Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen tuore piispainkirje Kutsu rauhaan on tarpeellinen puheenvuoro. Se käsittelee rauhaa yksilön sisäisenä rauhana, ihmisyhteisössä vallitsevana rauhana sekä eri valtioiden välisenä asiana.
Tarkastelen tässä rauhaa kirkkoyhteisömme sisäisenä asiana. Kutsu rauhaan antaa siihen aineksia.
Piispainkirje alkaa näin: ”Kirkkoisä Augustinus määritteli 1600 vuotta sitten rauhan olotilaksi, jossa vallitsee levollinen järjestys. Rauha on siis paljon enemmän kuin vain väkivaltaisuuksien puuttumista. Rauhaa tuovat yhteiskunnan vakaus ja turvallisuus, demokraattiset vaalit ja ihmisoikeudet, avoin julkinen keskustelu ja kokemus omaa elämää koskevien päätösten oikeudenmukaisuudesta” (s. 12).
Tuon määritelmän mukaan kirkkoyhteisömme sisäinen rauha on särkynyt. Kirkossamme ei vallitse ”levollinen järjestys”. Merkittävänä syynä tähän on piispainkokouksen avioliittoa koskeva pastoraalinen ohje. Sitä on yleisesti tulkittu niin, että siinä annetaan papeille lupa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Sellainen on kuitenkin vastoin kirkkomme oppia sekä sitä, että kirkolliskokous torjui piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Tästä huolimatta arkkipiispa ja useat muutkin piispat ovat väittäneet, että piispainkokous ”ei ole kävellyt kirkolliskokouksen yli” ja että ”kirkon oppi ei ole muuttunut”.
Tällainen väite on outo mutta mahdollinen, jos pastoraalista ohjetta luetaan kirjaimellisesti. Siinä ei nimittäin kehoteta pappeja vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, eikä siinä edes anneta lupaa sellaiseen. Sen sijaa pastoraalinen ohje toteaa, että vihkimistä pyytävät samaa sukupuolta olevat parit on ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti”.
Lehdistössä ja useimmissa kirkkomme seurakunnissa tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että pastoraalinen ohje antaa papeille luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Piispoille tällainen tulkinta on mitä ilmeisimmin mieluinen. Joillekin piispoista mieluista on luultavasti sekin, että pastoraalinen ohje on kirjoitettu niin epämääräisesti, että heitä ei helposti saada kiinni kirkolliskokouksen yli kävelystä tai kirkon opin vastaiseen toimintaan kannustamisesta.
Kysyin Mikkelin hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksen kyselytunnilla piispa Mari Parkkiselta, antaako pastoraalinen ohje papeille nyt luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Piispani ei suostunut vastaamaan, vaan totesi, että pastoraalinen ohje ”vahvistaa vallitsevan tilanteen”. Mutta miten tämä suhtautuu siihen, että vallitseva tilanne on vastoin kirkon korkeimman hallintoelimen päätöstä ja pappislupausta? Papit ja piispathan ovat lupauksessaan sitoutuneet toimimaan kirkon opin mukaisesti. Ja oppi ei ole muuttunut, kuten piispat toteavat.
Nähdäkseni piispat yrittävät selvitä em. ongelmasta tahallisen epäselvällä ohjeistamisella. Pastoraalisen ohjeen sanamuoto ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti” voidaan tulkita niin, että halutessaan papit saavat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Toisaalta, jos piispoja kritisoidaan siitä, että he ovat antaneet luvan kirkon opin ja kirkolliskokouksen päätöksen vastaiseen toimintaan, he voivat vedota siihen, että lupaa ei ole annettu, vaan on ”vahvistettu vallitseva tilanne”.
Tällainen voisi toimia johtamistaidon oppaassa esimerkkinä siitä, miten ei pidä johtaa tai hoitaa hallintoa: ”Ei näin. Ohjeiden ja määräysten pitää olla selkeitä. Ne eivät saa olla ainakaan tarkoituksellisen monitulkintaisia, sillä sellainen on ns. suhmurointia ja romahduttaa luottamuksen viranomaisiin.”
Piispojen oma toiminta on siis vastoin heidän piispainkirjeensä keskeistä lähtökohtaa: rauha on olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys.
Kirkon päätöksentekojärjestelmän vastainen toiminta on osaltaan koventanut kielenkäyttöä kirkkoyhteisön sisällä, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Sellainen rikkoo rauhaa, sillä rauhan eräs aspekti on kunnioittava kielenkäyttö: ”Yksinkertaista rauhantyötä on suhtautua sanoihin ja kieleen tarkkaavaisesti” (s. 53).
Se muuttuu yhä vaikeammaksi, koska kirkossamme ei ole institutionaalista keinoa puuttua piispojen omavaltaiseen toimintaan. Kun valtalehdistö, kuten Hesari ja Kotimaa, hyväksyvät piispojen toiminnan, ainoaksi kritiikin keinoksi jää ironia ja tilanteen karnevalisointi tyyliin ”radio Jerevan”. Useimmat meistä eivät osaa sellaista, ja epäluottamus purkautuu epäkohteliaina sanoina.
Piispat ovat oikeassa varoittaessaan sellaisesta. Toisaalta he kantavat osavastuun siitä, että kovat sanat, ironinen ilkeily ja karnevalisointi lisääntyvät. Kirkon päätöksentekojärjestelmä on rikki, ja se on osoitettava, jos ei muuten niin epäsovinnaisilla keinoilla. Julkilausumilla ei enää ole merkitystä. Kirkolliskokouksen arvovalta on kuitenkin palautettava jollain tavalla. Kritiikitön kohteliaisuus lakaisee maton alle sen, että kirkkomme rauha eli ”olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys” on rikki. Se voidaan palauttaa vasta kun sen syiden kanssa tehdään tiliä. Sellaiseen kirkon johdon voisi pakottaa uhka verotusoikeuden loppumisesta. Kai valtionkin kannalta on outoa, että veronkantoon oikeutettu julkisoikeudellinen yhteisö toimii vastoin omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.
Eräs toinen piispainkirjeen mainitsema rauhaan tai pikemminkin sen puutteeseen liittyvä asia, jonka haluan tässä yhteydessä nostaa esiin, ovat kaksoisstandardit: ”Viime vuosina globaalin etelän valtiot ovat syyttäneet länttä kaksoisstandardeista. – – Syytökset kaksoisstandardeista ovat kasvattaneet epäluottamusta sekä rikkoneet kansainvälistä yhteistyötä” (s. 19).
Kaksoisstandardit eivät riko rauhaa pelkästään valtioiden välillä vaan myös yhteisön sisällä. Kirkkomme sisällä kaksoisstandardit näkyvät kahdella tavalla. Ensimmäinen on tämä: Naispappeuden vastustajiin suhtaudutaan hyvin ankarasti. Sleyn messuyhteisöltä on Porissa kielletty ehtoollinen ja kirkkohallitus on poistanut eräiltä muiltakin kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä kolehtipyhiä. Samaan aikaan sateenkaaripappien toimintaa katsotaan läpi sormien, ja siihen on olemassa virallinen suositus. Ja kuitenkin, kun kirkolliskokous aikoinaan hyväksyi naispappeuden, se samalla päätti, että perinteinen virkakanta ei ole harhaoppi. Sateenkaaripappien toiminta taas on vastoin kirkon virallista oppia. Tällainen kaksoisstandardi lisää epäluottamusta.
Toinen kaksoisstandardi on siinä, miten piispat suhtautuvat kirkon jäsenten erilaisiin kannanottoihin julkisuudessa. Piispojen kritiikin kohteeksi joutuu, jos oletetusti harjoittaa ”vihapuhetta” tai oletetusti rikkoo yhdenvertaisuutta vastaan. Tällaisilla perusteilla piispat ovat viime aikoina kritisoineet Päivi Räsästä, Teemu Keskisarjaa ja nyt viimeksi Antti Kruusia. En ota kantaa siihen, onko tuo kritiikki aiheellista vaiko ei. Kiinnitän huomiota siihen, että oletettu vihapuhe tai oletettu yhdenvertaisuuden väheksyminen ovat lähes ainoita puheeseen tai opetukseen liittyviä rikkeitä, joihin piispat puuttuvat.
Muihin harhaoppeihin he eivät puutu. Esimerkiksi emerituspiispa Wille Riekkinen saa vapaasti esittää julkisuudessa sellaista versiota kristillisestä uskosta, joka on selkeästi harhaoppinen. Kyse ei ole mistään kevyistä painotuseroista tai tieteellisestä tutkimuksesta. Riekkisen yleistajuisessa kirjassaan Valo ja pimeys sekä YLEn TV -ohjelmassa esittämän väitteet Kristuksen persoonasta, hänen ylösnousemuksestaan, sovitustyöstään ja Jumalasta luojana ovat rankasti vastoin kirkkomme tunnustusta sekä tänä vuonna juhlittavaa Nikean tunnustusta. Yli 30 kirkolliskokousedustajaa jätti tästä keväällä julkilausuman. Siihen ei kirkon johdon taholta reagoitu millään tavalla. Riekkinen on saanut jatkaa kirkkomme tunnustuksen vastaista opetustaan esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehden laajassa artikkelissa, joka julkaistiin tänä syksynä.
Kaksoisstandardien edessä herää kysymys: Onko kirkollemme harhaoppia enää mikään muu kuin oletettu vihapuhe ja oletetut rikkeet yhdenvertaisuutta vastaan? Onko kirkossamme tapahtunut piispojen pastoraalisessa ohjeessaan mainitseman ”oikeustilan muutoksen” lisäksi myös ”opillisen tilanteen” muutos?
Jos on, sekin rikkoo kirkkoyhteisömme sisäistä rauhaa. Kirkon johto menettää kirkkokansan luottamuksen. Silloin he eivät voi toimia myöskään yhteisön sisäisen rauhan edistäjinä.
Rauha ei ole mahdollinen, elleivät piispat palaa hoitamaan tehtäväänsä evankeliumin puhtauden vaalijoina. Lisäksi heidän on kunnioitettava kirkon yhteistä päätöksentekojärjestelmää, palattava läpinäkyvään hallintoon ja luovuttava tarkoituksellisen monitulkintaisista ohjeista.
Sammeli Juntunen
kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja
Savonlinna
Niin,
ongelmiin joudutaan, jos Kristuksen pelastustyö kaikkine seurauksineen pyritään liiaksi pelkistämään yhteen ja vain yhteen näkökulmaan. Pelkistämistä toki tarvitaa, se helpottaa asioiden ymmärtämistä ja hahmottamista siitä mikä on oikein ja mikä väärin tai samanlaista ja erilaista kuin jossain toisessa ajattelutavassa. Oma mielenkiintoinen näkökulmansa on Timo Keskitalon kirjassa ”Kristinusko ja häpeä”, mikä liittyy ns. kunnia- ja häpeäkulttuuien näkökulmaan kristinuskosta. Siinä olisi jotain myös aikamme kulttuuriimme pohdittavaksi. Ehkäpä myös ns. siunaamis- ja avioliittokysymykseenkin, mene ja tiedä…?
”Tuollaisessa prosessi -muutoksen jumaloitumisharhassa ihminen uskoo itseensä ja muuttumiseensa, omiin voimiinsa ja kykyihinsä muuttua jumalaksi. Eikö tämä ole gnostilaisuutta?”
Ortodoksisuus vastusti gnostilaisuuden eri muotoja. Uskontunnustukset ovat tästä osoituksena. Krustillisellä jumaloitumisella ei ole mitään tekemistä gnostilaisuuden kanssa. Ihan kristinuskon perusasioita.😇
Sami, kristityltä, oli hän sitten mielestään jumaloitunut tai pyhittynyt, odottaisin kyllä Herran Jeesuksen ylistämistä, kiittämistä ja esillä tuomista kaikessa mikä koskee hengellistä elämää ja muutenkin koko elämässään.
Näen sinulla kuitenkin eri aikakausina eläneiden ihmisten, heidän tulkintojensa ja sanomiensa sekä itsesi ja ns. ”oikean” kirkkosi esille tuomista. Tästä voi sitten jokainen päätellä jotain, jos tahtoo.
Kirkko ylistää, kiittää, koko kolmiyhteisen Jumalaa liturgioissa, vigilioissa, akatistoissa, panhidoissa, rukoushetkissä, ne ovat täynnä Jumalan ylistämistä ja kiittämistä. Kirkko ei päättele, vaan elää todeksi uskon voimaa ja ihanuutta. 😇😇
Niin. Uuskantilaisuuden näkemykset ja vähän myöhemmin Karl Barthin ajatukset ovat muokanneet erittäin laajasti koko 1900-luvun teologiaa. Myös konservatiivisella taholla. Niin se vain on, ei ole kysymys minun ”mieliaiheestani”. Teologina on joskus ihan mielenkiintoista huomata, kuinka hyvin ”liberaalit”, konservatiivit ja siltä väliltä olevat jakavat keskenään samat peruskäsitykset, vaikka muuten ovat eri linjoilla. Olen itse verrannut jonkin verran toisiinsa saksalaisen pietisti Stefan Prätoriuksen kirjan ”Uskovaisten hengellinen aarreaitta” -teoksen vanhoja suomennoksia uusiin. Niissä näkyy erittäin selvästi, kuinka uuskantilaisuus on sävyttänyt uudempien laitosten käännösratkaisuja: vanhat ovat täyteläisempiä ja ymmärtävät uskovan ja Kristuksen välisen suhteen syvällisenä yhteytenä kuin uudet, joissa yhteys ”kapenee”.
En rupea jatkamaan kanssasi unio-problematiikasta, koska siitä on Suomessa julkaistu useampia saksankielisiä artikkelikokoelmia, jos kiinnostaa (Thesaurus Lutheri ja Unio -nimillä joskus 1980-1990 -luvuilla. Oma teologipolveni sai tenttiä niitä ahkerasti, jos saksaa osasi). Nimenomaan ja tietenkin on kysymys uskossa tapahtuvasta yhdistymisestä.
Tämä vastaus on siis Riitalle. Tuli jostain syystä väärään kohtaan. – Ilmaisu ”kohtalonyhteys” on nimenomaan uuskantilaisen/barthilaisen teologian vaikutuksesta syntynyt tapa kuvata uskovan ja Kristuksen välistä suhdetta. Se on modernisoiva tulkinta uusitestamentillisesta ilmaisusta ”olla Kristuksessa” ja poikkeaa samalla vanhan kristillisyyden kokonaisvaltaisesta Kristus-yhteyden ymmärtämisestä.
Marko, Ei sillä ole minulle väliä mitä joku teologi kirjoittaa 1900-luvulla tai aiemminkaan, vaan mitä Jeesus on sanonut. Etkö lue ja syvenny Raamattuun? Aina puhut vain noista teologeista.
Tälläkin hetkellä kristittyjä vainotaan verisesti. Vainot näyttävät hiljakseen tulevan Eurooppaankin niin että muuttuvat myös henkeä uhkaaviksi. Tänään katsoin videota, jossa kerrottiin kuinka Itävallassa on tärvelty kirkkoja ja kielletty rukoilemasta syntymättömien lapsien puolesta ja estetty Elämän marssi. Se on osallistumista Kristuksen kärsimyksiin. Siitä Paavalikin puhuu. Kannattaa lukea Raamattua niin kaikki selviää.
Marko, luin muutama kuukausi sitten tämän Matti Väisäsen luentotekstin (linkki alla).
https://www.sti.fi/luennot/files/MV240908.htm
Lainaus tekstistä (vain loppuosasta):
”Vanhurskauttaminen on vanhurskaaksi lukemista, ei vanhurskaaksi tekemistä. Vanhurskaaksi lukeminen ja vanhurskaaksi tekeminen eli pyhitys ovat syy ja seuraus -suhteessa toisiinsa, mutta ne ovat sillä tavoin sidoksissa toisiinsa, että toista ei voi olla ilman toista. Jos toinen puuttuu, niin puuttuu toinenkin.
Ilman lujaa kytkentää historialliseen sovitustyöhön ja siihen ankkuroitunutta oppia syntien vanhurskaaksi lukemisesta Kristuksen ansion tähden koko Lutherin unio-ajatus on vaarassa menettää riemullisen raittiutensa ja muuntua mystiseksi subjektivismiksi.
Tuomo Mannermaan kirjassaan In ipsa fide Christus adest esittämä näkemys, jonka mukaan ”uskossa omistettu ja sydämessä asuva Kristus on se kristillinen vanhurskaus, jonka tähden Jumala lukee (reputat) meidät vanhurskaaksi”, osoittaa, että puheet osianderilaisuuden tunkeutumisesta jälleen luterilaiseen kirkkoon eivät ole aivan tuulesta temmattuja.
Osianderilaisen teologian mukaanhan usko ei vanhurskauta sen tähden, että se omistaa Kristuksen ansion, vaan sen tähden, että se yhdistää meidät jumalalliseen luontoon.[7] Jo uskonpuhdistuksen aikana osianderilainen pelastusoppi torjuttiin. Eikä sille tulisi avata portteja nytkään, sillä se johtaa tielle, joka vie luterilaisen kirkon takaisin Roomaan.
Samaa luterilaista vanhurskauttamisoppia turmelevaa linjaa tukevat myös viimeaikaiset ekumeeniset asiakirjat: Porvoon yhteinen julkilausuma ja Yhteinen julistus vanhurskauttamisesta. Myös uusi Raamatun käännös (KR-92) on mukautunut tukemaan Tunnustuskirjojemme vastaista vanhurskauttamisnäkemystä.”
Riitta S. Lainaat pitkät pätkät teologien kirjoituksia ja otat minun mielestäni hyvinkin kärkkäästi kantaa erilaisiin opillisiin kysymyksiin. Et ilmeisesti huomaa, että omaakin Raamatun tulkintaasi/selitystäsi ohjaavat nimenomaan näiden lukemiesi teologien tekstit ja erilaiset Youtube-videot, joihin välillä viittaat. Ei siinä ole sinänsä mitään väärää: näin se on meillä kaikilla. 🙂 Se, että kuitenkin samaan hengenvetoon väität, että
jonkun teologin sanomisilla ei ole sinulle mitään merkitystä, vaan vain sillä, mitä Jeesus on sanonut, osoittaa, että et huomaa, että Raamatun tekstit ja Raamatun selitykset ovat sulautuneet mielessäsi yhteen. Tässäkin olet ihan samassa asemassa kuin me muut. 🙂
Herramme vertasi kerran Jumalan valtakuntaa hapatteeseen, jonka leipoja sotki jauhoihin ja se hapatti koko taikinan. Itse asiassa me kummatkin toimimme samalla tavalla kuin tuo leipoja. Me pyrimme ymmärtämään Raamattua ja käytämme siinä apuna
hyviksi havaitsemiamme hengellisiä ja teologisia kirjoja.
Älä turhaan kanna huolta siitä, luenko Raamattua vaiko teologiaa, koska luen päivittäin sekä Raamattua että Lutheria. Ennen 1800-lukua Raamattu oli harvojen kristittyjen saatavilla ja sen tilalla oli Suomessakin virsikirja, joka sisälsi kirkossa luettavat Raamatun tekstit, rukouksia ja Vähän katekismuksen. Se, että en juuri viittaa sanatarkasti Raamattuun, johtuu siitä, että osallistun näihin keskusteluihin lähes aina ulkomuistista.
Siunattua ja rauhallista pyhäpäivää Sinulle.
Ja pakko lisätä vielä Riitalle: Tuomo Mannermaan In ipsa fide on kaikkien ikäpolveni teologien tenttimä ja tuntema opus. Mannermaa meni joissakin tulkinnoisaan hiukan liian pitkälle, ja hänen jälkeensä niitä on tutkimuksessa korjattu. Luther-tutkimus on sillä tavoin hauska teologian osa-alue, että jokainen aikakausi on yrittänyt perustella omia lempiajatuksiaan Lutherilla. Juuri siksi olen itse ottanut tavaksi lukea häntä itseään. Ja kirkkoisiä siinä rinnalla.
Marko, sen verran vielä, että et puhu sanaakaan Pyhästä Hengestä, jota ilman ei voi ymmärtää Jumalan sanaa sillä tavoin kuin Jumala haluaa sitä avata meille. Eivät kaikki Raamatun lukijat ole todellakaan samassa asemassa! Joillakin on Pyhä Henki, koska ovat uudestisyntyneitä kristittyjä, toisilla Pyhää Henkeä ei ole, he eivät ole uudestisyntyneitä, heillä ei siis ole Henkeä. He ovat hengellisesti kuolleita.
En kuitenkaan pane luottamusta uudestisyntymiseeni enkä uskooni, vaan Jumalan sanaan. Jumalan sana on totuus. Totuus avautuu vain siihen uskovalle. Tämä on perusedellytys. Siksi sanoin etten tarvitse teologien selityksiä. Vaikka totta kai kuitenkin luen ja kuuntelen kaikenlaista. Mutta aina luen ne Hengen ohjauksessa. Jos jossain kohtaa ”tökkää” luen ja tarkistan Raamatusta. Myös tarvitaan henkien erottamisen armolahjaa. Tämä kyky kasvaa sitä mukaa kun Raamattua luetaan ja tutkitaan. Se todella hapattaa sitä lukevan.
”Mutta me emme ole saaneet maailman henkeä vaan sen Hengen, joka on Jumalasta, jotta tietäisimme, mitä Jumala on meille lahjoittanut. Siitä me myös puhumme, emme inhimillisen viisauden opettamin sanoin vaan Hengen opettamin, selittäen hengelliset asiat hengellisesti. Sielullinen ihminen ei ota vastaan sitä, mikä on Jumalan Hengestä, sillä se on hänelle hullutusta, eikä hän voi sitä ymmärtää, koska sitä on tutkittava hengellisesti. Hengellinen ihminen sitä vastoin tutkii kaiken, mutta häntä itseään ei kukaan kykene tutkimaan. Sillä kuka on tullut tuntemaan Herran mielen, niin että voisi neuvoa häntä? Mutta meillä on Kristuksen mieli.” 1. Kor 2:12-16, RK)
Jeesuksen mukaan Pyhä Henki on Totuuden Henki, Hän johdattaa kaikkeen totuuteen. Ja Jeesus sanoo, että Pyhä Henki ottaa hänen omastaan ja julistaa sen. Henki puhuu sen minkä hän kuulee ja ennustaa tulevaisset. Pyhä Henki ei siis puhu omiaan, vaan ”ottaa Jeesuksen omasta”. Hän muistuttaa ja palauttaa mieleen ja kirkastaa Jeesuksen ja hänen sanansa. Pyhä Henki on myös Puolustaja. (Joh. 15:26, Joh. 16:13-14) Pyhä Henki todistaa uskovalle Jumalan lapseuden. (Room. 8:14-17)
Sami kirjoitit aikaisemmin :
Pelastuksessa ihminen on aktiivisesti tahdolla mukana. Jumala vanhurskauttaa jumalattoman , joka on kyvytön itseään herättämään kuolleesta tilasta ja heräämään saati sitten saavuttamaan rauhan Jumalan kanssa syntisenä erossa olevana Jumalasta .
Usein halutaan kuvata luterilaista vanhurskauttamisoppia vain jurisena tapahtumana , mutta se on samalla ottamista Jumalan lapseksi ja yhteyteen Kristukseen . Raamatun kuvat vertautuvat vertaukuvina monessa asiassa. Olla yhtä kuten kolmiyhteinen Jumala joka on yksi on kuitenkin erikseen Pyhä Henki ja Jeesus samaan aikaan omina ja kuva mm. naisen ja miehen avioliittoa että olla yhtä samaa lihaa ja silti erikseen . Seurakunta ja Kristus on yhtä ruumiissa , Kristus päänä ja Kristus on taivaassa ja silti läsnä meissä .Prosessina kuvattu vanhurskauttamisoppi ei ole
Apostoli Paavalin eikä muiden apostolien opetuksen mukaista . Lapsi on joko syntynyt tai ei ole , ihminen on joko kuollut tai elävä suhteessa Jumalaan tai ihminen on joko Kristuksessa tai ei ole , ei välimaastosta . On siis Jumalan lapsi tai ei ja kaiken lapseuden takan
Lähti kesken !
Niin , Syntinen ja jumalaton ihminen on vastuussa Pyhälle Jumalalle omasta elämästään ja se hinta on maksettava . Kristus maksoi meidän syntimme sijaiskuolemassa ja tähän kuolemaan meidät kastetaan , jossa voitettiin synti perkele ja kuolema , kaikki kristillisyytemme kätkeytyy Kristuksen sovitustyöhön – se on täytetty .
( room5)
Timo, kuolemalla on Raamatun teksteissä eri merkityksiä. Ihminen on tullut kuolemasta osalliseksi joka ei ole poistanut tahdon vapautta. Jokaisella ihmisellä on vapaa tahto.
Sitten mitä tulee sovitukseen, niin ortodoksisen teologian mukaan ajatus siitä, että Kristus olisi maksanut kirjaimellisen ”syntivelan” jollekin osapuolelle, on vieras. Ortodoksinen kirkko ei opeta läntisessä kristillisyydessä yleistä sovitusoppia (penal substitution), jossa Kristuksen kuolema nähdään juridisena maksuna tai rangaistuksen kärsimisenä Jumalan vihan lepyttämiseksi.
2.Korinttolaiskirje:
5:19 Sillä Jumala oli Kristuksessa ja sovitti maailman itsensä kanssa eikä lukenut heille heidän rikkomuksiaan, ja hän uskoi meille sovituksen sanan.
Jesaja:
53:5 mutta hän on haavoitettu meidän rikkomustemme tähden, runneltu meidän pahain tekojemme tähden. Rangaistus oli hänen päällänsä, että meillä rauha olisi, ja hänen haavainsa kautta me olemme paratut.
Kun Jumala ei ”lue” ihmisille heidän rikkomuksiaan, se merkitsee, että Kristuksen sovitustyön kautta Hän on poistanut synnin esteenä Jumalan ja ihmisen väliltä. Tämä anteeksianto ei ole vain menneiden tekojen unohtamista, vaan se on aktiivinen parantamisen prosessi, jossa Jumalan armo puhdistaa ja uudistaa ihmisen. Tämä tapahtuu erityisesti kirkon mysteerioiden (sakramenttien), kuten kasteen ja katumuksen, kautta.
Ortodoksinen teologia ymmärtää Jesaja 53:5:n kuvauksena rakastavasta Jumalasta, joka Kristuksessa astuu vapaaehtoisesti ihmiskunnan kärsimyksen, synnin ja kuoleman syvyyksiin.
Näin ollen ”Rangaistus” ei ole Isän vihaa, vaan synnin ja kuoleman seuraus, jonka Kristus ottaa kantaakseen.
”Parantuminen” on ihmisluonnon uudistamista ja eheyttämistä Kristuksen yhteydessä, joka lääkärin tavoin parantaa meidät omilla haavoillaan ja kutsuu meidät osallisiksi Hänen ylösnousseesta elämästään.
Huudosta ”Herra, armahda” ei ole hyötyä, jos ei samalla usko, että meidät kaikki on jo armahdettu Golgatalla Jeesuksen verellä.
”Hän, joka on hyvä ja pitkämielinen, soi kärsimyksillään meille lunastuksen ja pelastuksen jo silloin kun emme vielä olleet vanhurskautettuja. Hän armahti meitä ja kutsui meidät takaisin yhteyteensä, kun me vielä rikkomuksillamme Häntä loukkasimme.” ( Pyhittäjäisä Teognostos)
Matteuksen evankeliumi:
9:27 Ja kun Jeesus kulki sieltä, seurasi häntä kaksi sokeaa huutaen ja sanoen: ”Daavidin poika, armahda meitä”.
20:30 Ja katso, kaksi sokeaa istui tien vieressä; ja kun he kuulivat, että Jeesus kulki ohitse, huusivat he sanoen: ”Herra, Daavidin poika, armahda meitä”.
Markuksen evankeliumi:
10:47 Ja kun hän kuuli, että se oli Jeesus Nasaretilainen, rupesi hän huutamaan ja sanomaan: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua”.
Luukkaan evankeliumi:
18:38 Niin hän huusi sanoen: ”Jeesus, Daavidin poika, armahda minua!”
Näin sokeat huusivat Jeesukselle, ja Jeesus heti armahti heitä. Tämä on tietysti myös totta!
Aika kauas tuosta alkuperäisestä Juntusen viestistä on nyt jouduttu – jälleen kerran on ilmassa ”kilpalaulantaa” siitä, mikä ja kenen kirkko on paras. Toki jokainen tietenkin pitää ”omaansa” parhaana, tuskima se muutoin olisikaan ”oma” kirkko… Tuntuu olevan niin, että ennen pitkää näin tuppaa keskusteluissa käymään, olipa alkuperäinen aihe se tai tuo.
Näitä voinevat ne ihmiset pohdiskella, jotka omaa krikkoaan etsiskelevät vielä tai jo.
En nää kilpalaulantana enkä myöskään pidä pahana sitä että eri kirkonjösenet tuo kirkkonsa ja omia kantoja esille . Ei ole syntiä olla eri mieltä , se mielestäni vain kasvattaa näkemään erilaisuuksia . Tuskin täällä kukaan jakaa taivaspaikkoja tai yritä muuttaa toista tietoisesti eri oppiin . Seurakunnan sisällä ollaan yleisesti yhtämieltä opista , mutta ulkopuolella ollaaan opettelemassa näkemään ja tutustumaan eri käsityksiin . Ymmärrän toki että on herkempiä ihmisiä ja voivat kokea erimieltä olemisen vaikeana . Totta joo , ei kai pystytä Sammeli Juntusen esille tuomaan tilanteeseen tuomaan ratkaisuehdotuksia??
Vielä Jukan kommenttiin , en lähestyisi asiaa jostain paremuusasiasta oman seurakunnan tai kirkon suhteen vaan kotina . Jokaisella on oma koti ja toivoa voi että ilman kotia oleva löytää kodin . Kristillisyys lopulta pitää yhteistä päämäärää, taivasta lopullisena kotina . Kristillisyys ei ole kilpailua seurakuntien ja kirkkojen välillä vaan jokainen saa kilvoitella oman itsensä kanssa .
Joo,
Se oli minulta hiukan ”pilke silmäkulmassa” sanottua.
Tuntuu vain, että samat asiat toistuvat, olipa alkublogistin teksti mitä hyvänsä. Erilaisia näkemyksiä on, ja ehkä hyväkin niin. ”Keskinäisen kehumisen kerho” ei sekään liene toivottavaa, vaikka toisen näkemysten arvostaminen ja joskus kehuminenkin voi olla paikallaan.
Piispa Mari Leppänen, voisit lopettaa SLEYN Porin messuyhteisön vainoamisen.
Piispan tehtävään kuuluu olennaisesti kirkollisen järjestyksen ja oikean opin vaaliminen hiippakunnassaan. Siihen kuuluu esimerkiksi se, että sakramentteja ja kirkollisia toimituksia hoidetaan oikeassa järjestyksessä.
Sley:n johto on lähtenyt anargian tielle, joten mistään vainoamisesta ei ole kysymys. Piispa haluaa hillitä hurmahenkisyyttä joka ilmenee Sley:n johdossa tässä kysymyksessä. Jos Sley:n johto ei nöyrry sanktiot ovat kovat.
Voimakas kommentti entiseltä Sley:n mieheltä. Tiedät, että messuissa on käytössä aivan normi evlut. JP-kaava.
💬 Lainaus Martti Lutherilta (hurmahenkisyyden vastustajana):
”Ne, jotka hylkäävät ulkoisen sanan ja väittävät seuraavansa yksin Hengen sisäistä ääntä, ovat hurmahenkisiä.”
Luther käytti termiä Schwärmerei (hurmahenkisyys, hurmoshenkisyys) kuvaamaan niitä, jotka luottivat omiin ilmestyksiinsä tai kokemuksiinsa enemmän kuin Raamattuun.
Kristillinen hurmahenkisyys on uskonmuoto, jossa korostuu voimakas tunneilmaisu, hurmoksellisuus ja kokemuskeskeisyys. Sitä esiintyy erityisesti karismaattisissa liikkeissä, mutta se voi saada myös kriittistä palautetta, jos kokemuksista tehdään uskon mittari tai ohjeellinen normi.
Piispa kai voi olla oikeassa tai voi olla väärässäkin….
Kari, kaava ei tässä tapauksessa auta, vaan perääntyminen anarkiasta ja hurmahenkisyydestä, noudattamaan yhteisiä sääntöjä. Sley:n johto ei tietenkään peräänny, joten odotettavissa on Sley:lle sanktioita, josta johto on vastuussa. Odotettavissa on hajaannusta, yhdistyksen kutistuminen, marginalisointumista.
Muuten, Sami, ortodoksinen kirkko ei hyväksy ja tunnusta naispiispoja. Onko liberaali Mari Leppänen sinusta kaikessa oikean opin puolustaja? Onhan papilla oikeus jakaa ehtoollista kaikkialla, esim. sairaille ja heidän omaisilleen. Onko sinulla, Sami, vielä päällä vanha kauna ja riita Evankeliumiyhdistystä kohtaan? Taitaa olla.
Sami,
Evlut piispat hoitavat todella säntillisesti virkaansa hallinnon virkamiehinä ja-naisina. Ovat jopa antaneet seurakunnille ”pastoraalisen ohjeen” spn-parien vihkimisestä ohi kirkolliskokouksen päätöksen.
Kari, eikö se olekin oikein hyvä, että hoitavat. Heidän tehtäviin se kuuluu. Pastoraalinen ohje, on tietysti eri asia ja väärin, kun taas ehtoollisen valvominen on oikein. 😇
Niin kuin sanoin, papeilla on oikeus toimittaa ja jakaa tarvittaessa ehtoollista kaikkialla.
Piispat ja kapitulit voivat rajoittaa tätä jakamisoikeutta, ettei syntyisi Sley:n kaltaista johdon anarkiaa.
Eivät voi estää ehtoollisen jakamista esim. sairaille. Minäkin voisin saada yksityisesti koska tahansa ehtoollisen, jos pyytäisin sitä.
Aatuntie rukoushuoneesta Sley:n messuyhteisöstä on kysymys ei Porin sairaalassa jaettavasta ehtoollisessa. Sitä ei olla kieltämässä.
Tuo alkuteksti on kuten Sami kirjoittaa , mutta kirkkolaki ei määrittele mitä , jos piispat ei toimi oikean opin vaalimisen suhteen ja hyvän järjestyksen mukaan ?
Vai onko lainoppineilla mitään ratkaisua tähän?
Kaiken pohja luterilaisessa kirkossa on kirjattu sola scriptura periaatteen mukaan , johon palaaminen on ainoa ratkaisu . Tilanne on käytännössä mahdoton ratkaistavissa muuten ,kun monia kannanottoja kuuntelee . Yhteiselon vaatimuksien täyttyminen Sley:n taholta on absurdia . Ajan henki on monessa suhteessa se että ihmiset ja järjestöt ”pakotetaan ” valitsemaan puolensa . Tämä kahtiajako on myös poliittisessa maailmassa arkipäivää. Ajan henki on nähtävissä Usan politiikassa että siellä on vaikea olla keskusta – oikeistolainen konservatiivi , vaan kansa jakaantunut kahteen leiriin . Jako määräytyy enemmän moraali ja arvokysymysten suhteen kuin kuin perinteisen politiikan mukaan . Toinen laita on omaksunut uusia ajatuksia ja toinen täytyy miettiä perustaa mitkä on arvot mihin halutaan uskoa . Kirkolliseen elämään vaikutukset ja ristiriidat ovat selvästi tulleet yleisen ”ajan ilmiöiden ” kautta ei raamatun uusien tulkintojen kautta . Irrallisia lainauksia tosin raamatusta esitetään ilman kontekstia tai kokonaisilmoitusta .
Kristus antaa rauhan oikealla tiellä ja johdattaa jokaista , joka tahtoo pysyä Kristuksen opissa . On vain varmaan että Jumala tahtoo kaikki pelastaa .
Kysymys on todella kirkko-opista ja raamatullisesta , apostolisesta mallista seurakuntaelämään. Kuuntelin Kujalla- podcastia , jossa Sley:n kotimaantyönjohtaja kertoi seurakuntamallista , jossa hän totesi että lampaat ovat seurakuntalaisia jotka pitävät toisistaan huolta ja heidän paimen on Kristus . Tälläinen kirkko-oppi ja seurakuntamalli ei ole apostolisesta opista nouseva vaan sovellus nykymenosta . Seurakunnalla on paimen osana Kristuksen ruumiissa ja paimenilla piispa . Ajan saatossa kirkon sisällä olevat herätysliikkeet ovat omaksuneet omat käytännöt , jotka ohjanneet järjestyksen pois apostolien ja Jumalan tarkoittamasta järjestyksestä ja mallista ja luterilaisuus ei ole se ymmärrys kuin lainauksiin . Samalla on muodostunut erilaisia oppikäsityksiä joita sovellettaan oman uskon ja käytäntöjen mukaan . On lestadiolaisia , viidesläisiä , evankelisia jne ja kaikki luterilaisen kirkon sisällä . Tähän on ajan saatossa tultu . Käytäntöjä voi toki olla erilaisia , mutta ajattelisi opin olevan yhtenäinen .
Kun Raamatun sanotaan olevan uskon ylin ohje, ei elämän niin siitä näyttää sitten seuraavan: avioliitto nähdään lähinnä ”järkiavioliittona,” vaikka todetaankin avioliiton olevan luomiseen perustuva järjestys. Sen muuttumattomuus nähdään muuttuvana instituutiona, koska todetaan luomisen olevan jatkuvaa ja siksi avioliitto ei ole myöskään staattinen tila.
Sitä säätelee luonnollinen moraalilaki ja sen sisältö: rakkauden käsky ja kultainen sääntö: kaikki mitä lähimmäinen tarvitsee se heille suotakoon, koska Raamatun ei katsota olevan – elämän – ylin ohje: avioliitto on ihmistä varten eikä käänteisesti.
Kun maallinen regimentti, ihmiskäsityksen muututtua, on tulkinnut luonnollista moraalilakia ja avannut avioliiton myös samaa sukupuolta oleville pareille, niin se on samalla kutsunut myös kirkon yhtymään tähän – rakkauteen – kehottamalla pappeja vihkimään kaikki, jotka sitä haluavat: älkääkä estäkö heitä!
Tässä – rakkauden muovaamassa uskossa – (fides charitate formata) kirkko on ottanut suunnan: usko tarvitsee rakkauden toimivat teot.
Mika, ortodoksi teologian mukaan kaikki jotka luovat uusia uskonnollisia konfenssioita ovat harhassa. Jos olet kiinnostunut ortodoksi teologiasta voit siirtyä esim ortodoksi sivuille.
Mitä tulee viimeiseen kauna lauseesi, se on oma kuvitelmasi, Sley on jo saanut tuomion Helsingin käräjäoikeudesta.
Niin kuin sanoin, papeilla on oikeus toimittaa ja jakaa tarvittaessa ehtoollista kaikkialla.
Piispat ja kapitulit voivat rajoittaa tätä jakamisoikeutta, ettei syntyisi Sley:n kaltaista johdon anarkiaa.
Eivät voi estää ehtoollisen jakamista esim. sairaille. Minäkin voisin saada yksityisesti koska tahansa ehtoollisen, jos pyytäisin sitä.
Aatuntie rukoushuoneesta Sley:n messuyhteisöstä on kysymys ei Porin sairaalassa jaettavasta ehtoollisessa. Sitä ei olla kieltämässä.