”Marttyyrien veri on kirkon siemen.” Näin kirjoitti kirkkoisä Tertullianus varhaisen kirkon aikana. Varhaisen kirkon teologit ymmärsivät, että kirkon kasvun ja sen teologisen uskottavuuden edellytys versoo kristittyjen valmiudesta antaa oma elämänsä eläväksi uhriksi Kristukselle. Aivan sama itsensä likoon laittamisen asenne on löydettävissä myös monilta Raamatun käännöstyöhön ryhtyneiltä reformaattoreilta. Se on myös monien muslimimaissa elävien kristittyjen vahva todistus yhä tänään.
Kristillisen kirkon historian äärellä lähes jokainen voi tulla samaan johtopäätökseen. Ehdottomuus on arvokasta. Kristityt voivat olla ylpeitä apostolien ja varhaisen kirkon pyhien esikuvasta. Yleisellä tasolla myönnämme kaikki, että tämä on hienoa, ylevää ja voimaannuttavaa. – Mutta millainen on läntinen kirkollinen todellisuutemme?
”Missä ovat apostolit tänään? Ääni huutavan on hiljennyt. Kuka tahtoo käydä Hänen ystävänään? Kuka pimeyttä vastaan nousee nyt?” – Näin lauloi gospelmuusikko Pekka Simojoki, kun olin vielä itse seurakuntanuori.
Monet aikamme ”rohkeat” teologit ovat nykyään rohkeita siinä, minkä karttamiseksi varhaisen kirkon edustajat olivat valmiita antamaan henkensä.
Kun varhaiset kristityt kieltäytyivät aikansa seksuaalisesta siveettömyydestä ja keisarikultin edellyttämistä rituaaleista, meidän aikamme ”rohkeat” uudistajat vaativat nyt kirkkoja taipumaan (yhteiskunnan paineesta) epäraamatullisiin rituaaleihin kuten homosuhteiden siunaamisiin. Nämä ovat asioita, joita varhaiset kristityt pitivät kauhistuksena (kuten 1Kor.6:9).
Lännen kristikunta on menneenä vuonna muistanut monissa juhlissaan protestanttista reformaatiota. Siitä huolimatta suurissa protestanttisissa kirkoissa on yhä harvinaisempaa korottaa ääntä raamatullisen protestin merkiksi. Meillä pelätään nyt Raamatun totuutta, jos se uhkaa jakaa jäsenkuntaa eri osiin. Varhaisen kirkon aikana kirkon jäsenien määrää verottivat vainot, mutta silti kirkolla oli rohkeutta käydä rajanvetoa vaikkapa Markion nimistä harhaopettajaa vastaan, joka turhensi opetuksellaan Vanhan testamentin tekstit ja suuren osan Uuden testamentin kirjoista. Kirkko ei tuolloin pelännyt erottaa Markionia. Tuolloin kirkko ei laskelmoinut sitä, että osa jäsenistä seurasi Markionia. Samoin rohjettiin haastaa gnostilaiset ja monet muuta Raamatun sanan vääristelijät. – Nykyään monet lännen kirkkojen papit kiistävät Markionin ja gnostilaisten tavoin uskontunnustuksen keskeisiä asioita, mutta nykykirkot jättävät nämä harhaopettajat hyvin palkattuihin virkoihinsa, koska pelkäävät kielteistä mediahuomiota ja verotulojen menetyksiä.
Varhaisessa kirkossa Raamatun todistus ja siitä ammennettu teologia oli totuuskysymys. Sen äärellä otettiin suuria riskejä niin henkilökohtaisesti kuin kirkkopoliittisestikin. Totuuden tähden oltiin valmiita maksamaan kovaa hintaa. – Samalla teologian taso oli korkea. Teologia oli uskottavaa. Teologia oli mielenkiintoista. Sitä ei tehty Raamatun totuuden kustannuksella, eikä ilman uhria. – Miehistä parhaimmat heittäytyvät siihen koko sydämellä…
Nykyajan protestanttisessa lännessä teologia on kuin kielipeliä, jossa kaiken väitetään olevan tasavertaista tulkintaa. Teologiasta on tullut mielikuvamarkkinointia. Teologia on muuttunut ameebamaiseksi. Antiikin filosofit kutsuisivat sitä kai sofismiksi. Jo antiikin aikana oli tapana punnita puheen arvoa sillä, miten vahvasti puhuja oli sanojensa takana. Sofistille sanat olivat ainoastaan keino saavuttaa haluttu päämäärä. Tosi filosofi/teologi tunnettiin taas siitä, että hän oli valmis antamaan vaikka henkensä viestinsä vakuudeksi. Nykyään teologia ei saa aiheuttaa myrskyjä. Se ei saa jakaa ihmisiä/kirkkoja, eikä aiheuttaa mielenpahoittamista. – Ei ole siis ihme, ettei nykyteologian turvallisuushakuinen keskiluokkaisuus ole enää kovin uskottavaa, eikä erityisen mielenkiintoista…
Nykyajan läntisten teologien puheista ei enää kuulu nuoren Pekka Simojoen ehdottomuus…
”Tahdon elää tämän päivän rohkeasti. Tahdon löytää jalanjäljet Mestarin. Tahdon olla uskollinen loppuun asti, kunnes Herran näemme kasvoista kasvoihin.”
Vai onko vielä sittenkin tunnustajia, onko uskollisia totuuden palvelijoita, onko taistelijoita? Myös lännessä?
Ehkä se olet juuri sinä!
Ei se uhrautuvuus aina niin kovin ylevää eikä pyyteetöntä ollut. Kirkkoisien mukaan monet menivät kuolemaan siksi, että helvetinpelko ylitti ’tavallisen’ kuoleman pelon.
Seppo
Väitteesi on täysin perätön heitto. Oletko ystävällinen ja ilmoitat tarkan lähteen. Jonkun huuhaa-kirjan ylimalkainen heitto ei kelpaa lähteeksi vaan tarkoin se kirkkoisän teksti, jota tarkoitat.
Matias R.
Heinolan kanssa on turhaa kinata. Hän propagoi omaa missiotaan ( usein esoteerista agendaansa) ihan omilla säännöillään.
Mitä tulee varhaisten kristittyjen uhriin, itse rohkeus ja alttius on kunnioitettavaa ja uskottavuutta luovaa, vaikka joukossa olisi muutamia, jotka tapattivat itseään hieman turhan innokkaasti.
Sama pätee myös suomalaisiin sotilaisiin Talvisodassa. Kaikki me arvostamme heidän uhriaan kokonaisuutena, vaikka joukkoon mahtuu aina yksilöitä, jotka syöksyivät kuolemaan myös traagisen kiihkeästi.
En Matias esittänyt sitaattia, van noista teksteistä saamani vaikutelman, joka on aivan luonnolinen ja looginen tulkinta.
Eusebius Kirkkohistoria luku 8 si.vu 405, Filean kertomus: ”…päättivät kuolla jumalanp e l o n puolesta.”
Jumalapelon aivan olennainen osa oli pelko siitä, että Jumala rankaisee ihmistä helvetillä, johon konkreettisena tulikidutuspaikkana uskottiin.
Wiki: ”Helvetti antoi myös kristinuskon marttyyreille voimaa ja lohdutusta kestää kidutukset, sillä vainoajia tultaisiin rankaisemaan teoistaan tuonpuoleisessa. Kolmannen vuosisadan kirkkoisien Irenaeuksen ja Tertullianuksen mukaan helvetissä tullaan rankaisemaan ruumiillisesti tulella polttamalla. Kuitenkaan tuli ei kuluta kohdettaan vaan polttaa ihmistä ikuisesti, joten se on moninkertaisesti kauheampaa.”
Mauno Ryösö, olet sensuroinut useita viestejäni, et tod.näk,.siksi että niissä aina olisi mitään esoteerista vaan siksi että ne ovat dogmaattiselle sokeudelle aivan liian johdonmukaisia ja kiusallisia.
Älä ole viisas omissa silmissäsi. Pelkää Herraa ja karta pahaa. (Sananlaskut 3:7)
Selkeästi havaittu ja ulos kerrottu.
Hyvä kirjoitus.
”Nykyajan protestanttisessa lännessä teologia on kuin kielipeliä, jossa kaiken väitetään olevan tasavertaista tulkintaa.” Näin on.
Lisäksi kun selviää, etteivät kaikki papit ole edes lukeneet Raamattua kannesta kanteen puhumattakaan siitä, että joillekin papeille uskontunnustus tuottaa vaikeuksia niin ei ihme, että tavis hämmenttyy ja miettii, että ei taida olla kaksista, joten mitäs tässä kirkkoon kuulumaan. Hyvän tekemiseen voi osallistua muuallakin.
Lutherista kertoneessa Manu Ryösön blogikirjoituksessa ei ollut kommentointimahdollisuutta, joten suurta arkuutta tuntien laitan muutaman rivin tänne. Jos blogisti poistaa, en loukkaannu.
Blogin aihe oli oivallinen ja tarpeellinen. Lisäisin vielä sen, että reformaation kohdalla unohtuu usein Lutherin ryhmän merkitys. Toisia reformattoreita oli muitakin kuin aikalaiset sveitsiläiset tai aiemmin historiassa esiintyneet uudistusten vaatijat, kuten Hus ja Wycliff.
Myös Lutherin lähipiiri on jäänyt historiassa varjoon, kun on luotu sankaritarinaa.
Luther osasi hyödyntää melko modernilla tavalla tiimityöskentelyä. Hänen porukassaan oli jokaisella oma vahva tehtävänsä, jota ilman koko uskonpuhdistus olisi jäänyt vain sivupoluksi lännen kirkon historiassa.
Philipp Melanchthon on tietenkin kaikkein tunnetuin. Liian usein häntä muistellaan horjumisen takia. Itse asiassa Melanchthon oli hyvä esittämään asioita systemaattisesti. Ilmankos hänen kynänjälkeään on Tunnustuskirjojen keskeisissä dokumenteissa.
Johannes Bugenhagen osasi toteuttaa reformia käytännössä. Hän matkusti tärkeimmissä kaupungeissa ja laittoi uudistukset vireille. Todellinen reformaation toiminnanjohtaja.
Justus Jonas, juristi, kääntäjä, virsien laatija. Suuri merkitys Lutherin avustajana käännöstöissä ja itsenäisenä kääntäjänä. Virsien, joita uudessa tilanteessa tarvittiin paljon, sepittäjänä kunnostautui myös Paul Speratus.
Nikolaus von Amsdorf. Neuvottelija ja luotettava tukija.
George Spalatinia tarvittiin Saksin hovissa pitämässä suhteita yllä vaaliruhtinaaseen.
Ja muita kuten seuraavien vuosien Martin Chemnitz, Jakob Andrae ja Matthias Flacius,
Luther oli epäilemättä rohkea mies. Hänen johtoajatustensa huonoutta se ei kuitenkaan poista. Luther harhautui kun julista että, kuka tahansa voi pätevästi tulkita Raamattua oman järkensä mukaan. Tähän mahdollisuuteen ovatkin todella monet tarttuneet. Looginen johtopäätös on, että sekä ”Tulkaa kaikki” että aitoluterilainen tulkitsevat kirjoituksia yhtä pätevästi; luterilainen oikea tulkinta päätetään sitten äänestyksellä. Ei rohkeus tai taitavuus takaa totuutta.
Haukka,
Tunnet varmaan sanonnan, ettei väärinkäyttö estä oikeaa käyttöä. Luterilaisuuteen kuuluu toki ajatus siitä, että kuka tahansa voi juosta Jumalan sanan suojiin, kun maailman mahtavat käyttävät teologiaa valtansa välineenä. Se on Raamatun oikeaa käyttöä, vaikka kääntöpuolena toki onkin individualismin vaara…
Manu Ryösö :”Luterilaisuuteen kuuluu toki ajatus siitä, että kuka tahansa voi juosta Jumalan sanan suojiin…”
Onneksi meillä ”toisinajattelijoilla” on mahdollisuus edes tässä asiassa valita, mitä haluamme varovarollamme tukea.
Aivan noin,ja lisäksi tulisi tarkemmin tutkia mitä roolia piilossa toiminut Rose-Croisse näytteli Lutherin
taustalla. Mitä filosofiaa Fredrik Viisas edusti, oliko sattuma että Lutherin vaakunassa on nimen omaan ns. Tudorin ruusu kaikkine kätkettyine merkityksineen?
Myös Aleksiksen arvoitus on ratkaisematta.
Seppo Heinola:” …isäksi tulisi tarkemmin tutkia mitä roolia piilossa toiminut Rose-Croisse näytteli Lutherin taustalla. Mitä filosofiaa Fredrik Viisas edusti, oliko sattuma että Lutherin vaakunassa on nimen omaan ns. Tudorin ruusu kaikkine kätkettyine merkityksineen?”
Jospa kävisit tiedustelemassa Firenzen Le Gallerie Degli Uffizista, missä itsekin kuulin tuon selvityksen renessanssin vaikutuksesta katoliseen kirkkoon ja mm. Luther nimiseen augustinolaismunkkiin.
Manu R,
”Se on Raamatun oikeaa käyttöä, vaikka kääntöpuolena toki onkin individualismin vaara…”
Juuri näin, perusongelma on luterilaisuuden nojaaminen Raamattuun pelkästään (”Sola scriptura”). Tämä on tietysti täysin epäloogista, koska kirjoitusten kokoelma on syntynyt osana Traditiota, eikä sitä siis tietystikään voi nostaa kaiken muun yläpuolelle. Tämä erehdys on ollut juurena valtavaan lahkoutumiseen: erilaisia yhteisöjä syntyy kaikenkarvaisten saarnaajien ympärille koko ajan.
Tämä tästä. Ugh.
J. Haukka,
Ymmärrän toki pointtisi, mutta alkuperäisessä muodossaan Sola Scriptura ei tarkoita aivan sitä, miten sinä sen tässä kommentoinnissasi kuvaat. Lähtäkohtaisesti se ei ole vain omaan järkeen luottamista, eikä myöskään kirkon tradition mitätöimistä. Kyseessä on pikemminkin erilaisten traditioiden suhteuttaminen toisiinsa. Raamattu on primaarinen ja kirkon myöhemmät opettajat vasta sekundaarisempaa traditiota. – Luther ei myöskään sivuuta Pyhän Hengen työtä kuten liberaali protestantismi saattaa useinkin tehdä.
Tässä eräs sitaatti Lutherilta. Huomaa erit. reflektoinnit kirkon traditioon.
”Tässä seuraan p. Augustinuksen esimerkkiä, joka oli ensimmäinen ja melkein ainoa tahtoessaan olla riippumaton kaikista isistä ja pyhistä kirjoista ja vain Pyhälle Raamatulle kuuliainen ja joutui ankaraan kiistaan tästä p. Hieronymuksen kanssa tämän nuhdellessa häntä edeltäjiensä kirjoista. Mutta tästä hän ei antanut kääntää itseään. Jos tätä P. Augustinuksen esimerkkiä olisi seurattu, paavista ei olisi tullut antikristusta eikä kirjojen lukematon syöpäläisjoukko, vilisevä matoparvi olisi tunkeutunut kirkkoihin ja Raamattu olisi varmaan jäänyt saarnastuoliin.
Vielä tahdon osoittaa sinulle oikean tavan tutkia teologiaa, kuten itse olen sitä harjoittanut. Missä pidät kiinni näistä, olet tuleva niin oppineeksi, että sinä itse voisit (milloin se olisi tarpeen) tehdä yhtä hyviä kirjoja kuin isät ja kirkolliskokoukset, mistä minäkin (Jumalassa) uskallan röyhkeästi ja ilman ylpeyttä ja valheita kerskata, etten näet antaisi muutamille isistä suurtakaan etumatkaa kirjojen tekemisessä; elämässä en voi kerskata olevani likikään heidän vertaisensa. Tämä on tapa, jonka pyhä kuningas Daavid (kuten myös kaikki patriarkat ja profeetat ovat sitä noudattaneet) opettaa 119. psalmissa, (Ps. 119). Siitä löydät kolme sääntöä, joita koko psalmi esittelee runsaasti. Ne ovat nimeltään: oratio (rukous), meditatio (mietiskely), tentatio (kiusaus tai koettelemus).
Ensinnäkin sinun tulee tietää Pyhän Raamatun olevan sellaisen kirjan, joka tekee kaikkien muiden kirjojen viisauden hullutukseksi, koska mikään muu kuin tämä ei opeta iankaikkisesta elämästä. Siksi sinun tulee heti olla epätoivoinen viisaudestasi ja ymmärryksestäsi. Sillä niiden avulla et sitä saavuta, vaan tällä röyhkeydelläsi syökset itsesi ja toiset taivaasta (kuten tapahtui Luciferille) helvetin kuiluihin. Vaan polvistu kammiossasi, ja rukoile Jumalalta nöyrästi ja vakavasti, että hän antaisi sinulle rakkaan, Poikansa ansiosta Pyhän Henkensä sinua valaisemaan, johdattamaan ja ymmärrystä antamaan.”
Esipuhe Lutherin saksankielisten teosten julkaisuun v. 1539
Mielenkiintoista Tuula, koska tuskin pääsen käymään ehdottamassasi paikassa kyselemässä,niin voisitko avata vähän mitä asiasta eli Lutherin yhteyksistä esoteriaan tarkemmin tiedät?
Seppo Heinola,
Tämä blogi ei käsittele salatieteitä joten kehotan sinua käymään näitä keskustelujasi jossakin muualla.
Tämän päivän luterilaisuus on siinä mielessä vähän kuin nykyinen sosialismi, että molempien sateenvarjon alle on kerääntynyt hyvinkin erilaisia, jopa toistensa kanssa ristiriidassa olevia ajatuksia ja pyrkimyksiä. Onko kaikki, minkä nykyään väitetään olevan luterilaisuutta, todella sitä? Ja mitä oikeastaan on luterilaisuus? Joskus tuntuu, että osa nykyisestä ”luterilaisuudesta” on oikeastaan anti-luterilaisuutta, ainakin jos sitä peilaa Lutherin omiin kirjoituksiin. Itse olen viime aikoina lukenut jonkin verran Lutherin kirjoituksia, ja täytyy sanoa, että ne menevät kyllä vaikuttavuudessaan luihin ja ytimiin, ja ovat aivan jotain toista kuin se ihmeellinen höttö, jota nykyisin hänen nimissään usein esitetään.
Jari Raappana :”Joskus tuntuu, että osa nykyisestä “luterilaisuudesta” on oikeastaan anti-luterilaisuutta, ainakin jos sitä peilaa Lutherin omiin kirjoituksiin.”
Hyvä, jos tuntuu vain ”joskus”. Henk.koht. olen ihaillut vilpittömästi augustinolaismunnkkia, joka muiden kaltaistensa kanssa huolestui, kun kirkollisiin maalauksiin alkoi ilmestyä perspektiivi ja taivasnäkymät korvautuivat maallisilla maisemilla. Siinä vaiheessa katolinen kirkko kielsi uusien ikonien maalauksen kun pelkäsi, että ihmiskunta oli kadottamassa taivaan ja Luther pelkäsi, että tuo kadotus olisi ikuinen. Hän halusi välittää ihmisille tiedon, että maallisen krumeluurin takana on ja pysyy ihmisten tietoisuudessa tapahtuvista muutoksista huolimatta sama ikuinen taivas.
Olen joskus mielessäni fantasioinut tilaisuudella, jossa pelkästään luettaisiin Lutherin tekstejä vaikkapa tunnin ajan. Annettaisiin pelkän sanan puhua puolestaan ilman mitään pehmennyksiä tai selittely-yrityksiä . Yleisön reaktiot voisivat olla paljonpuhuvia. Useat eivät ehkä saisi sanaa suustaan, joko ihastuksesta tai vihastuksesta. Kylmäksi tilaisuus tuskin jättäisi ketään. Rehellinen kuulija joutuisi tunnustamaan, että nykyisellä mediassa viihtyvällä trendi-Lutherilla on kovin vähän tekemistä aito-Lutherin kanssa.
Ev.lut. kirkkomme perusongelmia taitavat olla kyvyttömyys edes periaatetasolla pitää kiinni sola scriprurasta yhdistyneenä kouristuksenomaiseen pyrkimykseen miellyttää kaikkia ja pitää kiinni viranomaistehtävien rippeistä.
Huomio!
Tämän blogin kommentointi päättyy tänä iltana, koska näin pyhitämme huomisen pyhän ja isäinpäivän.
Manu Ryösö :”Tämän blogin kommentointi päättyy tänä iltana, koska näin pyhitämme huomisen pyhän ja isäinpäivän.”
Siinä tapauksessa kiitän tästä blogista ja toivotan köyhästä perheestä lähtöisin olevana onnellista isänpäivää köyhästä perheestä lähtöisin olevalle perheemme isälle ja lainaan sen lapsemme sanoja, joka pakeni sotaa ja jonka puolesta annoimme tälle valtiolle omavelkaisen takauksen, että hän sai jäädä Suomeen: Isänpäivänä 2017 onnitellen To Ever Loving Dad.
Kiitos ja siunattua juhlapäivää!