Nyt on ilmestynyt Helsingin yliopistossa tuore väitöskirja Sinimusta papisto. IKL-pappien maailmankatsomusten taustat ja heidän vaikutuksensa Suomessa 1932-1944.
En ole ainakaan vielä tutustunut tähän väitöskirjaan. Nostan tässä esille kaksi pappia, joista ainakin Urho Muroma on kuuluisa Suomen Raamattuopiston perustaja.
Olivatko Urho Muroma (1919-1966) ja K. R. Kares (1873-1942) näiden joukossa? Joitakin yhteyksiä heillä kyllä taisi olla. Näin muistelisin joskus lukeneeni. Kun katsoo Wikipediasta tietoja näistä herroista, asia on kyllä täysin selvä.
Murtorinne, Eino: Risti hakaristin varjossa : Saksan ja Pohjoismaiden kirkkojen suhteet Kolmannen valtakunnan aikana 1933–1940, s. 29, 47, 68. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 1972. Ainakin Kares mainitaan tässä kirjassa, ilmeisesti myös Urho Muroma. Tietääkö joku teistä enemmän heistä tähän aiheeseen liittyen? Jos kommentoi tätä blogia heistä, pitää mainita tarkat lähteet. Olen tenttinyt tämän kirjan joskus Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa.
Mika R. Kommentteihin on vähän vaikea antaa niin tarkkoja lähdeviittauksia kuin edellytät. Koska ainakin oma kirjavarastoni on sen verran laaja, että itse kirjojakaan ei tahdo löytyä 🙂
Ulkomuistista ja lonkalta: Muroma julkaisi joitakin hartauskirjoituksia IKL:n lehdessä Ajan Suunta 1932. Löytyy varmasti hakemalla digitaalisesta sanomalehtiarkistosta. Timo Junkkaala mainitsee jotakin Muroma-elämäkerrassaan. K. R. Kares oli mukana Lapuan Liikkeessä ja IKL:n kansanedustajana. Löytyy mm. Mikko Uolan tutkimuksesta Sinimusta veljeskunta.
Tein aikanaan proseminaariesitelmän IKL:stä ja Espanjan sisällissodasta. Siinä yhteydessä kävin läpi Ajan Suuntaa mikrofilmiltä ja sekä Kareksen että Muroman nimet muistan nähneeni kirjoittajien joukossa.
Papisto on ollut mukana kansallismielisessä ja oikeistoradikaalissa liikehdinnässä. Ja sitä ennen passiivisessa vastarinnassa sekä jääkäriliikkeessä. Ei kannata hämmästyä eikä kauhistella. Viimeistään 70 vuoden kuluttua on luettavissa kirkkohistoriallista tutkimusta nykyisen papistomme sateenkaariaktivismista.
Marko, tässä oli pappi, joka halusi olla kaikille pappi poliittisesta suuntauksesta riippumatta.
Eeli J. Hakala (1886-1963) Huittisten kappalaisena 1918
Pian Huittisiin muuttomme jälkeen alkoivat vaikeat ajat kansallemme. Koska vapaussota sattui Huittisissa olomme alkuaikaan, niin lienee paikallaan, että kerron aluksi siitä, sen vaikutuksesta Huittisiin. Se oli Huittisissakin vaikeata aikaa ja sen kuvaaminenkin on vaikeata. Muistan elävästi sen talvisen aamun, jolloin punaiset tulivat Porista päin Lauttakylään. Valkoiset olivat edellisenä iltana poistuneet pohjoiseen valkoisten rintamalle. Näin ollen ei hyökkääjillä ollut ketään vastassaan. He tulivat rintamaan järjestäytyneinä ammuskellen tullessaan. Perheeni oli siirtynyt turvaan erään syrjäkylän kansankoululle, jossa minäkin olin ollut edellisen yön, mutta tulin juuri mainittuna aamuna kotiin. Vetäydyin suojaan pappilamme kivinavetan seinustalle. Siellä uudet tulijat tutkivat minut, mutta jättivät sillä kerralla rauhaan. Paikalle sattui haudankaivajan poika, jolla oli työväenyhdistyksen jäsenkirja taskussaan. Hän todisti puolestani, että en ole osallistunut politiikkaan ja että olen vaaraton henkilö. Mikä olisi ollut kohtaloni, ellei mainittu ”todistaja” olisi sattunut paikalle? Muutamia paikkakuntalaisia murhattiin samana aamuna. Huittinen jäi punaisten puolelle koko sodan ajaksi.
Vaikka olosuhteet olivat vaikeat ja elämä levotonta, niin ei yhtään jumalanpalvelusta jäänyt pitämättä Huittisten kauniissa kirkossa.
Hartaustilaisuuksiakin saimme pitää melkein koko sota-ajan. Vähää ennen sodan päättymistä oli hartaustilaisuus Lauttakylässä eräässä talossa. Kesken minun puhettani astui kaksi aseistettua miestä sisälle, ajoivat kuulijat ulos ja kielsivät pitämästä sellaisia tilaisuuksia. Kun kysyin heidän esikunnastaan syytä kokouksemme hajoittamiseen, niin vastattiin, että ihmiset puhuvat niissä tilaisuuksissa politiikkaa ennen kokouksen alkua ja sen jälkeen. En minä ollut sellaisesta tietoinen, mutta oli alistuttava pakon edessä.
Silloin tällöin vietiin yöllä joku isäntä ja ammuttiin jossain metsässä. Useimmat isännät olivatkin poissa kotoansa välttyäkseen sellaiselta kohtalolta. Näiden uhrien hautaaminen oli raskas tehtävä, joka tuli tavallisesti minun osalleni.
Tilanteen yhä vaikeutuessa mekin katsoimme viisaimmaksi poistua kotoa. Viimeisen yön edellisenä päivänä tuntemattomat aseistetut sotilaat olivat poikenneet pappilaamme ja kyselleet kotiapulaiseltamme, missä minä olen. Selvitystä he eivät saaneet. Varmaan oli Jumalan johdatusta, että olin silloin poissa kotoa. Viimeisen yön vietimme erään talon kylmässä perunakellarissa. Sinä yönä punaiset jättivät kylän ja koko pitäjän. Lähtö oli tapahtunut niin kiireellisesti, että vastattu taikinakin oli jäänyt naisilta paistamatta. Ennen lähtöänsä he olivat kuitenkin ehtineet heittää suuret määrät anastamaansa viljaa jokeen ja sytyttää muutamia taloja palamaan. Suurempia tuhoja he olivat Lauttakylälle suunnitelleet, mutta oli joku heitä väkevämpi, joka asetti pahalle rajan.
Sitten tuli sodan loppuselvittely, joka oli Huittisissakin surullinen. Siellä oli punaisia varten vankileiri. Sotaoikeus istui ja n. 50 kapinaan osallistunutta tuomittiin kuolemaan. Minä jouduin puhumaan vangeille ja valmistamaan kuolemaan tuomittuja heidän viimeiselle matkalleen. Melkein kaikki, jotka tiesivät kohtalonsa, pyysivät papin luoksensa ja nauttivat H. ehtoollisen.
Eräs heistä on erikoisesti jäänyt mieleeni. Hän oli, mikäli tiedän, Lauttakylässä työväen osuuskaupan johtaja ja punaisten johtohenkilöitä. Hänet tuomittiin kuolemaan. Sitä ennen vankileirillä pidettyjen hartaushetkien aikana hän tuli herätykseen joutuen syvään synnintuntoon. Myöskin armo kirkastui hänelle. Keskustelin hänen kanssaan kahdenkesken ja annoin hänelle luettavaksi kirjan ”Uskonoppi autuuteen”, jota hän näkyi ahkerasti lukevan. Hän nautti myös H. ehtoollisen. Päättäessäni erään hartaushetken rukouksella hän polvistui rukouksen ajaksi. Kysyin häneltä sen jälkeen: ”Ovatko asiat hyvin?” Hän vastasi kirkkain katsein: ”Kyllä.” Kun tulin ulos siellä odottivat miehet, jotka veivät tämän miehen mukanaan ja panivat täytäntöön hänelle tuomitun rangaistuksen.
Tämä mies oli ennen kuolemaansa kirjoittanut vaimolleen kirjeen, jossa hän kertoi tulleensa uskoon, kielsi murehtimasta häntä ja kehoitti vaimoaan kasvattamaan lapset eri tavalla kuin niitä oli siihen saakka kasvatettu. Se oli kaunis ja liikuttava kirje. Varmaan se kova ahdistuksen aika käänsi monien ajatukset ja katseet Jumalan puoleen, Jumalan kieltäjistäkin tuli Jumalan tunnustajia.
Kun muualta vankileiriltä eloon jääneet palasivat Huittisiin, järjestimme seurakunnan puolesta heille hengellisen juhlan toivoen, että sodan ja nälän rasittamien sydämet olisivat tulleet vastaanottavaisiksi Jumalan sanalle. Tilaisuuteen kertyi väkeä palokunnantalon suuri sali täyteen. Toiset seurakuntalaiset hyväksyivät tämän suhtautumisen kapinallisiin, toiset tuomitsivat sen. Minä sain kaksi uutta arvonimeä. Toiset nimittivät minua ”lahtariksi”, toiset ”punarosvoksi”. Sainpa nimettömän kirjeenkin, jossa uhattiin minua vahingonlaukauksella, ellen muuta toiselle paikkakunnalle. Tämän kirjeen kirjoittaja kutsui minua punarosvoksi. Minä en kuitenkaan antanut kummaltakaan puolelta tulleitten arvostelujen vaikuttaa itseeni. Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön katsomatta.
Eeli J. Hakala, Muistelen menneitä, s. 64-68, Sley, 1957.
Oletukseni on, että nykyinen ideologinen aktivismi, joka operoi lähinnä vihapuheen kitkemisellä ja pyrkimyksellä rajoittaa sananvapautta oikeusteitse on herättänyt konsanaan enemmän pappeja mukaansa kuin aikoinaan IKL. Hyvä saavutus sinänsä. Oikeastaan nykyisten pappis-aktivistien nimetkin ovat löydettävissä julkisesti, mikäli hieman näkee vaivaa joten ei tarvinne odottaa 70:tä vuotta.
Lisäyksenä Markon kommenttiin:
L.P. Tapaninen toimi IKL:n kansanedustajana vv. 1933-1936. Hän antoi tukensa Mäntsälän kapinalle, mistä häntä arvosteltiin vanhoillislestadiolaisten keskuudessa.
Kekkonen kieltäytyi nimittämästä Karesta Lapuan piispaksi 1956, mutta nimitti hänet Kuoipioon 1962.
”Kekkonen kieltäytyi nimittämästä Karesta Lapuan piispaksi 1956, mutta nimitti hänet Kuopioon 1962,” Siis Olavi Kareksen, K.R Kareksen pojan.
Suurin osa papeista oli sisällissodan aikaan valkoisten puolella . nyt taitaa olla enemmän vasemmistolaisia pappiskunnnassa kansankirkossa ? Häpeällinen historian sotamme ja viha kohdistui osin eri asioihin eri puolella ,näin sen olen historiasta tulkinnut ja myös valkoisten voitto takasi maallemme itsenäisyyden . Saattaisimme olla muuten tällä hetkellä Putinin joukoissa jossa meidän jälkikasvua taistelisi Ukrainassa .
”myös valkoisten voitto takasi maallemme itsenäisyyden”.
Valkoisten voiton jälkeen Suomen itsenäisyys oli vähintäänkin kyseenalainen, koskapa Svinhufvud ja Edvard Hjelt möivät Suomen likimain Saksan alusmaaksi. Saksa kontrolloi Suomen ulkomaankauppaa ja armeijaa, tynkäeduskunnassa valittiin saksalainen keisarin lanko Suomen kuninkaaksi jne. Suomen tasavaltaisen valtiomuodon pelasti vain Saksan keisarikunnan kaatuminen marraskuussa 1918. Tätä valkoisen Suomen voiton esiin nostajat harvoin mainitsevat.
Aiheesta on kirjoittanut Seppo Hentiä teoksessaan Saksalainen Suomi 1918.
Ei nyt ruveta jossittelemaan yli 100 vuotta vanhoista tapahtumista. On totta, että Suomesta tuli Saksan satelliittivaltio 1918, senaatin ja monien aktivistien tahdosta. Mutta punaisten voitto olisi johtanut meidät useimpien muiden Venäjästä eronneiden maiden keralla osaksi ”Suurta ja mahtavaa” SNTL:ää).
Uusin historiantutkimus on ansiokkaasti perannut ns. vapaussotamyyttiä, mutta myös korjannut hävinneen puolen piirissä eläneitä käsityksiä. Sekä eritellyt sodan syitä: sosiaalista eriarvoisuutta, venäläisen boshevismin vaikutusta ja sosialistisen lehdistön vihapuhetta. Vaikka itse olenkin sitä mieltä, että sisällissotamme oli juurikin vapaussota, kunnse asetetaan laajempaan valtiolliseeb kontekstiin.
Yksi merkittävä puute löytyy: moderni synteesi ns. heimosodista 1918 – 22 ja heimosoturien järjestötoiminnasta sekä perinnöstä. Vaikka meillä onkin ansiokkaita esityksiä heimosotien eri osa-alueista. Niissä kunnostautui myös papistoa: talvisodassa kaatunut Elias Simojoki ja jatkosodassa kaatunut Väinö Havas.
Ehkä K.R. Karekseen ja myös piispa Olavi Kareksen myöhempään aatteelliseen kehitykseen vaikutti sekin, mitä he kokivat Asikkalan pappilassa. Sisällissodan aikana Asikkalan pappila oli pysyvässä jännityskentässä 2 kuukautta ja punaiset suorittivat pappilassa yhteensä yksitoista kotitarkastusta.
K.R. Kares vietiin toistuvasti tutkittavaksi punaisten päämajaan ja hän oli tulla ainakin kerran ammuttavaksi. Ihmeellistä kyllä, tuolloin hevosen aisakello pelasti hänet. Joten miten sen nyt ottaa mikä lopulta meihin vaikuttaa ja on vaikuttamatta.
Kerran eräs punaupseeri karjui Karekselle: ”Kerrotaan, että olette seurakuntalaisille sanoneet meitä rosvoiksi ja ryöväreiksi.” Kares vastasi siihen hänelle vakavin kasvoin: ”Se on väärä syytös. En ole koskaan sanonut teitä rosvoiksi ja ryöväreiksi, vaan että te harjoitatte rosvousta ja ryöväämistä.” Vai niin te olette sanonut. ”No olkoon sitten tällä kertaa, punaupseeri totesi” 🙂 Niinpä niin, sanoistaan voi joutua tuomiolle.
(Olavi Kares: muistelmat, Lapsuus ja nuoruus)
Ihmeellistä kyllä, muutamien sattumusten kautta omistan K.R. Kareksen kirjoituspöydän.
Jorma H, Kosti V ja muut. Odotan mielenkiinnolla, että uusi väitös julkaistaisiin kirjana, koska en mieluusti lue digikirjoja. Aika moni Suomen kirkon pappi osallistui tavalla tai toisella kansallismieliseen ja oikeistoradikaaliin liikehdintään 1920 – 1940 -luvuilla. Tai sympatisoi niitä. Meidän on hyvä muistaa, että taustalla olivat juurikin kokemukset 1917-18 oloista mutta myös ateistisen Neuvosto-Venäjän pelko ja Stalinin vainoista saadut tiedot. Ei kannata välttämättä arvioida papistoa tämän ajan arvoista käsin, vaikka mm. juutalaisvihaa tai ”Ryssän vihassa” -mentaliteettia ei voida puolustaa. Jo aiemman tutkimuksen nimilista on aika vaikuttava jo mainittujen lisäksi: Elias Simojoki, Ensio Pihkala, Kalervo Kurkiala, Jorma Heiskanen (Kollaan kenttäpappi), Vihtori Varpio, Otto Korpijaakko (ent. Stenij) jne.
1934 Kotimaa-lehteäkin mainostettiin eräässä vapaussotajulkaisussa: ”Lujin perusta, jolle isänmaallinen mieli voi rakentua, on isiltä peritty usko. Tilatkaa KOTIMAA”. Tuo mainos oli yksi niistä teksteistä, jotka aikanaan herättivät minutkin etsimään sielun autuutta.
Marko S. Tuo väitöskirja näyttää löytyvän Finna.fi:n kautta, mutta miten lienee tuleeko julkaisu saatavaksi laajemmin kirjana. Ainakaan Kimmo Ylikankaan kirjaa Olavi Kareksesta – Pietististä humanistiksi – ei ole saatavissa kirjana. Hankala on lukea lähes 500-sivuista kirjaa diginä. Lähinnä menee selailuksi mikäli sitä ei saa kirjana.
Kun taustalla oli vielä sisällissodan ohella hyvässä muistissa sortovuodet ja venäläisvalta, niin ei kaiketi ole niin suuri ihme, että tunteet olivat pinnalla puolin ja toisin. Ja lisäksi on mielenkiintoista: Herätysliikkeistä ensin Lapuan liikkeessä ja sitten IKL:ssä oli erityisen paljon pappeja herännäisyydestä, joka nykyisen on kirkon ”avarin” herätysliike. Aika iso kaari laidasta toiseen. Herättäjästä Henki-lehdeksi.
Aika hyvä mainos Kotimaa-lehdestä tuolloin. Lieneekö linja piirun verran muuttunut?
Marko mainitsee tässä Jorma Heiskasen. Minulla on Heiskasen Talvisodasta kirjoittama kirja.
Kollaan tapahtumista on kirjoittanut myös hengellistä näkökulmaa silmällä pitäen Jorma Heiskanen kirjassaan ”Kenttäpappina Kollaalla”, WSOY, 1989.
Seuraavat saatesanat ovat kirjan takakannessa: ”Jorma Heiskanen (1914-41) oli pappi. Mutta hän oli myös reserviluutnantti, joka talvisodan sytyttyä joutui tekemään valinnan kutsumustehtävänsä ja konekiväärijoukkueensa välillä. Hän antautui koko sydämestään kenttäpapin karunraskaaseen toimeen.Vaikka talvisodan ihmeitä tapahtui koko rintamalla, yhden kirkkaimmista torjuntavoitoista suomalaiset saivat Kollaanjoella. Heiskanen oli mukana kun Kollaa kesti. Kokemuksistaan hän kirjoitti elävän ja tarkkanäköisen tilityksen suomalaisen sotilaan tunnoista tulihelvetin alla. Jorma Heiskanen katosi partiomatkalla heti jatkosodan alussa 1941.”
Eikö ole muuten niin, että jos pappi on oikein innokas tietyn puolueen kannattaja, niin silloin hän kumartaa tiettyyn suuntaan ja samalla pyllistää toiseen suuntaan. Ja voihan juuri se tehdä papin epäluotettavaksi joidenkin seurakuntalaisten silmissä. Eeli J. Hakala kiteyttää hyvin: ”Tahdoin olla vain Jumalan palvelija kaikille henkilöön katsomatta.”
Lhpk pappisvihkimyksen saatuaan politiikasta puhuminen ja siihen millään tavalla puuttuminen lakkaa , se ei kuulu seurakunnalliseen keskusteluun papin muodossa , eikä varmaan ole fiksua seurakuntalaistenkaan siihen puuttua , koska jokaisessa seurakunnassa on eri puolueiden kannattajia . Puoluekirjalla ei taivaan portit aukea😅