On olemassa monenlaista joogaa. Osa on liikuntaa, jolloin yhteys esimerkiksi hindulaisuuteen on lähinnä asentojen samankaltaisuutta. Se ei ole kovin vaarallista, sillä ei paha asu asennoissa, vaan sydämessä. Osa joogasta taas on umpihengellistä ja siten puhtaasti epäjumalien palvontaa, johon kristitty ei voi koskea pitkällä tikullakaan. Kristillisessä joogassa on käsittääkseni kyse pyrkimyksestä irrottaa liikunnallinen asentojooga sen uskontojuuresta ja ikään kuin ”kastaa” se kristillisen spiritualiteetin välineeksi. Ajatus on ymmärrettävä ja pidän tällaista kirurgista operaatiota teoriassa mahdollisena. Niinpä olen muutaman kerran osallistunut kristilliseen joogaan.
Kokemus on kuitenkin ollut kaksijakoinen. En ole kristillisessä joogassa kokenut osallistuneeni millään tavoin epäjumalanpalvelukseen, vaan kaikki lausutut sanat ovat olleet kristillisiä; raamatunkohtia, rukouksia ja kristillishenkisiä ajatuksia. Asennot ovat olleet lempeitä vaikkakin jäykähkölle keski-ikäiselle ihan riittävän haastavia. Tässä mielessä siis kaikki hyvin.
Mutta. Vaikka tällainen jooga ei ole ollut epäkristillistä, niin ei se ole ollut myöskään varsinaisesti kristillinen harjoite. Siitä kun on puuttunut evankeliumi. Harjoituksen ytimessä on ollut pyrkimys etsiä mielenhiljaisuuden kokemusta; tulla tietoiseksi kaiken ytimessä olevasta tyhjyydestä, puhtaasta läsnäolosta, jossa voi aistia myös Jumalan läsnäolon. Sen keskiössä ei siis ole ollut risti eikä parannus, vaan itsensä hyväksyminen ja läsnäolon kautta tuleva rauha. Nämä ovat sinänsä hyviä asioita, mutta ne eivät riitä kristillisen spiritualiteetin sisällöksi. Kärjistäen sanoen olen kokenut, että kristillinen jooga on kyllä muodoltaan kristillinen mutta perimmäiseltä tavoitteeltaan se on lähempänä buddhalaisuutta kuin kristinuskoa.
Voi toki olla, että minulla on ollut huono tuuri ja olen osallistunut väärin ohjattuun joogaan. Toisaalta esimerkiksi Radio Dein debatissa Hiljaisuuden joogaa edustanut keskustelija sanoi saman suoraan: kristillisen joogan tarkoitus ei ole johdattaa ihmisiä parannukseen vaan itsensä hyväksymiseen.
Mikäli näin on, niin on ilmiselvää, että jooga ei kuulu ainakaan kirkon alttarille. Vanha periaate: Lex orandi, lex credendi (rukouksen laki on uskon laki) tarkoittaa, että se miten harjoitamme spiritualiteettiä vaikuttaa myös siihen, miten ymmärrämme uskon. Jos siis tuomme alttarille harjoitteen, joka on idealtaan enemmän buddhalaisuutta kuin kristinuskoa, niin ei pidä ihmetellä, mikäli uskonkäsityksemme alkavat vähitellen hivuttautua kohti uushenkisyyttä.
Vai olenko ymmärtänyt väärin?
Voisi sanoa että on joko ideaköyhää ottaa buddhalaisesta uskonnosta nimityksiä tai pyrkimystä tuoda se uskonto osittain tai kokonaisena kristilliseen kultuuriin. Kai nyt voi venyttelyille ja hiljaisuuden harjoitteille keksiä omat nimitykset jos se olisi puhdasta budhalaisesta uskonnosta irti . Mutta sen tulo kansankirkkoon on kulketunut Suomessa toimivien Jooga- opistojen kautta . Mitään kristillistä perintöä ei joogassa ole , hiljaisuuden retriitit voidaan soveltaa kristilliseen käyttöön , jos niin halutaan sisällön puolesta . Joogahan on lopulta tuomista harhaoppia kristilliseen kirkkoon ja se meidän tärkeimmän rukouksen jonka Jeesus opetti niin se on kieltolistalla , syynä tietysti estää Jumalan vaikutus vaikka se sanoitetaan ettei säikytetä ihmisiä ja ajatus on tietysti päinvastainen . Kuka mitään kopiota oikeastaan mistään kaipaa ? Menee reilusti budhatemppeleihin ja tulee takaisin jos meno ei mielytä ja näitä kävijöitä ja etsijöitä on tänä päivänä kristillisissä seurakunnissa . Ei niistä vuosienkaan reissuista ole kävijöillä mitään postiivista jäänyt elämään vaan jopa traumaattisia kokemuksia kokonaisuutena .
Ortodoksinen kirkko suhtautuu ”Hiljaisuuden joogaan” ja joogaan ylipäätään pääosin torjuvasti tai hyvin varauksellisesti. Kirkko varoo ns. synkretismiä eli uskontojen sekoittamista. Ortodoksisen näkemyksen mukaan kristillisen rukouksen liittäminen liikkeisiin, jotka ovat syntyneet toisen uskonnon palvontamenoista, on hengellisesti arveluttavaa tai jopa vaarallista.
Ortodoksinen kirkko ei koe tarvitsevansa itämaista joogaa, koska sillä on oma, vuosituhantinen perinne kehon ja mielen rauhoittamiseen. Tätä kutsutaan nimellä hesykasmi. Kirkko ajattelee, että jos ortodoksi kaipaa hiljaisuutta ja kehollista rukousta, hänen tulisi syventyä omaan perinteeseensä (kuten Jeesuksen rukoukseen ja paastoon) eikä lainata menetelmiä muualta. Jos menet kysymään ortodoksipapilta Hiljaisuuden joogasta, hän todennäköisesti ohjaa sinut Jeesuksen rukouksen ja kirkon omien hiljentymisperinteiden pariin sen sijaan, että suosittelisi joogaa.
Sen sijaan jos ortodoksi käy kuntosalilla ”joogassa” pelkästään venytelläkseen ja hoitaakseen selkäänsä ilman mitään hengellistä ulottuvuutta tai meditaatiota, kirkko harvoin puuttuu tähän. Se on vain liikuntaa.
Ongelma syntyy juuri Hiljaisuuden joogan kaltaisissa muodoissa, joissa harjoitukseen nimenomaan haetaan hengellinen sisältö. Ortodoksisen kirkon mielestä kristillistä sisältöä ei pitäisi kaataa ”vieraaseen astiaan”.
Ortodoksisen teologian mukaan joogaa ei voi täysin erottaa sen uskonnollisista juurista (hindulaisuudesta).
Jooga nähdään kokonaisvaltaisena harjoituksena, jossa asanat (liikkeet) on alun perin suunniteltu valmistamaan ruumista ja mieltä itämaiseen meditaatioon ja hindulaiseen maailmankuvaan.
Hiljaisuuden jooga on nimenomaan Suomen luterilaisen kirkon piirissä syntynyt brändi ja toimintamuoto. Luterilaisuus on perinteisesti ollut ”sanakeskeisempää” ja sieltä on puuttunut ortodoksisuudelle tyypillinen kehollisuus (kumarrukset, suitsutus, ikonien suuteleminen). Siksi luterilaisessa kirkossa on ollut tilaus keholliselle harjoitukselle, jonka ortodoksinen kirkko kokee jo omistavansa omassa liturgiassaan.
Sami P.
Kiitos erinomaisesta sanoituksesta.
Ei kristityn pidä alkaa harjoittaa vieraiden uskontojen palvontamenoja.
Samaa mieltä Sami P:n kiteytyksestä. Sopii myös änkyräluterilaisen näkemykseksi.
Jos harjoitusten tarkoituksena on johdattaa itsensä hyväksymiseen eikä parannukseen (=katumukseen ja uskoon), puuttuu jotakin hyvin olennaista, niin tärkeää kuin itsensä hyväksyminen onkin. Ihmettelen sitä, miksi hengellistä uudistumista ei haeta oman uskon ja tradition piiristä. Esimerkiksi Jeesuksen rukouksen käyttö yhdistyneenä Raamatun ja hyvän hengellisen kirjallisuuden sekä ripin ja luterilaisen messun käyttöön olisi monin tavoin parempaa kuin joogaaminen. Myös Aila Ruohon ja monien uushenkisyydestä irtautuneiden näkemyksiä olisi syytä kuunnella herkemmällä korvalla.
”Kristillisen joogan isä” ja edelläkävijä näyttää olleen Jean-Marie Déchanet, (1906–1992) ranskalainen benediktiinimunkki. 1950‑luvulla Déchanet alkoi tutkia ja harjoittaa hatha‑joogaa ja yhdistää sen kristilliseen henkisyyteen.
Hän oli yksi ensimmäisistä kristityistä opettajista, jotka sanoivat joogan olevan yhteensopiva kristillisen rukouksen ja mietiskelyn kanssa. Hän käytti termiä ”Yogin du Christ” (Kristuksen joogi) kuvatakseen omaa lähestymistapaansa. Hänen näkemyksensä korosti kehon, sielun ja hengen yhtenäisyyttä ja hän näki joogan keholliset harjoitukset keinona syventää kristillisyyttä ja rukousta.
Déchanetin mukaan hatha‑joogan keholliset harjoitukset toimivat eräänlaisena ”gymnastics of repose”, joiden pääasiallinen tavoite on rentouttaa, tasapainottaa hengitystä ja hiljentää mieltä. Déchanet näki joogaharjoitukset välineenä, ruumiillistaa kristillisen mystiikan periaatteita: kehon rauhoittaminen avaa tilan rukoukselle.
Hän käytti termiä korostaakseen, että kyse ei ole itämaisen uskonnon omaksumisesta vaan kehollisesta harjoituksesta, joka voi tukea kristillistä sisäistä elämää. helpompi siirtymä aktiivisesta mielen tilasta hiljaiseen rukoukseen tai kontemplaatioon.
Tässä tämä kulminaatiopiste näyttää olevan: Kontemplaatio (lat. contemplatio) tarkoittaa kirjaimellisesti “katselemista” tai sisäistä tarkastelua; teologisessa käytössä se viittaa erityisesti hiljaiseen, rakkaudelliseen läsnäoloon Jumalan edessä ja olemisen tapaan ja koetaan rakkauden kautta syntyvä yhteys Jumalaan, – vaan ei uskon kautta. Mikäli näin on, niin silloin jooga on siirtynyt hindulaisuudesta katolisen kirkon kautta evl-kirkkoon. Tämä voisi olla eräs selitys tähän joogabuumiin.
Saattaa olla, että ko. munkki on työstänyt teemaa enemmän kuin vain pinnallisesti keksinyt liikkeisiin sopivia raamatunkohtia. En sinänsä tyrmää kristillisen joogan mahdollisuuksia, kunhan se on tosiaan aidosti kristillistä eli johtaa ristin juurelle eikä vain mielenrauhaan ilman parannusta. Muuten kyse on joko yleisuskonnollisuudesta tai jopa buddhalaisuudesta kristillisessä kuoressa. Mikä ei sekään ole automaattisesti huono juttu, koska buddhalaisuudessa on paljon hyvä, josta myös kristitty voi oppia – kunhan ymmärtää samalla näiden katsomusten dramaattisen eron.
En oikein ymmärrä, miksi koko ”jooga” -termi on tullut jonkinlaiseksi ”pakkopullaksi” kristilliseen kirkkoon, minne se ei ole koskaan kuulunut. Joogan nimellä tunnutaan tarjottavan eri piireissä ja yhteisöissä jos jonkinlaista sovellusta. Onko niin, että kirkoissa melkeimpä hävetään kaikkea sellaista, mikä on vahvasti nimenomaan kritillistä olemukseltaan ja viiteympäristöltään? On ”hienompaa” kun toiminnassa on jotain ”eksoottista” perinnettä suuresta kristillisyyden ulkopuolisesta maailmasta.
Tuntuu kuin kirkoon yritettäisiin haalia sellaista, mikä on ihmisille tuttua jostain muualta kuin kristillisyydestä. Jotain, joka on ei-kritillisestä perinteestä lähtöisin, mutta joka yritetään jollain tavalla kuitenkin saada tuntumaan kristilliseltä tai jollain tavalla olemaan kristillisvaikutteista. Ehkä vähän samaan tapaan kuin markkinoinnissa vanhaa asiaa ”brändätään” uuteen kuosiin. Onko ”joogabrändi” sitten uskottava tapa tuoda kristillistä sanomaa tiettäväksi ihmisille, jotka eivät enää kristinuskon sisältöä tunne, tai eivät ole siitä sisällöstä edes kovin kiinnostuneet. Porukkaa voidaan saada toimintaan, ja voihan joku toki kirkollisesta toiminnasta sitten kiinnostuakin; tai sitten kirkollisesta toiminnasta kiinnostunut alkaa kiinnmostua myös siitä, mitä ”oikea alkuperäinen” jooga pohjimmiltaan on: mitä uutta se ja sen alkuperäinen perinne voisi minulle tarjota kristillisyyden ohella tai jopa sitä osin korvaamaan.
Olen samaa mieltä kuin Timo ja Jukka. Miksi vaikuttaa yhä enemmän siltä, että olemme hukkaamassa tien ristin juurelle parannuksen kautta evankeliumin uskomalla ja sensijaan matkitaan sekulaarin yhteiskunnan arvoja ja tapoja yhä enemmän.
Yhdyn Samin tekstiin myös luterilaisen käsityksen mukaan . Kirjoitin aikaisemmin hiljaisuuden retriitistä en hiljaisuuden joogasta . Retriitti voidaan ymmärtää sisällön perusteella vaikka sitäkään ei olisi ehkä hyvä nimenä käyttää kun sillä on tietyt perinteet muodostunut ja sisältö voi olla vaikka minkälaista . Ja yleensä noita nimiä ei tarvitsisi tuoda kristillisyyteen sotkemaan ihmismieliä , eiköhän kristikunta pärjää niillä nimillä joista ei jää epäselväksi mitä ne on .
Yksi tärkeä huomio on se, että Idän ortodoksisen mystiikan ja lännen kirkon mystiikan välillä on merkittäviä eroja painotuksissa ja lähestymistavoissa. Ne ovat kuin päivä ja yö. Lännen katolisuudessa on katkennut patristinen isien traditio. Jos itse on tutustunut patristiseen traditioon ja lännen kirkon mystikoihin, eron huomaa. Suomenkielellä löytyy näistä kirjallisuutta.
Pääsääntöisesti Suomessa retrittiliikeen parissa nojaudutaan katoliseen mystiikkaan. Se mielestäni avaa portin vaikka hiljaisuuden joogalle. Idän patristisessa traditiossa tämä ei menisi ikinä läpi.
Ei mikään nimi avaa mihinkään portteja , mutta ei tulisi käyttää nimiä joilla on joku merkitys jo olemassa ja se ei liity kristillisyyteen eikä löydy mitään kristillistä perintöä . Molemmissa vanhoissa kirkoissa on Jumalan sanalle vieraita elementtejä opissa , kun oppi määritellään Jumalan ilmoituksen ja apostolisen uskon mukaan , kuitenkaan luterilainen oppi ei sisällä näitä nähtäviä asioita mitä kansankirkossa nähdään itsessään . Se on poikennut pois siitä selvästi .
Kiitos Sami P,
Mukavalla tavalla me pataluterilaiset saimme ”pataan”. Ortodoksinen perintö siivosi turhat sekä vahingolliset röyhelöt seurakunnan kokoontumisesta ulos. Evlut kirkko harhailee sinne tänne. Keskeiset häivytetään horisonttiin ja vierasta haalitaan korvikkeeksi. Kaikkien kukkien ei tarvitsisi kukkia!
Niin Kari. Kyllä me luterilaiset uskon ja ristin kautta pataan saamme ihan tarpeemme mukaan. 🙂
Ajassamme yleisesti jooga ja mindfulness (sillekään ei taida olla suomalasta sanaa tai edes ”väännöstä”?) ovat jonkinlaisia ”brandinimiä”, jotka uskoakseni usein yleisessä ”kansanuskossa” niputetaan vähän samaan kategoriatyyppiin. Varmaankin kummastakin on hyvin erilaisia versioita ja variaatioita liikkeellä yleisesti erilaisissa yhteyksissä ja piireissä.
Yleisesti ottaen tuntuu (ihan ns. näppituntumalta vain), että ihmisten uskonnollisuudessa, henkisyysajattelussa ja
-puheessa (kauko-)itämaiset vaikutteet jollain tapaa kiinnostavat; kristinusko mielletään kovin ”läntiseksi”, vaikka sen syntypaikka Välimeren pohjukassa luetaankin Lähi-Idäksi (englannin kielessä pikemminkin ”Keski-Idäksi”), siis ei varsinaisesti ”länneksi”. Itäiset maat ovat onnistuneet kulttuurpiirteitään ja -perinteitään markkinoimaan mm. teknologian ja elektroniikan kulutuslaitteiden lomassa. Termit, kuten ”Zen,” ovat olleet markkonoinnissa esillä jo yli parikymmentä vuotta sitten. Itämaiset uskonnollis-filosofiset vaikutteet ovat meillä täällä lännessa arkipäiväistyneet. Ihmiset eivät oikein enää huomaa omaa piilevää uskonnollisuustaipumustaan. Läntisestä elämästä on tullut osin ”projektielämää”.
Onko läntisestä kristillisyydestä tullut liian korostuneesti vain etiikkaa tai (henkistä) hyvinvointia, voitaneen pohdiskella. Silloin luontevasti henkisenpien tai hengellisten piirteiden yleinen etsintä ikäänkuin liukuisi sinnepäin, missä niitä pidetään yhä esillä: kohti itäisiä kulttuurisia perinteitä, joissa sikäläinen uskonnollisuus on ollut ja yhä on yhteisöllisyyden merkittävä osatekijä. Täällä lännessä uskonnollisuus yhteisön ja arkisen elämän rakentajana on pitkälti kadonnutta kansanperinnettä, onhan kristillisyys paljolti siivottu pois julkisuudesta ja arjesta – lukuunottamatta medioissa esillä olevia kiistakysymyksiä.
Toisaalta kristinusko kasvaa voimakkaasti (Saharan eteläpuolisen) Afrikan lisäksi Aasiassa. Ehkäpä ”joogabuumilla” yritetään tehdä jollain tapaa jonkinlaista kristillis-kirkollista elämää osaksi ihmisten arkea? Kysymykseksi mielestäni nousee myös: miksi toisaalta yhteisöjen messutilaisuukisa sitten rajoitetaan, vaikka ne ovat osa kristittyjen normaalia elämään, yhteisöllisyyttä ja henkistä hyvinvointia; etiikkaakaan unohtamatta? Tunnumme suosivan jonkinlaista ”kevytuskonnollisuutta”, jota voi toteuttaa vaikkapa erilaisten joogatoimintojen muodossa. Harvemmin olen nähnyt esitettävän konkreettisia ajatuksia, miten ”kirkkojoogasta” päästään tai kasvetaan syvempaan kristilliseen elämään; ollaanko tyytyväisiä siitä, että ihmiset käväisevät kirkoissa?
Lieneekö niin, kun joogassa hengitysharjoitukset ovat kunnossa alkaa mietiskely, joogan päätehtävä, sisäinen harjoitus ja ulkoiset tekijät kuten asanat, hengitys toimivat välineinä sisäiselle prosessille. Ymmärrykseni mukaan kristillisessä joogassa eettiset ohjeet ovat usein joogaperinteen yamien ja niyamien hengessä tulkittuja arvoja sidottuna kristilliseen etiikkaan: lähimmäisenrakkaus, rehellisyys, ahneudesta luopuminen ja kohtuullisuus etc.
Kohde myös tulee pitää jatkuvasti edessä, joka tarkoittanee mielen jatkuvaa suuntaamista yhtä valittua kohdetta kohti. Kohde voi olla ulkoinen (kynttilän liekki, kuva. Ikoni myös lienee käytössä.) Näin saavutetaan meditaatio, jossa mieli on vapautunut kaikista muista kohteistaan. Lopulta tuloksena on transsi, eli kontemploiva tietoisuus.
Tässä viimeisessä kohdassa tapahtuu joogaopettajien mukaan sellainen muutos, että ajatuksesta itsestään tulee kohde. Mieli on täydellisesti hallinnassa. ( Mutta kenellä mieli voi olla täysin hallinnassa?) Jos kohteena on Buddha, kuten usein on, mielestä itsestään tulee ikään kuin Buddha. Mieli “astuu tähän kuvaan niin täydellisesti, ettei se enää ole tietoinen itsestään”. Kristillisessä joogassa meditaation tai rukouksen kohde on sitten Kristuksen läsnäolo, Raamatun sana tai kristillinen rukous sen sijaan, että harjoitus nojaisi buddhalais‑ tai hindulaisperäisiin jumaluuksiin tai filosofioihin.
Mutta mitä on lopultakin tuo kontemplaatio? Onko se sisäistä katselemista ja Jumalan läsnäolon kokemista rakkauden kautta? Tästä evl-kirkon sivustolla todetaan: ”Kontemplaatio kuvaa sellaista olemisen tapaa, jossa ollaan tietoisia Jumalan läsnäolosta ja koetaan rakkauden kautta syntyvä yhteys Jumalaan.” Miten tuo rakkauden kautta syntyvä yhteys lienee käsitettävissä, kun uskolla on ratkaiseva osuus jumalasuhteessa?
Buddhalaisuudessa meditaation korkein taso on valaistuminen eli pääsy tilaan, jossa kärsimystä ei enää ole.” Tässä kristinusko erkaantuu intialaisperäisestä filosofiasta. Edellä olevat tekstit ovat mietteitä, kun itselläni ei ole mitään kokemusta joogasta enkä siitä ole erityisesti kiinnostunut.
Sensijaan omasta mielestäni Raamattu on kyllä täynnä kuvauksia ”hiljaisuuden joogasta.” Sitä harrastivat Joosef kaivon pohjalla, kun veljet olivat hänet sinne heittäneet ja myöhemmin vankilassa Egyptissä. Hänen isänsä Jaakob vaikeni hiljaisuudessa siihen asti, kunnes hän tuli tietämään, että Joosef elää ja silloin hänen henkensä elpyi.
Mutta erityisesti hiljaisuutta harjoitti Job, kun kaikki meni ja kuten Job2:13 todetaan: ”Sitten he istuivat hänen kanssaan maassa seitsemän päivää ja seitsemän yötä, eikä kukaan heistä puhunut sanaakaan hänelle, sillä he näkivät, että hänen tuskansa oli ylen suuri.” Tässä voi olla meilläkin tarpeeksi tekemistä, kun ”pimeä yö” lasketaan päällemme tarpeen mukaan. Uskoa kun sanotaan seuraavan risti.
Se, että emme enää osaa hiljentyä (varsinkan internetin ihmeellisen maailman vaikutuksilta?), on epäilemättä aikamme ongelma. Ongelmana ”kirkkojoogan suhteen voi olla se, että kun kirkolliset käsityksen kristinuskosta ova kovin erilaiset, ja joissain piireissä jopa nähdään kaikkien tai ainakin monien uskontojen sisältävän ”oikean tien elementtejä” ja kun kirkko toisinaan nähdään yleisempänä henkis-uskonnollisuuden toteutuspaikkana, ei jooga hiljaisuuden muotonakaan ole erityisen selkeä kristillisyyden syvimmän olemuksen kannalta. Kirkolliskokouksen keskustelun (väittelynkin?) valossa aihe vaikutti jotenkin sellaiselta, jonka kriittinen pohdinta on kovin vaikeaa sen eri puolista ja näkemyksistä lähtien. Itselläni ei ole ”sisäpiiritietoa”, joten kirjoitan vain ulkoisena tarkkailijana ja mietiskelijänä.
Olisi mielenkiintoista tietää, onko kristillisen joogan ”käyttäjäkokemuksista” tehty oikeaa tutkimuksia: miten ja miksi on koettu, miksi osallistutaan, mitä odotetaan ja mitä opitaan kristillisyydestä tai jostain muusta.
Jos kristillisyydestä puuttuu yhteys myös ruumiin toisiin jäseniin niin keinoja haetaan . Apostolisen opetuksen ytimessä on Srk , Kristuksen ruumis , se kuninkaallinen papisto ja siihen asetettu paimen ja Kristus päänä . Tämän kaiken myös Herra tekee ja luo yhteyden. Seurakunnan toimiessa ruumiina toteutuu ja avautuu moni apostolisen opin syvyys . Seurakunta on paikka jossa Kristus hallitsee rakkaudella ja se varmasti riittää jokaiselle jokaisen elämän vaiheeseen . Tietyllä tavalla jooga ja muut keksinnöt pyrkivät ratkaisemaan sitä tarvetta ja kaipausta joka ihmisillä on . Alkusrk malli pysyä apostolien opetuksessa keskinäisessä yhteydessä , ehtoollisessa ja jumalanpalveluksessa , jonka Luukas kuvaa . Meidän luonnollinen ajatus vapaudesta ei myöskään koskaan toteudu meidän keinoin vaan sekin on lahjana saatua , yksimielisyyden ja yhteyden kautta saatua ja evankeliumi antaa ilon armahdetuille syntisille
Timo P., kirjoitat:
”kristillisen joogan tarkoitus ei ole johdattaa ihmisiä parannukseen vaan itsensä hyväksymiseen.”
Kristillisyys on Jeesuksen opetuslapseutta, Hänen seuraamistaan. Ei ole tarvis kielellisestä tutkinnosta, kun voi lukea sanakirjan käännöksen alkuperäisestä kreikan sanasta ”Christianos”. Sana kristillinen, on merkityksetön, kun Totuuteen johdatetaan ja Totuutta opetetaan. Ensimmäinen maininta Jeesuksen opetuslapsista oli kreikaksi Christianos, jossa yhteydessä se väännettiin kreikkalaista sanaa muistuttava muotokullekin kielelle. Kysymys oli siis Jeesuksen opetuslapsista, joita suomeksi mm. kutsutaan uskoviksi.
Siis pitkäkin jumaluuksista opiskelu (teologia) ei suostu käsittämään, että alkuperäiset Kirjoitukset käännetään/tulkataan kullekin kielelle, eikä tulkita.
Siis muoto ”kristillinen jooga” onnistuu paremmin, kuin uskovien, Jeesuksen opetuslasten jooga.
Timo P.,
Itsensä hyväksymisestä ei Raamattu opeta, mutta opettaa Jeesus omana olemuksenamme. Eli meidän itsetutkistelumme on uskovina tietää mitä ja keitä, me olemme Jeesuksessa.
Voisiko asian ilmaista siten, että Raamattu opettaa hyväksymään itsensä syntisenä ja armahdettuna ja pelastettuna, Kristuksen omana – joka ei parannuksenteoistaan huolimata pääse syntiluonnostaan eroon kuin ehkä vain (joskus) joiltain osin?
Jos puhumme vain ”itsensä hyväksymisestä” lienee kyseessä jonkinlainen terapeuttinen lähestymisnäkökulma. Toisaalta Timo Keskitalo on muslimityössä tuonut sen sen meidän läntisessä kulttuurissamme vähemmän tunnetun näkökulman, että Raamatusta löytyy myös hapeän peittämisen näkökulma, mikä on ainakin läheistä sukua oikeanlaiselle kristilliselle käsitykselle itsensä hyväksymisestä Jumalan kuvana, vaikkakin syntisena mutta armahdettuna sellaisena.
Jukka ,
kirjoitat:
”.. että Raamatusta löytyy myös häpeän peittämisen näkökulma, on ainakin läheistä sukua oikeanlaiselle kristilliselle käsitykselle itsensä hyväksymisestä Jumalan kuvana, vaikkakin syntisenä mutta armahdettuna sellaisena.”
Kristillinen näkökulma ei ole yhtäkuin raamatullinen, eli ”niinkuin on kirjoitettu”.
Raamattu puhuu ”kyvystä hävetä”, minkä käsitän raamatulliseksi, vt.Jer.8:
12 He joutuvat häpeään, sillä he ovat tehneet kauhistuksia; mutta heillä ei ole hävyntuntoa, he eivät osaa hävetä. Sentähden he kaatuvat kaatuvien joukkoon, sortuvat, kun heidän rangaistuksensa tulee, sanoo Herra.
Ihminen luotiin Jumalan kuvaksi, mutta se heijastuma on tullut esiin vain muutamalla prosentilla ihmistä, lapsia lukuunottamatta, joissa tuo näkymätön Jumalan kuva kangastelee jo syntymässä aina sen himmentymiseen asti. Kaikki ikuinen on näkymätöntä, niinkuin on Jumalakin. Uskossa me näemme ja jopa ”koskettelemme” Siionin vuorta.
Room. 10:11 Sanoohan Raamattu: ”Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään”.
Jumala lupaa, ettei yksikään, joka uskoo Jeesukseen, joudu häpeään. Ihmiset yrittävät häväistä mutta tämän maailman kunniakin joutuu häpeään. Olen joutunut tämän kokemaan Suomea suuremmassa mittakaavassa. Maailman silmissä Jeesuksen jokapäiväinen seuraaminen saatetaan tehdä häpeälliseksi, jos emme hae ja vetoa oikeuksiamme esimerkiksi, kun oikea asiamme kieroon väännetään.
”.. vaikkakin syntisenä mutta armahdettuna sellaisena.” Ei armahdettu ole enää syntinen, vaikka jalkamme pesu on tarpeellinen ja synnit anteeksisaanneina uskova tunnustaa syntinä Jumalalle ja pitää ikäänkuin ”tilikirjansa syntisaldon nollilla”.
Reijo hyvä,
en oikein pääse ajatuskuvioistasi selville, yritimpä sitä tarkastella niin ”luterilaisen” huin ”helluntailaisen”kin silmälasin läpi. Ei täällä Suomessa näissä ”armahdettu syntinen” -perusasioissa kovin suuria eroja ole. Erikseen on ne ”kiistelykohdat”. Voihan olla, että käytämme käsitteitä hiukan eri merkityksessä, joten en ala kinastelamaan. Ainakin käsitteet ”kristillinen” ja ”raamatullinen” ymmärretään helposti ei-yhtenevästi eri yhteyksissä tai ”piireissä”.
Toki olen eri piireissä kuullut (utopistisia) väitteitä, ettei armahduksen saanut synnintekijä enää olisi syntinen. Ei syntinen ehkä heti armahdushetkellä mutta (heti) kun – siis ei jos – me kuitekin (yhä) uudelleen sorrumme synnin viettelysten pauloihin ja tekoihin tai tekemättä jättämisiin, niin tokihan me syntisiä eli synnin tekijöitä silloin olemme, vaikka emme ns. synnissä piehtaroisikaan ja vaikka emme itse huomaisi tai älyäisi, että tulimme tehneeksi (uudelleen) syntiä. Emme ehkä ole ”julkisyntisiä” tai varsinaisesti synnissä pysytteleviä tai ”eläviä”, ja siinä merkityksessä voi tietysti ajatella, että emme ikäänkuin olisi ”syntisiä”.
Tilivälit Jumalan (ja Hänen anteeksiantamuksensa) kanssa toki olisi pidettävä lyhyinä, mikä tietenkin edellyttää ns. kilvoitteluakin ja tervettä realistista itsetutkiskelua (ja usein myös lähimmäistemme kuuntelemista).
Jukka M.,
Uskon, että Johanneksen ensimmäinen kirje selvittää uskoontulo, uskossa vaeltamisen ja uskovien synnit Jumalaa vastaan, joita jos ei tunnusteta Jumalalle ne kumuloituvat kadotuksella. Eli tapahtuu kasauma, paatumus mikä johtaa Pyhän Hengen pilkkaa, Jumalan Pojan jalkoihin polkemiseen.
Uskoon tullaan sekunnissa uskosta luovutaan prosessin kautta.
Ainakaan minä en tullut uskoon ”sekunn(e)issa” vaikka uskoon aikoinani tulinkin.
Kysymys tähän alkuperäiseen aihepiiriin liittyen voisikin olla: johtaako ”kirkkojoogat” uskoon tulemisiin? Olisi mielenkiintoista kuulla, onko tällaisia kokemuksia?
Tokihan tämä ei ole ainoa näkökulma tuohon joogakysymykseen.
Kysyä voisi myös: auttaako jooga kasvamaan kristittynä, vai jääkö vaikuitus enemmänkin ”maailman murheiden” unohtamiseksi joksikin ajaksi tai lohduttavaksi olemiseksi? EI vain teoreettis-hypoteettisesti tarkastellen vaan reaalisen käytännön näkökulmasta.
Jukka,
Olet oiva ihminen! Silti nyt hieman tunkeudun sakramentalisiin katveisiisi.
Haluan painotta tässä ja yleensä, että evlut oppi hyväksyy raamatullisen(kin) uskoontulon. Silti tässä nyt voisimme ottaa huomioon ja kyseenalaistaa tätä ”kahdella hevosella ratsastamista”.
Siis uskon, että koet minut veljenäsi Herrassa, vaikka kaksi sakramenttiakin ”toimii” uskoontuloon ja matkan pölyistä puhdistavana. Eli päättelen, ettet kiellä kahden sakramentinkaan ”voimavaikutusta”.
Toistelen silloin tällöin kahta UT:n mainintaa, että olemme Jumalan työtovereita, 1.Kor.3:9 ja 6:1. Tämä työtoveruus alkaa uskoontulossa ja toteutuu, kun haluamme, että Jeesus tulee meihin asumaan eli haluamme tulla uskoon. Pelastus, usko tulee Jumalalta, muttei pakolla eikä, ettei siitä itse tietäisi.
Mainitsen kattavan käsitteen ”Helluntaipäivän Kastajaliike”, koska katson, että Apostolinen ja Profeettojen laskema perustus on tuona 30-luvun helluntaina perustautuneen Seurakunnan, kr. Ek-klesia, perustus.
Pietarin puhe oli Pyhässä Hengessä julistettu ja se vaikutti 3000 henkilössä halun tulla uskoon. Tämä luku 3000 oli pieni, suhteellisesti eikä seuraavina vuosikymmeninä, eikä edes tänäänkään tuskin ylittää 15000 uskoontulleen rajaa.
Sekunneissa uskoontulo on sisällinen kokemus, jolloin ihminen siirtyy pimeydestä valkeuteen. Eli olemme uskossa tai emme ole. Tätä rajaa halutaan tehdä harmaaksi, niinkuin sinunkin uskoontulo-HETKEÄSI kyseenalaistetaan. Katson, että tämä on opetusta institution suojelemiseksi. Eli ”uskoontulo on kirkon tuho”, kärjistetysti.
Mitä nk. Helluntailiikkeeseen, Asusa-kadulla vuotaneeseen pyhän Hengen kasteeseen tulee, niin se on ”vain” viimeinen aalto sitten Helluntaipäivän alun. Asioilla ja etenkin hengellisillä asioilla on kyky järjestäytyä. Siksi perustautui paikallisseurakuntia ympäri maailmaa, jotka olivat yhteydessä toisiinsa, niin Alkuseurakunnankin aikana. Tämä paikallisseurakunta-liike ei ole tänä päivänäkään kirkkokunta, vaikka on ajallisten lakien ja asetusten puitteissa järjestäytynyt esimerkiksi Assemblies of God-järjestäytymäksi. Meitä on tänään tähän AG liittymässä n. 100 miljoonaa kastettua seurakuntalaista.
Tämän AG-tunnuksen alla toimivat ihmiset ovat ”sekunnissa” siirtyneet pimeydestä valkeuteen, aivan niinkuin tapahtui vuonna 30 Jerusalemissa. Herätyksen aika, eli Isän veto, ikäänkuin ”venyttää” uskoontulemisen kestoa ja koska evlut kirkossakin saa tulla uskoon niinkuin Raamattu opettaa, niin väheksytään tämän ”kertalaakin” vaikutusta ja jopa opetetaan, että ”kasvetaan uskoon”. Näin saadaan ennenkaikkea kasteen sakramenttin vaikutus sotkemaan Valon ja pimeyden rajaa.
Summa summarum, uskoontulo/ kr. metanoia, on suunnanmuutos, helvetin sijasta taivaaseen ja on ”työ” jonka Jumala tekee, mutta vain ihmisen kanssa yhteistyössä. Tässä yhteistyössä ihmisen osuus on ”vain” suostuminen” eli haluta.