Lintujen sankat muuttoparvet ovat meille tuttu näky. Syysmuutto on parhaillaan menossa. Voimme seurata kaukaisiin maihin matkaavia siivekkäitä paitsi taivaalla myös peltoaukeamilla ja vesien partailla.
Miten ihmeessä linnut löytävät vuodesta toiseen samoille paikoille? Ehkä niillä on jonkinlainen sisäinen kompassi, tai ne aistivat maan magneettikentän ja suunnistavat yöllä tähtien mukaan. Harmi, ettei meillä ole yhteistä kieltä, jotta voisimme niiltä itseltään asiaa tiedustella.
Lintumaailman tarkkailu on hyväntuulisten ihmisten harrastus. Linnut, niiden laulu ja lento voivat toimia myös inspiraation lähteenä. Tunnettua on, miten Jean Sibelius sai luomisvoimaansa virikkeitä katsellessaan joutsenten lentoa.
Mutta kuinka ollakaan: myös tänä vuonna monen muuttomatkalaisen kohtaloksi koituu saalistajan verkko. Kymmeniä miljoonia siivekkäitä joutuu vuosittain Etelä-Euroopassa salametsästäjien ampumaksi tai pyydystäjien verkkoon.
Ihmisen toimintatapa on julma ja primitiivinen. Saalistusmenetelmät aiheuttavat linnuille suurta tuskaa. Useimmilla metsästäjillä ei ole edes lain sallimaa lupaa menettelylleen. Myöskään toimeentuloon liittyvää pakkoa ei ole, vaan he listivät lintuja ajankulukseen.
Kaikenlaisia turhia direktiivejä on Euroopan unioni keksinyt, mutta lintudirektiivi on yksi parhaimmista. Se kieltää pyynnin muuton aikana eikä se salli raakoja pyyntimenetelmiä. Mutta vähänkös tappamisvimmaiset ihmiset moisesta kiellosta välittävät.
Jos olisin muuttolintu, kaiketi olisin jo jäänyt verkkopyydystäjän saaliiksi. Tästäkö johtuu, etteivät aurinkorannat vedä minua puoleensa? No, ei aivan tästä syystä, koska etelän kulttuuri kyllä kiinnostaa, mutta verkkopyynnit tympäisevät. Arvaan, että joku jo keksii tähän huomauttaa, että onhan lintujen jaloista ja siivistä roikottaminen kulttuuria sekin! Näillä ”kulttuurisilla argumenteilla” myös taannoisia härkätaisteluja puolustettiin.
Vaikka muuttolintujen massamurhaajat löytyvät Välimeren maista, myös meidän suhdettamme luontoon sopii pohtia. Olen usein aprikoinut, lieneekö ihmisestä koskaan ollut muulle luonnolle iloa. Jos ihmiskunta äkisti katoaisi, se olisi luomakunnalle ilmeinen helpotus.
Se, miten käyttäydymme luonnossa, ei ole yhdentekevää. Kysymys on arvoista – siitä, mitä pidämme ensisijaisena. Yhteiskunnassamme taloudellinen menestys on muodostunut jumalaksi. Jumala pienellä alkukirjaimella on epäjumala. Mikä tahansa voi sitä olla: raha, kunnia, itsensä ihailu, luontoa alistava voitonpyynti.
Onneksi Suomessa metsästysmoraali on korkea. Silti nyt, kun sorsajahti on meneillään, soi korvissani Reino Helismaan tunnettu satiiri: ”- – mutta vaatiihan taistelu miehiäkin, saati sorsanmetsästys.”
