lut. yhteisön eri näkemyksiin. Kirkon (ortodoksisen) käytäntö on hyvin selvä: pyhiä lahjoja saa ja voi jakaa vain pappi, jolla on siihen piispansa siunaus.
Joku jyrkähkö ortodoksi voisi ehkä pitää ev.lut. yhteisön kiistoja hämmentävinä, koska eihän ev.lut. yhteisöissä edes ole todellisia piispoja, ja näin ollen siellä jaetaan joka tapauksessa viiniä ja vohveleita.
Postmoderni puritanismi/suvaitsemattomuus menee heittämällä yli, myös ja osin etenkin evl kirkossa. Vaikka monessa suhteessa lienen liberaali, en ymmärrä enkä hyväksy kirkkomme nykyistä, äärimmäisen ahdasmielistä linjaa, mistä räikeimpänä esimerkkinä muutoin niin mukavan, pullantuoksuisen ja ainakin näennäisesti lempeän Turun arkkihiippakunnan piispan jyrkät rajanvedot.
Teologisesti ja etenkin opillisesti vähän konservatiivisuuteen taipuvana en silti voi olla haikeana muistelematta Nordestrengin ja Hemanuksen luentoja. Olinhan siellä minäkin, joskin vähän jälkiheränneenä. Punaisinta alakppilassakin oli enää kokoomusneitosten lakatut kynnet.
Kysymys Jarille:
Onko nykyään eri ortodoksisilla kirkoilla (tai niillä ”ryhmillä”?), joilla on käsittääkseni omat patriarkat, ehtoollisyhteys? Käsittääkseni jossain vaiheessa ehtoollisyhteydessä on ainakin katkos. Kuka tai mikä tässä tapauksessa on se oikea taho sanomaan, mikö on oikea kirkko ja mikä ei ole ”ruodussa”? Mikä on Venäjän ortodoksisen kirkon ja sen piispojen asema ortodoksisuudessa?
Me Suomen ortodoksit kuulumme KOnstanitnopli patriarkan kaitsentaan.
Venäjän ”kirkko” on todettu harhaoppiseksi, se ei siis ole ortodoksinen.
Tietoni ovat varsin rajalliset, joten tämä tästä omasta puolesan.
Karkasi edellinen kommentti, joten toinen perään.
Pari sivuhuomiota. Tanskan kirkko edelleen ”valtiollisempi” kuin Suomen ja herätysliikkeet maltillisempia (mm. grundtvikilaisyys) kuin Suomessa ja sulautuneet kirkolliseen normaalielämään. Jäsenyys Tanskan kirkossa hyvin usein hyvin muodollista.
Vaikka Suomen evl kirkossa suvaittaisiin ihan mitä tahansa, vaikka avointa esim homoseksuaalisen elämäntavan tuomitsemistä syntinä, ei kirkon jäsenmäärän lasku merkittävästi muuksi muuttuisi. Kyse huomattavasti laajemmasta ja syvemmästä ilmiöstä, jonka selitys vaatii sosiologis-taloudellista ymmärrystä, ei yksittäisiä uskonopillisia poimintoja..Lukemisen voisi aloittaa vaikka Marxista ja jatkaa Weberillä.
Tanskan kirkon kehityssuunta sama kuin Suomella, mutta sen huomattavasti valtiollisempi positio hidastanut sitä, samoin kuin – hieman paradoksaalisesti blogin katsantokantaan nähden- maltillisemmat ja kirkollistuneet ” herätysliikkeet”.
Muutoin erinomainen blogi, josta jälleen kiitos!
Hei – maallikkona ajattelen luonnollisesti niin, että mikään yksittäinen päätös tai jonkin vaikka piispallisen korjausliikkeen suhteessa kirkolliskokouksen päätöksiin peruminen tuskin vaikuttaa enää paljon jäsenyyteen. Mutta voisi se hidastaa ainakin…
Itsekin sosiologisesti suuntautuneena sekä näkyvän kirkon ja radikaalin herätysliikehdinnän kannattajana kyselen sen perään, että kun kirkko joskus viime vuosituhannen lopulla valitsi Tulkaa kaikki -tyyppisen tien (en nyt suoraan viittaa ko. kirkolliseen verkostoon vaan ajattelutapaan, jossa Raamatun syvällinen tunteminen tai halu tuntea mitä siellä sanotaan ei ole kovin tärkeä kriteeri – edes kirkon virkoihin) sen taustalla on ollut kuitenkin pyrkimys hidastaa jäsenkatoa myötäilemällä ajan henkeä.
Kun näin ei näytä käyvän niin toinenkin realistinen vaihtoehto on (kolmaskin, paluu juurille on mutta se ei liene realistinen). Kirkko voisi alkaa näyttää esimerkkiä joka suuntaan avoimen diskurssin edistäjänä myös yhteiskunnan suuntaan (!) eikä niin, että hallinto valitsee puolensa eli se joka lobbaa parhaiten, voittaa organisaation puoelleen. Kirkko ei ole puolue eikä kansalaisjärjestö kaltaistensa joukossa vaikkakin näin osa meistä sen haluaa nähdä.
Vanhoillisesti ajattelevilla tulee olla myös tasapuolisesti oikeus edustaa siätä tosiasiallista moninaisuutta, joka kirkossa vallitsee, ja jolla on tilaa monissa maakuntien seurakunnissa. Jos urbaani välinpitämättömyys valtaisi koko maan seurakunnat otaisiin äkkiä alle viidenkymmenen prosentin kannatuslukemissa.
Lääke tai ainakin oireen mukainen hoito jäsenkatoon voisi olla kirkon johdon avoin asenne ja radikaalidemokraattinen ajatus siitä, että yksimielisyys (syntiinlangenneessa) maailmassa ei koskaan ole mahdollista. Juuri yksilön oikeuksien korostuminen ajassamme tekee sen, että kirkon ovien pitäisi olla avoinna paitsi vasemmalta myös oikealta tuleville Kaikkien kukkien on saatava kukkia ja hyvä hallinnon tulisi päinvastoin kuin nyt suorastaan edistää kaikkien relevanttien näkemysten esillä olevia ja jatkuvaa kiistelyäkin, koska muuta vaihtoehtoa ei ole.
Eiköhän ole niin, että kun jossain asiassa on siirrytty korostuneesti uuteen suuntaan siitä alkuperäisestä, seuraus on minun (rahvaanomaisella) sosiologisella ymmärrykselläni, että perinteisen linjan edustajat pitävät entistä lujemmin kiinni kannastaa. Uudistat sitten puolestaan vahvistavat omaa korostustaan. Opillisten kysymysten lisäksi voimistuvat myös ”puolueiden” identiteetti-kysymykset ja helposti myös näitä identiteettejä vahvistetaan tai ne vahvistuvat,hyvässä ja ehkä siinäkin, mikä ei ole niin erityisen rakentavaa.
Konseratiivien lähtö ei itsessään kirkon taloutta välittömästi romuta, mutta luulen, että ne ”peruskirkkoonkuuluvat”, jotka eivät ihan kauhean innostuneita ”uudistusmielisten” touhuiluista ole, ja jotka eivät ole kirkollisuuteen tai kristinopillisiin syvyyksiin vihkiytuneet tai niistä kiinnostuneet, kokevat aikamme kirkolliset edesottamukset lähinnä vieraannuttavina. Kirkkoon, sen ääräpäihin” kenties jäänevät lopulta vaiun sitkeimmät tai jääräpäisimmät. Muuta vähitellen menettävät loputkin kiinnostuksensa, jolleivät saa ”herätyskokemusta” jommasta kummasta laidasta.
Jari H varmaan muistaa tämän. Konstantinopolin patriarkaatin päätös antaa Ukrainan ortodoksiselle kirkolle itsenäinen asema tarkoittaa sitä, että Moskovan patriarkaatin ja Konstantinopolin patriarkaatin papistot eivät voi toimittaa tulevaisuudessa yhdessä jumalanpalveluksia. Tämän lisäksi näiden patriarkaattien maallikot eivät voi käydä ehtoollisella toistensa kirkoissa.
Kosti, ei pidä paikkaansa. Mistä löydät, päättelet näin.
Kirkko ei tarvitse Jumalan sanan mitätöivien epäuskoisten eksegeettien jumalattomia opetuksia.
Koen Tanskan mallin ja muut uudistusratkaisut kuin polkupyörä pitäisi keksiä uudestaan . Provosoiden voisi ajatella kauppakeskusta jolle määritellään elinkaari ja se puretaan sitten , koska se on helpompaa rakentaa uusi kuin korjata vanha . Heti helluntain jälkeen alkoi Pyhän Hengen ohjauksessa syntyä se yksinkertainen malli josta Luukas kertoo apt 2 :ssa Pysyivät apostolien …. jne . Varmaan kristikunta on alusta asti oivaltanut sitä mallia miten kirkko ja seurakunnat Herra rakentaa . Tulkinnat ovat vieneet erilaisiin näkemyksiin ja kaikki pois sanan ilmoituksesta on johtunut että ihminen on tullut osalliseksi rakennustalkoisiin . Vaikea on syntyä hyvää jos perusta ei ole kunnossa . Usein järki hakee vastauksia yhteyteen ja tai ykseyteen ja pyrkii ratkaisemaan ongelman luovimalla ja tämä on ihan unelmahöttöä , koska vain Kristuksessa on ykseys , yhteys ja yksimielisyys . Luovuttaminen on uskossa keskeisempää kuin oman ihmisviisauden rakennuspiirustukset .
Timo G. Kyse on pikemminkin siitä, että luterilaisuus ei esitä mitään yhtä ja oikeaa kirkon organisoimisen tapaa vaan on periaatteessa avoin erilaisille ratkaisuille.
Marko joo vapautta on paljon , muttei kirkkoa kirkon sisään . Seurakunta on luterilaisuuden mukaan pyhien yhteisö raamatullisesti ja sen ajatuksen mukaan pyritään toimimaan . Kaikenlaista mallia jaetaan mutta ei mitään perustaltaan voi olla kuin Raamatun sanaan perustuva . Voi tietysti olla mahdollista mutta onko se teologin näkökulmasta se toimiva malli , siis Tanskan malli, Marko ?