Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen tuore piispainkirje Kutsu rauhaan on tarpeellinen puheenvuoro. Se käsittelee rauhaa yksilön sisäisenä rauhana, ihmisyhteisössä vallitsevana rauhana sekä eri valtioiden välisenä asiana.
Tarkastelen tässä rauhaa kirkkoyhteisömme sisäisenä asiana. Kutsu rauhaan antaa siihen aineksia.
Piispainkirje alkaa näin: ”Kirkkoisä Augustinus määritteli 1600 vuotta sitten rauhan olotilaksi, jossa vallitsee levollinen järjestys. Rauha on siis paljon enemmän kuin vain väkivaltaisuuksien puuttumista. Rauhaa tuovat yhteiskunnan vakaus ja turvallisuus, demokraattiset vaalit ja ihmisoikeudet, avoin julkinen keskustelu ja kokemus omaa elämää koskevien päätösten oikeudenmukaisuudesta” (s. 12).
Tuon määritelmän mukaan kirkkoyhteisömme sisäinen rauha on särkynyt. Kirkossamme ei vallitse ”levollinen järjestys”. Merkittävänä syynä tähän on piispainkokouksen avioliittoa koskeva pastoraalinen ohje. Sitä on yleisesti tulkittu niin, että siinä annetaan papeille lupa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Sellainen on kuitenkin vastoin kirkkomme oppia sekä sitä, että kirkolliskokous torjui piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Tästä huolimatta arkkipiispa ja useat muutkin piispat ovat väittäneet, että piispainkokous ”ei ole kävellyt kirkolliskokouksen yli” ja että ”kirkon oppi ei ole muuttunut”.
Tällainen väite on outo mutta mahdollinen, jos pastoraalista ohjetta luetaan kirjaimellisesti. Siinä ei nimittäin kehoteta pappeja vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, eikä siinä edes anneta lupaa sellaiseen. Sen sijaa pastoraalinen ohje toteaa, että vihkimistä pyytävät samaa sukupuolta olevat parit on ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti”.
Lehdistössä ja useimmissa kirkkomme seurakunnissa tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että pastoraalinen ohje antaa papeille luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Piispoille tällainen tulkinta on mitä ilmeisimmin mieluinen. Joillekin piispoista mieluista on luultavasti sekin, että pastoraalinen ohje on kirjoitettu niin epämääräisesti, että heitä ei helposti saada kiinni kirkolliskokouksen yli kävelystä tai kirkon opin vastaiseen toimintaan kannustamisesta.
Kysyin Mikkelin hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksen kyselytunnilla piispa Mari Parkkiselta, antaako pastoraalinen ohje papeille nyt luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Piispani ei suostunut vastaamaan, vaan totesi, että pastoraalinen ohje ”vahvistaa vallitsevan tilanteen”. Mutta miten tämä suhtautuu siihen, että vallitseva tilanne on vastoin kirkon korkeimman hallintoelimen päätöstä ja pappislupausta? Papit ja piispathan ovat lupauksessaan sitoutuneet toimimaan kirkon opin mukaisesti. Ja oppi ei ole muuttunut, kuten piispat toteavat.
Nähdäkseni piispat yrittävät selvitä em. ongelmasta tahallisen epäselvällä ohjeistamisella. Pastoraalisen ohjeen sanamuoto ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti” voidaan tulkita niin, että halutessaan papit saavat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Toisaalta, jos piispoja kritisoidaan siitä, että he ovat antaneet luvan kirkon opin ja kirkolliskokouksen päätöksen vastaiseen toimintaan, he voivat vedota siihen, että lupaa ei ole annettu, vaan on ”vahvistettu vallitseva tilanne”.
Tällainen voisi toimia johtamistaidon oppaassa esimerkkinä siitä, miten ei pidä johtaa tai hoitaa hallintoa: ”Ei näin. Ohjeiden ja määräysten pitää olla selkeitä. Ne eivät saa olla ainakaan tarkoituksellisen monitulkintaisia, sillä sellainen on ns. suhmurointia ja romahduttaa luottamuksen viranomaisiin.”
Piispojen oma toiminta on siis vastoin heidän piispainkirjeensä keskeistä lähtökohtaa: rauha on olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys.
Kirkon päätöksentekojärjestelmän vastainen toiminta on osaltaan koventanut kielenkäyttöä kirkkoyhteisön sisällä, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Sellainen rikkoo rauhaa, sillä rauhan eräs aspekti on kunnioittava kielenkäyttö: ”Yksinkertaista rauhantyötä on suhtautua sanoihin ja kieleen tarkkaavaisesti” (s. 53).
Se muuttuu yhä vaikeammaksi, koska kirkossamme ei ole institutionaalista keinoa puuttua piispojen omavaltaiseen toimintaan. Kun valtalehdistö, kuten Hesari ja Kotimaa, hyväksyvät piispojen toiminnan, ainoaksi kritiikin keinoksi jää ironia ja tilanteen karnevalisointi tyyliin ”radio Jerevan”. Useimmat meistä eivät osaa sellaista, ja epäluottamus purkautuu epäkohteliaina sanoina.
Piispat ovat oikeassa varoittaessaan sellaisesta. Toisaalta he kantavat osavastuun siitä, että kovat sanat, ironinen ilkeily ja karnevalisointi lisääntyvät. Kirkon päätöksentekojärjestelmä on rikki, ja se on osoitettava, jos ei muuten niin epäsovinnaisilla keinoilla. Julkilausumilla ei enää ole merkitystä. Kirkolliskokouksen arvovalta on kuitenkin palautettava jollain tavalla. Kritiikitön kohteliaisuus lakaisee maton alle sen, että kirkkomme rauha eli ”olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys” on rikki. Se voidaan palauttaa vasta kun sen syiden kanssa tehdään tiliä. Sellaiseen kirkon johdon voisi pakottaa uhka verotusoikeuden loppumisesta. Kai valtionkin kannalta on outoa, että veronkantoon oikeutettu julkisoikeudellinen yhteisö toimii vastoin omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.
Eräs toinen piispainkirjeen mainitsema rauhaan tai pikemminkin sen puutteeseen liittyvä asia, jonka haluan tässä yhteydessä nostaa esiin, ovat kaksoisstandardit: ”Viime vuosina globaalin etelän valtiot ovat syyttäneet länttä kaksoisstandardeista. – – Syytökset kaksoisstandardeista ovat kasvattaneet epäluottamusta sekä rikkoneet kansainvälistä yhteistyötä” (s. 19).
Kaksoisstandardit eivät riko rauhaa pelkästään valtioiden välillä vaan myös yhteisön sisällä. Kirkkomme sisällä kaksoisstandardit näkyvät kahdella tavalla. Ensimmäinen on tämä: Naispappeuden vastustajiin suhtaudutaan hyvin ankarasti. Sleyn messuyhteisöltä on Porissa kielletty ehtoollinen ja kirkkohallitus on poistanut eräiltä muiltakin kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä kolehtipyhiä. Samaan aikaan sateenkaaripappien toimintaa katsotaan läpi sormien, ja siihen on olemassa virallinen suositus. Ja kuitenkin, kun kirkolliskokous aikoinaan hyväksyi naispappeuden, se samalla päätti, että perinteinen virkakanta ei ole harhaoppi. Sateenkaaripappien toiminta taas on vastoin kirkon virallista oppia. Tällainen kaksoisstandardi lisää epäluottamusta.
Toinen kaksoisstandardi on siinä, miten piispat suhtautuvat kirkon jäsenten erilaisiin kannanottoihin julkisuudessa. Piispojen kritiikin kohteeksi joutuu, jos oletetusti harjoittaa ”vihapuhetta” tai oletetusti rikkoo yhdenvertaisuutta vastaan. Tällaisilla perusteilla piispat ovat viime aikoina kritisoineet Päivi Räsästä, Teemu Keskisarjaa ja nyt viimeksi Antti Kruusia. En ota kantaa siihen, onko tuo kritiikki aiheellista vaiko ei. Kiinnitän huomiota siihen, että oletettu vihapuhe tai oletettu yhdenvertaisuuden väheksyminen ovat lähes ainoita puheeseen tai opetukseen liittyviä rikkeitä, joihin piispat puuttuvat.
Muihin harhaoppeihin he eivät puutu. Esimerkiksi emerituspiispa Wille Riekkinen saa vapaasti esittää julkisuudessa sellaista versiota kristillisestä uskosta, joka on selkeästi harhaoppinen. Kyse ei ole mistään kevyistä painotuseroista tai tieteellisestä tutkimuksesta. Riekkisen yleistajuisessa kirjassaan Valo ja pimeys sekä YLEn TV -ohjelmassa esittämän väitteet Kristuksen persoonasta, hänen ylösnousemuksestaan, sovitustyöstään ja Jumalasta luojana ovat rankasti vastoin kirkkomme tunnustusta sekä tänä vuonna juhlittavaa Nikean tunnustusta. Yli 30 kirkolliskokousedustajaa jätti tästä keväällä julkilausuman. Siihen ei kirkon johdon taholta reagoitu millään tavalla. Riekkinen on saanut jatkaa kirkkomme tunnustuksen vastaista opetustaan esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehden laajassa artikkelissa, joka julkaistiin tänä syksynä.
Kaksoisstandardien edessä herää kysymys: Onko kirkollemme harhaoppia enää mikään muu kuin oletettu vihapuhe ja oletetut rikkeet yhdenvertaisuutta vastaan? Onko kirkossamme tapahtunut piispojen pastoraalisessa ohjeessaan mainitseman ”oikeustilan muutoksen” lisäksi myös ”opillisen tilanteen” muutos?
Jos on, sekin rikkoo kirkkoyhteisömme sisäistä rauhaa. Kirkon johto menettää kirkkokansan luottamuksen. Silloin he eivät voi toimia myöskään yhteisön sisäisen rauhan edistäjinä.
Rauha ei ole mahdollinen, elleivät piispat palaa hoitamaan tehtäväänsä evankeliumin puhtauden vaalijoina. Lisäksi heidän on kunnioitettava kirkon yhteistä päätöksentekojärjestelmää, palattava läpinäkyvään hallintoon ja luovuttava tarkoituksellisen monitulkintaisista ohjeista.
Sammeli Juntunen
kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja
Savonlinna
Tähän väliin kaksi kommenttia kirkollisesta järjestyksestä ja sakramenteista.
1. Sami on ihan oikeassa, jos asiaa tarkastellaan ortodoksisesta näkökulmasta (ja myös tietyn kapean hallinto-oikeudellisen näkökulman mukaan). Tässä on kuitenkin kyse luterilaisen kirkon skismasta (hallinnollinen riita) johon ei ehkä kannata soveltaa ortodoksista ajattelua.
2. Tässä on myös kyse valikoivasta vallankäytöstä, kuten niin usein ennenkin. Kuten on selvästi tullut ilmi, kirkkomme piispat pyrkivät luotsaamaan kirkkoa suuntaan, jossa kaikkien tulee hyväksyä naispappeus ja spn-parien vihkiminen, vähintään käytännön toiminnan tasolla. Kieltämällä SLEY:n ehtoollisenvietot luodaan tilanne, jossa myös herätysliikkeiden piirissä toimivat papit saadaan ”käpälälautaan” ja erotettua kirkon virasta. Todennäköisesti myös kolehtipäätökset, jotka Kirkkohallituksessa tehtiin, palvelevat samaa ”ruotuun panemista”.
Herätysliikkeiden näkökulmasta kyse on kirkollisesta hätätilasta. De facto seurakunnan eli jumalanpalvelusyhteisön tarve oikein toimitettuihin sakramentteihin ajaa kirkollisten käskyjen ja rajoitusten yli. Tätä voidaan perustella Schmalkaldenin opinkohdilla. Lisäksi voidaan ihan oikein kysyä, miksi sellaisten piispojen ehtoolliskieltoja pitäisi totella, jotka toisessa asiassa (vihkiminen) kiertävät vallitsevaa järjestystä.
Itse asiassa syntyy mielenkiintoinen tilanne, jos kirkon virasta erotettu pappi jatkaa virkansa toimittamista, koska luterilaisen käsityksen mukaan ehtoollisen vietto nimenomaan edellyttää pappeutta. Inkerin kirkon papeilla tätä ongelmaa ei tietenkään ole. Käytännössä seuraus tulee tietenkin olemaan skisman syveneminen ja uuden kirkon muotoutuminen, koska virasta erotetun papin paimenekseen edelleen hyväksyvä jumalanpalvelusyhteisö käytännössä toimii seurakuntana.
Lopuksi. On aivan ilmeistä, että kirkkolaki ja -järjestys ovat suhteellisen tehottomia tällaisen konfliktin edessä. Tuhannen taalan kysymys on se, miten nyt pitäisi soveltaa Paavalin Roomalaiskirjeen ohjeita. Yhtäältä kunnioittaa esivaltaa ja toisaalta vetäytyä eroon harhaopettajista. Ja miten tavalliset kristityt ja kirkon johto tähän kaikkeen suhtautuvat.
1. Kirkkolaki ja järjestys eivät ole tehottomia, jos näin olisi miksi puuttua tilanteeseen. Kyllä näillä on tehoa.
2. Valikoiva vallankäyttö, tuosta voi olla samaa mieltä. Koska kirkko on tehnyt ratkaisut aikoja sitten, totta kai he menevät oman linjan mukaan ja vastaavasti yhdistykset.
3. Yhdistykset menevät kyllä tunnustuskirjojen mukaan, mutta Suomen kirkossa tämä tietää sanktioita, eli tunnustekstit eivät ole realistisiä ja toisaalta se tietää uuden kirkon perustamista. Näin se tulkitaan.
4. Jos pappi joka on erotettu virasta jatkaa toimimista, hän syylistyy viran anastamiseen, samoin kuin poliisina esiintyvä rikkoo virkamieslakia.
”4. Jos pappi joka on erotettu virasta jatkaa toimimista, hän syylistyy viran anastamiseen, samoin kuin poliisina esiintyvä rikkoo virkamieslakia.”
Jos pappi eroaa Suomen evlut kirkosta ja toimii sitten toisessa evlut kirkossa tai järjestössä sen kirkon/järjestön mandaatilla, eikä esiinny/toimi enää Suomen evlut kirkon pappina, vaan järjestön tai toisen kirkon pappina, ei hän anasta mitään virkaa eikä riko virkamieslakia.
Juuri näin.
Ajoittain esillä on ollut pohdintaa siitä, kuinka monta erilaista evlut kirkkoa Suomessa tarvitaan? Rivit ovat sekaisin. Toisaalta olen aika kateellinen ortodokseille. Kirkkohistorian varhainen aamu alkaen Jerusalemista kuvautuu kovin etäisenä ja sumuisena lopun ajassa taapertavalle luterilaiselle vaeltajalle.
Kenen lampussa on lopulta öljyä?
”Herätysliikkeiden näkökulmasta kyse on kirkollisesta hätätilasta.” Marko S.
Kyllä, muissakin kirkkokunnissa kauhistellaan Suomen luterilaisen kirkon kehityskulkua sillä on laaja yhteiskunnallinen vaikutus.
Niin, tuomiokapituli haluaa Sleyn hallitukselta ja Satakunnan piirivastaavalta kirjallisen selvityksen siitä, miksi näin on toimittu ja ketkä papit ehtoollista ovat rukoushuoneella jakaneet.
Tottakai siksi, että messussa yleensä vietetään ehtoollista ja kun näin on tapahtunut, niin tuomiokapituli etsii bobrikovilaisittain ilmiantajia, jotka antaisivat tämän rikoksen ilmi, että tällaiset papit raahattaisiin Turun inkvisition tutkittaviksi eivätkä vapauta heitä ennen kuin he hyväksyvät pervoilun alttarilla.
Vakavaa ironiaa parodian keinoin! Kiitos Kosti, totta on! Eivät mukamas tuomiokapitulissa tiedä, nimet vaaditaan erikseen paperille! Messut ovat olleet kaikelle kansalle julkisesti ilmoitettuja sekä vieläpä striimattuja nettiin.
Kari kirjoittaa; ” Kirkkohistorian varhainen aamu alkaen Jerusalemista kuvautuu kovin etäisenä ja sumuisena lopun ajassa taapertavalle luterilaiselle vaeltajalle.”
Luterilaisen olisi hyvä lukea luterilaisen suomentama autenttinen kuvaus 300 luvun kirkon elämästä. Samaa elämää on edelleen ortodoksi kirkossa ja sen liturgiassa.
https://www.suomenpatristinenseura.fi/spf12/
Erilaisia kaksoisstandardeja yhteiskunnissamme sovelletaan muuallakin kuin kirkossa.
Ehkä kyseessä on ns. maan tapa? Ja taitaa tuo tapa olla sovellettuna myös ns. sääntöpohjaisessa maailmanjärjestyksessäkin, sen tavoittelussa tai sen sovelluksissa. En erikseen ala luetettelemaan niita asioita, joissa mielestäni tällaista ilmenee, sillä siitä nousisi varmaankin vain väittelyitä. Tällaista ihmisten toiminta tuppaa kuitenkin olemaan.
Sen tähden kai joissain piireissä suorastaan kammoksutaan sitä, että synnytetään hyvin suuria ja dominoivia päätöksenteon (eli vallankäytön mahdollistavia) hierarkisia yksiköitä. En tarkoituksella täsmennä, jääköön kunkin ”kotitehtäväksi” fundeerata. Suurista yksiköistä tuppaa tulemaan joko tehottomia tai sitten epädemokraattisia – pahimmillaan molempia, joista historian pohjalta voinee löytää esimerkkejä. Omat ongelmansa tietenkin on myös ”sekalisissa pikkuporukoissa (tai sekaisissa seurakunnissa)”, joissa niissäkin vallankäytön elementit voivat saada yliotteen; varsinkin jos pääsyä ”toisiin porukoihin” onnistutaan säännöstelemään. Näistäkin lienee esimerkkejä historian lehdillä (tai kätköissä).
Ns. salaliittoteoriat ovat oma kysymyksensä, vaikka toisaalta kyllähän salaisia vallankäytön liittoutumiakin lienee historiassa tunnettu.
Kirkon suhteen tietenkin puhe demokratiasta on hieman erikoinen, sillä kirkon olemus ei tulisi olla varsinaisesti (vapaan) demokraattinen, jossa ”kansan” ääni (ei Jumalan) ratkaisee, mitä julistetaan, julistetaankio ja mikä ton toiminnan lähtökohtana ja tarkoitus. Kirkolla on eräänlainen ”perustuslaki, jota ei pitäisi päästä säätelemään sen pohjalta, mikä on ns. kunkin ajan kulttuuri-ideologinen virittyneisyys. Toki ajan henki voi vaikuttaa siihen, mitä ylipäänsä on syytä pitää meilessä ja toiminnassa, jottei kovin pahasti kangistuta. Ns. ryhmäajattelu on vaarana pyrittäessä täydelliseen yksimielisyyteen. Kirkot kai joutuvat tällaisessakin jännitekentässä toimimaan – ihan luonnostaankin käsin. Täydelliset älkööt vaivautuko…..
Luterilaisen olisi hyvä lukea luterilaisen suomentama autenttinen kuvaus 300 luvun kirkon elämästä. Samaa elämää on edelleen ortodoksi kirkossa ja sen liturgiassa.
https://www.suomenpatristinenseura.fi/spf12/
Kiitos vinkistä. Rouva innostui myös. Kirja on nyt maksettu ja tilattu.
”Kirkolla on eräänlainen ”perustuslaki, jota ei pitäisi päästä säätelemään sen pohjalta, mikä on ns. kunkin ajan kulttuuri-ideologinen virittyneisyys.” (Jukka)
Kyllä! Tällainen ” perustuslaki” on se mikä on kirkon perustehtävä ja minkä takia kirkko on ylipäätään olemassa. Kirkolla on oma tehtävänsä: julistaa evankeliumia ja hoitaa sille tarkoitetut tehtävät. Valtiolla (yhteiskunnalla) taas on omat tehtävänsä. Paavali puhuu esirukouksesta vallanpitäjien puolesta. (1. Tim. 2:1-4). Nyt näemme että yhteiskunnissa monissa maissa ollaan käymistilassa, on rauhattomuutta ja laittomuutta.
Kirkolle ja erilaisille hengellisille yhteisöille tulee taata itsenäisyys julistaa evankeliumia vapaasti ihmisten pelastumiseksi. Kirkon tulee saada toimittaa hengellistä tehtäväänsä yhteiskunnassa. Luther puhui regimenteistä, maallisesta vallasta (esivalta kantaa miekkaa rikoksia tekevien rankaisemiseksi, eduskunta säätää lakeja jne jne.) Room. 13. Esivalta ei saa antaa anteeksi jonkun kummallisen epämääräisen ja häilyvän rakkaus- tai yhdenvertaisuusperiaatteen perusteella, vaan toimia yhteiskunnassa olevien lakien mukaisesti. Esivalta ei voi eikä saa antaa ”syntejä” anteeksi. Sen kuuluu rangaista rikokset, että asianomistajia kohdellaan oikeudenmukaisesti, lakien mukaisesti.
Kirkolla taas on Hengen miekka eli Jumalan sana, jota se jakaa ja käyttää. Kun luterilainen regimenttioppi hukataan, valtio ja kirkko yhdistyvät. Pelottava suunta. Näinhän oli keskiajalla. Lobbarit tunkeutuivat kirkkoon kun oppi romahti. Ideologia yhdistää nyt nämä kaksi regimenttiä. Tästä oli kyse 1930-luvun Saksassakin. Ideologia, poliittinen aate tunkeutui kirkkoon.
Ei ole eroa sillä liehuuko sateenkaarilippu vai hakaristilippu.
Yhteiskunnan tulee tehdä tilaa sille, että kirkko/seurakunta voi vapaasti julistaa evankeliumia ja toimittaa Jumalan sanassa sille annetut tehtävät. Kumpikin regimentti hoitaa omaa tehtäväänsä. Jos yhteiskunnassa on paljon kristittyjä ja kristilliset arvot (ihmisarvo, ihmiskäsitys=jokainen ihminen Jumalan kuvana arvokas) ovat kunniassa myös yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, yhteiskunta ja perheet voivat hyvin.
Kirkon on saatava toimia vapaasti ja keskittyä sen omaan tehtävään ilman ideologioita ja yhteiskunnan painetta. Mutta jälkikristillisessä tilanteessa ei näin enää tapahdu. Ympäristö on muuttumassa ja osittain jo muuttunut vihamieliseksi kristillistä maailmankuvaa, kristillisiä arvoja ja ihmiskäsitystä kohtaan.
”Kirkolla on oma tehtävänsä: julistaa evankeliumia ja hoitaa sille tarkoitetut tehtävät. Valtiolla (yhteiskunnalla) taas on omat tehtävänsä. ” (Riitta)
Ruokanen/ Malk blogilla: ”Piispat antoivat pastoraalisen ohjeen vastoin piispojen toimivaltaa”, käy ilmi kuinka piispat eivät ole tätä ymmärtäneet, valta on sokaissut. Hyvä blogi, kannattaa lukea.
Kari, kyllä olen huomannut blogin ja katsonut sitä. Mielestäni tästä ”oikeustilan muutoksesta” keskusteltiin jo aiemminkin. Itsekin kommentoin silloin. Oikeustila muuttuu jos joku sitä muuttaa. Eli muutetaan oikeustila laittomuudeksi. Eikö aiemmin Pauli Selkeen videossa Pekka Lahdenperä tästä puhunut, että kirkko on laittomuuden tilassa?
Erään täällä kirjoittavan mielestä laittomuutta pitää noudattaa. Kun ihminen on katkera, hänen hedelmänsä ovat kuoleman ja vihan hedelmiä. Ihminen voi suullaan palvoa kirkossa sunnuntaisin jumalankuvaansa, mutta sydän on kaukana Jeesuksesta ja Jumalasta. Jumala katsoo sydämeen, sen tilaan. Elääkö ihminen syntiensä tunnustamisessa. Juurta tehdään alaspäin, ei ylöspäin. Juuri ei kasva ylöspäin. Ihmisen on tultava yhä van pienemmäksi, kuoltava kokonaan itselleen. Onko ihminen uskovainen vain sunnuntaisin kirkossa ja muut viikonpäivät jotain täysin muuta? Se mikä on ihmisen todellinen sydämen tila näkyy ihmisen elämässä koko ajan, kaikkina päivinä ja hetkinä. Jeesus varoitti monta kertaa eksymästä ja eksytetyksi tulemisesta! Samoin apostolit.
Kannattaa pysyä siinä seurakunnassa, joka julistaa ainoaa oikeaa evankeliumia, jota Paavali ja muut apostolit julistivat. Ei ole olemassa kuin yksi oikea evankeliumi, jossa tulee pysyä, jotta pelastuisi. Muut ovat valhe-evankeliumeja. ”Mutta vaikka me, tai vaikka enkeli taivaasta julistaisi teille evankeliumia, joka on vastoin sitä, minkä me olemme teille julistaneet, hän on olkoon kirottu….” Gal. 1:6-9.
Nykyään vedotaan siihen että ”ei saa tuomita” ja tulee vain rakastaa. Se on saatanan taktiikka. Luther sanoi, että kun saatana paljastuu, se alkaa itkeä ja puhua rakkaudesta. Näin juurin ihmiset eksytetään. Harhaopit ja väärät valhe-evankeliumit saadaan menemään ihmisten mielissä lävitse. Kautta historian näemme, että ns. ”kirkko” on tuominnut, kironnut, tappanut ja polttanut roviolla Kristukseen uskovia. Näin he tekevät niille, jotka julistavat ristin evankeliumia, evankeliumia Kristuksesta Jeesuksesta eli juuri sitä ainoaa oikeaa evankeliumia. Näinhän kävi Paavalille. Kristuksen omille käy niin kuin heidän Herralleen.
Jeesus: ”Joka uskoo Poikaan, sillä on iankaikkinen elämä; mutta joka ei ole kuuliainen Pojalle, se ei ole elämää näkevä, vaan Jumalan viha pysyy hänen päällänsä.” Joh. 3:36
Huom! Jeesus ei sano: joka ei ole kuuliainen kirkolle tai paaville tms.
Uskova ihminen kapinoi luonnostaan yhteiskunnan ja kirkkojen päätöksiä vastaan , jos ne eivät ole oikeita , mutta kun Jumalan sana tulisi olla sidottu meidän omiintuntoihin niin Jumalan sana sanoo että esivalta on saanut Jumalalta vallan jota pitää totella , vaikka se olis ateistinen .
Tekoäly ”opettaa” kapinaan :
Rajoitukset: Vaikka kristityn tulee olla alamainen, kuuliaisuutta ei tule noudattaa, jos esivalta vaatii toimimaan Jumalan lain tai moraalisten periaatteiden vastaisesti.
Laittomuus tulee siis myös yhteiskunnan lakia vastaan kapinoimalla ja rikkomalla niitä .
Pilatuskin oli saanut vallan Jumalalta ja sitä vastaan Jeesus ei ollut vaan sanoi että pahempi se joka antoi hänet Pilatuksen käsiin .
Kuitenkaan esivaltaa ei aina tarvitse noudattaa raamatun mukaan .
Antakaa keisarille mikä keisarille kuuluu ja Jumalalle mikä Jumalalle kuuluu tai vero kenelle se kuuluu , tulli kenelle tulli kuuluu , pelko kenelle pelko kuuluu ja kunnia kenelle kunnia kuuluu .
Kristikunta on monesti pyrkinyt luomaan oman suojapaikan turvatakseen Jumalan tahdon mukaista elämää . Usan mantereen löytyminen sisälsi ajatuksen kristikunnan vapaudesta johon eri kristilliset kirkot voivat perustaa vapaasti järjestyksen jossa hengellinen elämä saisi hallita päättäjiä myöten tai luostarielämän taustalla on myls tämä sama ajatus , vaikka pyhityselämä on käsitetty väärin .
Luterilaisessa kansankirkossa on monia pappeja, jotka ovat ateisteja ja agnostikkoja. He kieltävät monia Raamatun totuuksia. He eivät esim. usko ylösnousemiseen ja taivaan olemassaoloon. Tai sitten jotkut papit uskovat esim., että kaikki pääsevät taivaaseen. Tästä piispat eivät tunnu kuitenkaan välittävän lainkaan.
Onko siis Sammeli J:n esille nostamaan vastakkainasetteluun ratkaisuja? Tosiasia kun on, että suurinta osaa kirkon jäsenistä ei tippaakaan kiinnosta, mitä jollekin messuyhteisölle tapahtuu tai ketä kirkossa vihitään.
Oikeastaan koko tämä vääntö koskettaa enintään 20 prosenttia kirkon jäsenmäärästä. Kirkolliskokoushan heijastaa kokoonpanoltaan kirkollisvaalien tulosta ja niiden äänestysprosentti huitelee jossain 15 prosentin paikkeilla. Ja kuten nähdään, kirkolliskokouksen määrävähemmistö, joka vielä on pysyttänyt kirkon opin avioliitosta ennallaan, on siis selkeä vähemmistö tästäkin 15 prosentista. Paikalliset vaihtelut äänestysaktiivisuudessa tuovat nekin oman lisänsä.
Tietenkin herätysliikkkeet haluavat varmasti nähdä jäsenensä kirkon todellisina ja oikeina jäseninä, sinä uskovien joukkona, johon tässä ajassa on sekoittuneina teeskentelijöitä ja jumalattomia. Vaikka arvioita kenenkään sieluntilasta ei tietenkään haluta eikä voida esittää.
Jos nämä kärhämät johtavat kirkon hajoamiseen, kansankirkko porhaltaa aluksi niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koska ainoat herätysliikkeet, joiden jäsenmäärät ovat valtakunnallisesti merkittäviä, eivät aio kirkosta lähteä. Kirkosta ero näkyisi lähinnä kertaluonteisena tilastopiikkinä kirkostaeroamistilastoissa. Senkin suuruus jää riippumaan itse kunkin aktiivisuudesta ja siitä, vetäydytäänkö vain sivuun paikallisseurakunnan toiminnasta vai erotaanko kirkosta kokonaan. Varsinaiset vaikutukset tulisivat näkymään pidemmällä aikavälillä.
Marko, papeillehan on tehty kyselyjä, joissa monet ovat paljastaneet käsityksiään. Varmaan on niinkin, etteivät monet papit paljasta julkisesti kaikkia epäuskoisia käsityksiään, vaan pitävät ne omana tietonaan.
Kerrotaan eräästä papista, joka piti seurakunnalleen jäähyväispuheen. Siinä hän sanoi, että on vähitellen alkanut itsekin uskoa omiin puheisiinsa.
Napsahti keskelle sitä kohtaa aivoissa, jossa sijaitsee nauru. Kiitos!
Mika R. Hedbergin papiksi vihkinyt arkkipiispa E G Melartin kiisti muun muassa perisyntiopin. Tutkimus on myös osoittanut, että hänen edeltäjänsä J Tengström oli myös hyvin radikaali. He eivät toki esittäneet ajatuksiaan saarnatuolista, jotta kansaa ei hämmennettäisi. Niin sanotun Vanhan Suomen alueella ehdittiin kyllä ennen vuotta 1811 käyttää joitakin vuosia jopa rationalisoitua kirkkokäsikirjaa, josta oli epäajanmukaisena poistettu muun muassa synnintunnustus. Sitten kansanherätykset pyhhkäisivät nämä ajatuksenkulut pitkälti romukoppaan, vaikka ne jäivät elämään ja nousivat sitten esiin muuttuneessa muodossa. Myöhäiskeskiajan piispojen edesottamuksista löytyy myös kaikenlaista pahennusta herättävää. ”Kristuksen kirkkolakia” voisi alkaa taas soveltamaan ja puhutella papistoa, joka puhuu puuta heinää. Minuakin on joskus epäilty Pyhän Hengen pilkasta, kun olen opettanut Lutherin linjoilla armolahjoista.
Marko. Mielenkiintoinen lyhyt kirkkohistoriallinen katsaus. Tuota en arkkipiispa Melartinista tiennyt mutta en yllättynytkään. Hänestä muistinvaraisesti. Kun Melartin tapasi kerran Paavo Ruotsalaisen ja ihmetteli hänen syvällistä käsitystään kristinopista hän kysyi Paavolta: mistä hän on tuon näkemyksenä saanut? Paavo vastasi siihen: petäjäfabriikin koulussa. Lain alta armon alle Kristuksen sisälliseen tuntemiseen ei tunteeseen ristin alla, mitä itsekullekin on varattuna. Kyllä: ”Kristuksen kirkkolakia” tämä aika tarvitsisi.
Kansankirkko on käynyt monet muutokset läpi viimeisen 40 vuoden aikana. On turha puhua, että evlut kirkko on pysynyt opissa/opetuksessa samana. Ankara kuri kohdistuu nyt pääasiassa vain niihin, jotka pitäytyvät vanhassa.
”Olen tämän kirkon uskollinen poika” lauseen olen kuullut monen ”virkamiehen” suusta.
Kannatan myös ”Kristuksen kirkkolakia”.
Ahvenanmaa pietistipappinen karkoituspaikkana
Vielä hieman arkkipiispa Melartinista. Hän kirjoittaa Lapuan kirkkoherra Johan Daniel Alceniukselle (1784-1849): ”Nils Gustav Malmbergille yritän hänen virkaeroaikansa päätyttyä hankkia toisen paikan. Ehkä Ahvenanmaan saarilla ilmaantuu jokin avoin paikka, sillä sinne olemme tavallisesti karkottaneet nämä ankarat ja rauhattomat pietistit.” Syynä muun muassa seurojen pito ilman lupaa.
Tässä tarkoituksessa esimerkiksi Karl Heikel määrättiin Brändöön, Karl Enebäck puolestaan Huittisista Sottungaan. A. H. Sundel joutui hänkin Vårdöön ja E. O. Reuter ensin Brändöön ja sitten Sottungaan.
Fredrik Gabriel Hedberg lähetettiin Paimiosta vankilasaarnaajaksi Ouluun määräyksellä, että hän sai saarnata siellä vain vangeille. Samassa tarkoituksessa Porvoon piispa Johan Molander karkoitti Henrik Renqvistin Liperistä Svartholman vankilalinnoituksen papiksi.
Muuten, Renqvististä em. prof. Kauko Pirinen on kirjoittanut valaisevan oikeushistoriallisen näkökulman – H. Renqvist pappi ja herätysjohtaja. Turun matkoja ei ehkä nyt aivan lähiaikoina kannata tehdä sataman takia mikäli on taipumusta jonkinasteiseen luvattomuuteen.
Tähän väliin kommentti Samille. Kun Ouluun saatiin ensimmäinen Luther-säätiön pappi, Missionsprovinsenissa vihitty, tuomiokapitulin silloinen lainoppinut asessori kutsui vihkimystä ”mielenkiintoiseksi roolileikiksi”. Hän siis yritti ivan keinoin kiistää pastorin pappeuden. Tietääkseni asiaa ei ilmoitettu poliisille tutkittavaksi, mikä olisi ollut ilmeinen menettely silloin, jos asianomainen olisi syyllistynyt virka-aseman anastukseen. Sehän olisi edellyttänyt pastorin esiintymistä Suomen evl.kirkon pappina. Sen sijaan evl kirkon pappi voi saada oikeudellisia seurauksia ja jopa menettää pappisoikeutensa, jos hänen todetaan rikkoneen kirkon järjestystä. Tällainen prosessi on nyt kaikesta päättäen käynnistynyt Arkkihiippakunnassa. Kaikkien oikeusbyrokratian sääntöjen mukaan. Tietenkin moni meistä ihmettelee, miksi vastaavia prosesseja ei ole haluttu käynnistää spn-vihkimisistä. Mutta tällaista se valikoiva vallankäyttö tuppaa olemaan, sanoisin.
Pietarin kerrotaan heltyneen itkuun aina kun muisti sitä lempeyttä, jota Kristus jokapäiväisessä seurustelussa osoitti.
Martti Luther, Galatalaiskirjeen selitys, s. 648, SLEY, 1957.
Kansankirkon piispojen lausunnot ovat hyvin harkittuja ja niissä pyritty sanoma kiteyttämään koossapitävänä viestinä kuulijoille .
Tapio Luoman ajatus:
Tapio Luoma sanoo, että on aina kokenut olevansa kirkollisessa ”keskustassa” voimakkaiden laitojen välissä.
Kuitenkin päätöksissä ja ohjeissa näkyy selvästi että missään ”keskellä ” ei olla , sanat ja teot ei ole yhtäpitäviä .
Avioliitto käsityksen muuttumista hän kommentoi ettei ole avioliittoa koskaan pitänyt raamattukysymyksenä , joka on lausunto on hyvin absurdi , kun miettii kaikkia niitä aviopareja jotka ovat seisoneet alttarin edessä joita hän on vihkinyt . Avoiparin seisomisella alttarin edessä on joku raamatullinen konteksti ja ne sanat mitä pappi sanoi sanoo avioparille .
”Ei ole avioliittoa koskaan pitänyt raamattukysymyksenä.” Mitä ’raamattukysymys’ tarkoittaa? Ymmärrän sanalla keskustelua Raamatun merkityksestä. Ääripäinä voi pitää käsityksiä Jumalan sanasta sanaan antamasta ilmoituksesta ja toisaalta ihmisten eri aikakausina tuottamista uskonnollisten käsitystensä kuvauksista. Edellisellä tavalla aattelevat saattavat pitää kaikkea, mistä Raamatussa on maininta, ’raamattukysymyksenä’. Jälkimmäisille vain kysymys itse Raamatun merkityksestä on ’raamattukysymys’.
Vähän kevennystä tänne:
PARAS LAHJA
– Arvaa mitä poikani teki keihäälle, jonka annoin hänelle lahjaksi?
– No mitä?
– Hän heitti sen menemään.
PALJON PAINAA
– Minulta putosi paino melkein kymmenen kiloa, kun minulta leikattiin umpisuoli.
– En tiennytkään, että se painaa niin paljon
RAHAA PALAA
– Serkkuni alkoi pelata nettipokeria pari kuukautta sitten. Nyt hänellä on tilillään kaksi miljoonaa euroa.
– Hänen täytyy olla poikkeuksellisen taitava.
– En ole siitä ihan varma. Kun hän aloitti, hänellä oli viisi miljoonaa euroa.
Apu-lehti
Helsingissä järjestettiin useiden vuosien ajan kesäkuun alussa Mannerheimin syntymäpäivänä suuret urheilukilpailut, Marskin kisat.
Joukko puolalaisia urheilijoita saapui Helsinkiin osallistuakseen kilpailuihin. Vasta täällä Helsingissä heille selvisi, että kyseessä ei olekaan MARXin kisat vaan MARSKIN kisat.
Ja puolalaisille selvisi myös, että näillä kahdella herralla on HIEMAN eroa. He lähtivät välittömästi pois kilpailuihin osallistumatta.
Urheilulääkäri ja professori Pekka Peltokallion (1926-2017) tekemä kasku. Kirjasta Ei se pelkää jolla pelaa, s. 69, WSOY, 1975.
Olin kivitöissä. Turussa tehtiin kävelykatua ja apureina oli opiskelijoita kesätöissä. Eräällä tauolla eräs nuori vaaleahiuksinen nuorukainen kysyy minulta: ”Missä vietit viikonlopun?” Vastasin: ”Olin seurakunnan tilaisuuksissa”. ”Paljonko laitoit kolehtiin?”, hän kysyi. ”Pari kymppiä”, nakkasin vastauksena. ”Pari kymppiä!” hän huudahti hämmästyneenä. Silloin kysyin vastakysymyksen: ”Missäs ite olit viikonloppuna?” ”Ruisrockissa”, hän heitti. ”No, paljonko sinulta paloi rahaa, jos lasket kaikki kulut?” tiedustelin kaverilta. ”Jos lasken taksin, viinat ja liput, niin en alle neljänsadan päässyt”, hän tuumasi. Tähän vastasin: ”Häpeän rinnallasi, sillä sinä uhraat omalle jumalallesi enemmän kuin minä.”
Harri Lampinen, Mikä oikeesti on totta?, s. 51, KKJMK OY, 2020.