Simsonin historian löydämme Pyhästä Raamatustan Tuom. kirj. 13-16 luvuissa, ja oli hän myös Kristuksen esikuva. Mutta tulisi ylen pitkäksi luetella kaikkia hänen tekojansa, joissa hän kuvasi Kristusta. Katsomme nyt vaan hänen kuolemansa tapausta.
Simson kuvasi Kristusta kärsimisessään ja kuolemassaan. Simson pääsi monta kertaa vihollistensa käsistä, siihen asti kun hetki tuli, joka oli hänen kärsimiselleen määrätty. Samoin meni Vapahtajamme Jeesus Kristuskin tiehensä vihollistensa keskeltä, jotka tahtoivat hänet tappaa, niinkuin kirjoitettu on Luukkaan ev. 4:30 ja Joh. 8:s luku sekä useammassa paikassa, siksi kunnes hetki tuli, jonka Jumala oli hänen kärsimiselleen määrännyt. Simsonin hänen maamiehensä juutalaiset viimein ylenantoivat ja jättivät filistealaisten käsiin. Ja samalla tavalla Vapahtajamme Jeesus Kristuskin omilta maamiehiltänsä annettiin roomalaisten käsiin. Erittäin Delila, se uskoton ihminen, antoi hopearahoilla ostaa itsensä pettämään ja jättämään Simsonin vihollisille, joka kuvasi sitä uskotonta pettäjää, JUUDASTA, joka oli Kristuksen opetuslasten joukossa, jolle hän uskoi itsensä ja joka söi hänen leipäänsä. (Ystävänikin, johon minä luotin, joka minun leipääni söi, nostaa kantapäänsä minua vastaan. Ps. 41:10. En minä puhu teistä kaikista: minä tiedän, ketkä olen valinnut; mutta tämän kirjoituksen piti käymän toteen: ’Joka minun leipääni syö, on nostanut kantapäänsä minua vastaan’. Joh. 13:18) Simson antoi mielellänsä sitoa itsensä, vaikka hän alussa katkaisi nuorat. Samalla tapaa Vapahtajammekin kernaasti antoi sitoa itsensä, vaikka hän sitä ennen näytti jumalallisen voimansa ja yhdellä sanalla, MINÄ OLEN, kaksi kertaa löi vihollisensa maahan. (Kun hän siis sanoi heille: ”Minä se olen”, peräytyivät he ja kaatuivat maahan. Joh. 18:6) – Simsonia hänen vihollisensa pahasti rääkkäsivät, hänen hiuksensa ajettiin, hänen silmänsä puhkaistiin, hänen täytyi jauhaa käsimyllyä, joka muuten oli orjain työtä, ja hänen täytyi vihdoin sokeana soittaa filistealaisille ja koperoida ja niin antaa heille tilaa ilakoida. Kaikki tämä kuvasi Jeesuksen Kristuksen pilkkaa, jota hänelle vihollisensa tekivät, kun häntä pitivät pilkkanaan ja kohtelivat häntä niinkuin halvinta orjaa. Kun filistealaiset parhaillaan hänelle irvistelivät, lähetti hän Jumalalle sydämellisen rukouksen, antoi vapaaehtoisesti henkensä kuolemaan ja tempasi nurin ne kaksi pilaria, joitten päälle huone oli vahvistettu ja niin hautasi itsensä sen alle. Tällä siis kuvattiin kuinka Vapahtajamme Jeesus Kristuskin oli rukouksessa ja vihollistensa häntä pilkatessa vapaaehtoisesti antava henkensä. (Sinun käteesi minä annan henkeni. Ps. 31:6. Ja Jeesus huusi suurella äänellä ja sanoi: ”Isä, sinun käsiisi minä annan henkeni. Ja sen sanottuaan hän antoi henkensä. Luuk. 23:46).
Mutta niinkuin Simson tässä kuolemassaan teki filistealaisille enemmän vahinkoa kuin eläissänsä ja niin tappoi ja hautasi vihollisensa itsensä kanssa. Niin tuli myös Jeesuksen Kristuksen kuolema kuolemaksi ja myrkyksi perkeleen valtakunnalle. Hän on kuolemalla ottanut kuolemalta vallan, voittanut saatanan ja rikkipolkenut hänen päänsä sillä verisellä kantapäällään, johon häntä pistettiin. (Ja minä panen vainon sinun ja vaimon välille ja sinun siemenesi ja hänen siemenensä välille; se on polkeva rikki sinun pääsi, ja sinä olet pistävä sitä kantapäähän. 1. Moos. 3:15) Siispä saamme veisata: ”Nyt taisteltu on ainainen elämän kuolon sota, elämä pääsi voitolle, kuololta taittui ota. Niinkuin lausuu raamattu: Kuolemalla voitettu jo kuolo on. Halleluja, halleluja!”
Simsonin vihdoin hänen ystävänsä ja veljensä hautasivat, ottivat hänet pois filistealaisten maalta ja panivat hänet isänsä hautaan. Samalla tapaa Vapahtajamme Jeesus Kristuskin otettiin takaisin roomalaisten käsistä ja juutalaiset, Nikodeemus ja Joosef Arimatialainen, hänen kunniallisesti hautasivat, että raamattu täytettäisiin: Hän on pahan tekijäin sekaan luettu, mutta rikkaan tykö hän tuli kuollessaan. (Sentähden minä jaan hänelle osan suurten joukossa, ja väkevien kanssa hän saalista jakaa; sillä hän antoi sielunsa alttiiksi kuolemaan, ja hänet luettiin pahantekijäin joukkoon, hän kantoi monien synnit, ja hän rukoili pahantekijäin puolesta. Jes. 53:12. Hänelle annettiin hauta jumalattomain joukossa; mutta rikkaan tykö hän tuli kuoltuansa, sillä hän ei ollut vääryyttä tehnyt eikä petosta ollut hänen suussansa. Jes. 53:9).
Otto Tolja, Autuus on armosta uskon kautta, s. 87-89, Suomen evankelisluterilainen todistajain seura (Todistajaseura), Vaasassa 1964. Sulut ovat allekirjoittaneen lisäys.
TUNNUSTIN SYNTINI
Onko syntien tunnustaminen pakko vai etuoikeus? Emmeköhän me yleensä koe syntien tunnustamisen kovana vaatimuksena?
Ei olekaan helppoa tunnustaa omia erehdyksiä ja lankeemuksia. Helposti me myös esitämme synnin tunnustamisen toiselle ihmiselle vaatimuksena: Sinun täytyy tunnustaa.
Daavid puhuu kuitenkin synnin tunnustamisesta etuoikeutena. Paljon raskaampaa hänelle oli elämä syyttävällä tunnolla. Hän käyttää hyvin voimakkaita sanoja: ”Luut riutuivat ja neste kuivui” (Ps. 32:1-5).
Miksi synnin tunnustaminen oli etuoikeus? Siksi että Jumalan seurakunnassa kaikuu anteeksiantamuksen sana. Synnit on anteeksi annettu Jeesuksen sovitustyön tähden. Sinun ei enää tarvitse kantaa taakkojasi. Saat uskoa kaiken anteeksiannetuksi Kristuksen kalliissa nimessä ja maahan vuotaneessa sovintoveressä.
Jokainen jumalanpalvelus alkaa synnintunnustuksella ja synninpäästön sanalla. Seurakunnassa on myös tilaisuus yksityiseen rippiin, jos emme jaksa uskoa yleisestä julistuksesta kohdallemme anteeksiantamuksen vakuutusta.
”Autuas se, jonka rikokset ovat anteeksi annetut” (Ps. 32:1).
Reijo Arkkila, Sanasta elämä, s. 77, SLEY, 1982.
Mika
Kiitos Otto Toljan tekstistä
Kiitos Reijo Arkkilan tekstistä
Sinulla on erittäin hyvä kyky löytää sisältörikkaita tekstejä ja jakaa niitä meille sinun lukijoillesi
Kiitos Jumalalle.
Samaa mieltä Matiaksen kanssa tekstivalinnoista!
Järki ajattelee, että jos Jumala pitäisi meistä huolta ja meitä rakastaisi, hän varmaan varjelisi meitä kaikesta onnettomuudesta, antamatta meidän mitään kärsiä. Mutta kun meitä kohtaavat milloin mitkäkin vastoinkäymiset, niin järki päättää: joko Jumala on meidät unhottanut taikka hän on meille vihainen eikä meistä välitä, muussa tapauksessa hän varmaan auttaisi meitä eikä jättäisi meitä valittamaan näin suuressa surkeudessa. Vastustaaksemme tuollaisia ajatuksia, joita luontomme synnyttää, meidän täytyy varustautua Jumalan sanalla: emme saa päätellä oman mielemme, vaan Jumalan sanan todistuksen mukaan. Jos arvostelemme asiaa ilman Jumalan sanaa, on arvostelumme väärä ja harhaanviepä.
Mutta mitä todistaa sana? Ensiksikin sen, ettei hiuskarvaakaan voi pudota päästämme Jumalan sallimatta. Sen joka siis arvostelee asiaa rakkaan Herramme Kristuksen sanan mukaan, täytyy päättää, että olkoot perkele ja maailma kuinka mahtavat ja väkevät tahansa, he eivät kuitenkaan voi tehdä vähintäkään pahaa kristitylle ilman Jumalan sallimista. Sen osoittaa Herran Kristuksen vertaus varpusista. Nämä ovat hyödyttömiä lintuja, jotka tekevät enemmän vahinkoa kuin hyötyä, mutta kuitenkin Kristus sanoo, ettei yksikään niistä putoa maahan taivaallisen isän sallimatta (Matt. 10:29). Ellei siis kristitty halua tehdä Kristuksesta valehtelijaa, niin hänen täytyy olla vakuuttunut siitä, että Jumalan edessä ihmiset ovat varpusia kalliimmat, niinkuin Kristus itsekin toisessa paikassa sanoo. Hän pitää heistä siis tarkan vaarin ja huolen eikä anna perkeleelle ja maailmalle niin suurta valtaa, että nämä voisivat tehdä kristitylle, mitä tahtovat; mutta jos saavat jotakin tehdä, niin Jumala sen kyllä tietää ja on sen varmaan sallinut muutoin eivät heidän hankkeensa menestyisi. Ota siis ensiksikin tästä tarkoin vaarin: vastoinkäymisten kohdatessa älä luule Jumalan sinua unhottaneen, ja että sinun muka kävisi toisin, jos hän sinua muistelisi, sillä hän sallii vastoinkäymisiä, vaikka oletkin hänen muistossansa.
Martti Luther, Huonepostilla, s. 392-393, Sley, 1945.
O Herra Jumala! varjele aina ja puhdista sinun kristillistä seurakuntaas; sillä ei se ilman sinutta taida pysyväinen olla: niin varjele siis ja hallitse sitä aina voimallas. Sinun Poikas Jesuksen Kristuksen kautta. Amen.
Vanha Suomalainen Virsi- ja Evankeliumi-Kirja, s. 580, Raumalla 1963.
Jeesuksen veri vei velat. Isän taskuun, Pojan laskuun.
Olkoon siis teille tiettävä, miehet ja veljet, että hänen (Jeesuksen) kauttansa julistetaan teille syntien anteeksiantamus ja että jokainen, joka uskoo, tulee hänessä vanhurskaaksi, vapaaksi kaikesta, mistä te ette voineet Mooseksen lain kautta vanhurskaiksi tulla. Apt. 13:38-39.
Älkäämme siis nukkuko niin kuin muut. 1. Tess. 5:6
On monta tapaa pitää kristityt valveilla. Tahtoisin muiden tapojen ohella suositella, että kristityt keskustelisivat keskenään Herran teistä. Matkatessaan Taivaan maahan Kristitty ja Toivorikas sanoivat toisilleen:
”Estäkäämme uneliaisuutta, alkakaamme hyvä keskustelu.”
Kristityt, jotka eristäytyvät ja vaeltavat yksinään, joutuvat helposti uneliaisuuden valtaan. Seurustele kristittyjen kanssa, niin pysyt valveilla ja virkistyt ja rohkaistut etenemään nopeammin matkallasi taivasta kohti.
Spurgeon, Hiljaisiin hetkiin, Päivä, 1996.
ANTEEKSI JA KIITOS
On sanottu, että joka kodin kaksi tarpeellisinta keksintöä ovat nämä sanat: anteeksi ja kiitos. Anteeksiantamaton mieli ja tyytymättömyys katkeroittavat elämää.
Mutta miten opin antamaan anteeksi? Miten vaihtaa tyytymätön mieli kiitokseen? Harjoittelustakin on apua! On koteja, joissa on opeteltu joka ilta pyytämään anteeksi päivän rikkomuksia. Anteeksisaaneena on sitten hyvä käydä nukkumaan. Tai vanhemmat ohjaavat lapsiaan kysellen: Mitä unohtui? Elämän lahjoista opetellaan sanomaan kiitos.
Moni kuitenkin tuntee, ettei hän harjoittelemalla opi näitä sanoja. Sydämessä on kaikesta huolimatta anteeksiantamaton mieli ja kiittämättömyys. Juuri siksi nämä sanat unohtuvat elämän arjessa.
Anteeksi ja kiitos opitaan Jumalan yhteydessä. Meille julistetaan täydellinen anteeksiantamus Kristuksen sovintotyön tähden. Saamme anteeksi kaiken, myös anteeksiantamattoman mielemme ja kiittämättömyytemme. Tämä ilosanoma yllättää. Syntyy halua antaa toisillekin anteeksi. On aihetta kiittää.
”Herra antoi minun suuhuni uuden virren, kiitoslaulun Jumalallemme” (Ps. 40:4).
Reijo Arkkila, Sanasta elämä, SLEY-Kirjat, s. 136, 1982.
Sentähden he oudoksuvat sitä, ettette juokse heidän mukanansa samaan riettauden lätäkköön, ja herjaavat. 1. Piet. 4:4.