Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen tuore piispainkirje Kutsu rauhaan on tarpeellinen puheenvuoro. Se käsittelee rauhaa yksilön sisäisenä rauhana, ihmisyhteisössä vallitsevana rauhana sekä eri valtioiden välisenä asiana.
Tarkastelen tässä rauhaa kirkkoyhteisömme sisäisenä asiana. Kutsu rauhaan antaa siihen aineksia.
Piispainkirje alkaa näin: ”Kirkkoisä Augustinus määritteli 1600 vuotta sitten rauhan olotilaksi, jossa vallitsee levollinen järjestys. Rauha on siis paljon enemmän kuin vain väkivaltaisuuksien puuttumista. Rauhaa tuovat yhteiskunnan vakaus ja turvallisuus, demokraattiset vaalit ja ihmisoikeudet, avoin julkinen keskustelu ja kokemus omaa elämää koskevien päätösten oikeudenmukaisuudesta” (s. 12).
Tuon määritelmän mukaan kirkkoyhteisömme sisäinen rauha on särkynyt. Kirkossamme ei vallitse ”levollinen järjestys”. Merkittävänä syynä tähän on piispainkokouksen avioliittoa koskeva pastoraalinen ohje. Sitä on yleisesti tulkittu niin, että siinä annetaan papeille lupa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Sellainen on kuitenkin vastoin kirkkomme oppia sekä sitä, että kirkolliskokous torjui piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Tästä huolimatta arkkipiispa ja useat muutkin piispat ovat väittäneet, että piispainkokous ”ei ole kävellyt kirkolliskokouksen yli” ja että ”kirkon oppi ei ole muuttunut”.
Tällainen väite on outo mutta mahdollinen, jos pastoraalista ohjetta luetaan kirjaimellisesti. Siinä ei nimittäin kehoteta pappeja vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, eikä siinä edes anneta lupaa sellaiseen. Sen sijaa pastoraalinen ohje toteaa, että vihkimistä pyytävät samaa sukupuolta olevat parit on ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti”.
Lehdistössä ja useimmissa kirkkomme seurakunnissa tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että pastoraalinen ohje antaa papeille luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Piispoille tällainen tulkinta on mitä ilmeisimmin mieluinen. Joillekin piispoista mieluista on luultavasti sekin, että pastoraalinen ohje on kirjoitettu niin epämääräisesti, että heitä ei helposti saada kiinni kirkolliskokouksen yli kävelystä tai kirkon opin vastaiseen toimintaan kannustamisesta.
Kysyin Mikkelin hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksen kyselytunnilla piispa Mari Parkkiselta, antaako pastoraalinen ohje papeille nyt luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Piispani ei suostunut vastaamaan, vaan totesi, että pastoraalinen ohje ”vahvistaa vallitsevan tilanteen”. Mutta miten tämä suhtautuu siihen, että vallitseva tilanne on vastoin kirkon korkeimman hallintoelimen päätöstä ja pappislupausta? Papit ja piispathan ovat lupauksessaan sitoutuneet toimimaan kirkon opin mukaisesti. Ja oppi ei ole muuttunut, kuten piispat toteavat.
Nähdäkseni piispat yrittävät selvitä em. ongelmasta tahallisen epäselvällä ohjeistamisella. Pastoraalisen ohjeen sanamuoto ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti” voidaan tulkita niin, että halutessaan papit saavat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Toisaalta, jos piispoja kritisoidaan siitä, että he ovat antaneet luvan kirkon opin ja kirkolliskokouksen päätöksen vastaiseen toimintaan, he voivat vedota siihen, että lupaa ei ole annettu, vaan on ”vahvistettu vallitseva tilanne”.
Tällainen voisi toimia johtamistaidon oppaassa esimerkkinä siitä, miten ei pidä johtaa tai hoitaa hallintoa: ”Ei näin. Ohjeiden ja määräysten pitää olla selkeitä. Ne eivät saa olla ainakaan tarkoituksellisen monitulkintaisia, sillä sellainen on ns. suhmurointia ja romahduttaa luottamuksen viranomaisiin.”
Piispojen oma toiminta on siis vastoin heidän piispainkirjeensä keskeistä lähtökohtaa: rauha on olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys.
Kirkon päätöksentekojärjestelmän vastainen toiminta on osaltaan koventanut kielenkäyttöä kirkkoyhteisön sisällä, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Sellainen rikkoo rauhaa, sillä rauhan eräs aspekti on kunnioittava kielenkäyttö: ”Yksinkertaista rauhantyötä on suhtautua sanoihin ja kieleen tarkkaavaisesti” (s. 53).
Se muuttuu yhä vaikeammaksi, koska kirkossamme ei ole institutionaalista keinoa puuttua piispojen omavaltaiseen toimintaan. Kun valtalehdistö, kuten Hesari ja Kotimaa, hyväksyvät piispojen toiminnan, ainoaksi kritiikin keinoksi jää ironia ja tilanteen karnevalisointi tyyliin ”radio Jerevan”. Useimmat meistä eivät osaa sellaista, ja epäluottamus purkautuu epäkohteliaina sanoina.
Piispat ovat oikeassa varoittaessaan sellaisesta. Toisaalta he kantavat osavastuun siitä, että kovat sanat, ironinen ilkeily ja karnevalisointi lisääntyvät. Kirkon päätöksentekojärjestelmä on rikki, ja se on osoitettava, jos ei muuten niin epäsovinnaisilla keinoilla. Julkilausumilla ei enää ole merkitystä. Kirkolliskokouksen arvovalta on kuitenkin palautettava jollain tavalla. Kritiikitön kohteliaisuus lakaisee maton alle sen, että kirkkomme rauha eli ”olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys” on rikki. Se voidaan palauttaa vasta kun sen syiden kanssa tehdään tiliä. Sellaiseen kirkon johdon voisi pakottaa uhka verotusoikeuden loppumisesta. Kai valtionkin kannalta on outoa, että veronkantoon oikeutettu julkisoikeudellinen yhteisö toimii vastoin omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.
Eräs toinen piispainkirjeen mainitsema rauhaan tai pikemminkin sen puutteeseen liittyvä asia, jonka haluan tässä yhteydessä nostaa esiin, ovat kaksoisstandardit: ”Viime vuosina globaalin etelän valtiot ovat syyttäneet länttä kaksoisstandardeista. – – Syytökset kaksoisstandardeista ovat kasvattaneet epäluottamusta sekä rikkoneet kansainvälistä yhteistyötä” (s. 19).
Kaksoisstandardit eivät riko rauhaa pelkästään valtioiden välillä vaan myös yhteisön sisällä. Kirkkomme sisällä kaksoisstandardit näkyvät kahdella tavalla. Ensimmäinen on tämä: Naispappeuden vastustajiin suhtaudutaan hyvin ankarasti. Sleyn messuyhteisöltä on Porissa kielletty ehtoollinen ja kirkkohallitus on poistanut eräiltä muiltakin kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä kolehtipyhiä. Samaan aikaan sateenkaaripappien toimintaa katsotaan läpi sormien, ja siihen on olemassa virallinen suositus. Ja kuitenkin, kun kirkolliskokous aikoinaan hyväksyi naispappeuden, se samalla päätti, että perinteinen virkakanta ei ole harhaoppi. Sateenkaaripappien toiminta taas on vastoin kirkon virallista oppia. Tällainen kaksoisstandardi lisää epäluottamusta.
Toinen kaksoisstandardi on siinä, miten piispat suhtautuvat kirkon jäsenten erilaisiin kannanottoihin julkisuudessa. Piispojen kritiikin kohteeksi joutuu, jos oletetusti harjoittaa ”vihapuhetta” tai oletetusti rikkoo yhdenvertaisuutta vastaan. Tällaisilla perusteilla piispat ovat viime aikoina kritisoineet Päivi Räsästä, Teemu Keskisarjaa ja nyt viimeksi Antti Kruusia. En ota kantaa siihen, onko tuo kritiikki aiheellista vaiko ei. Kiinnitän huomiota siihen, että oletettu vihapuhe tai oletettu yhdenvertaisuuden väheksyminen ovat lähes ainoita puheeseen tai opetukseen liittyviä rikkeitä, joihin piispat puuttuvat.
Muihin harhaoppeihin he eivät puutu. Esimerkiksi emerituspiispa Wille Riekkinen saa vapaasti esittää julkisuudessa sellaista versiota kristillisestä uskosta, joka on selkeästi harhaoppinen. Kyse ei ole mistään kevyistä painotuseroista tai tieteellisestä tutkimuksesta. Riekkisen yleistajuisessa kirjassaan Valo ja pimeys sekä YLEn TV -ohjelmassa esittämän väitteet Kristuksen persoonasta, hänen ylösnousemuksestaan, sovitustyöstään ja Jumalasta luojana ovat rankasti vastoin kirkkomme tunnustusta sekä tänä vuonna juhlittavaa Nikean tunnustusta. Yli 30 kirkolliskokousedustajaa jätti tästä keväällä julkilausuman. Siihen ei kirkon johdon taholta reagoitu millään tavalla. Riekkinen on saanut jatkaa kirkkomme tunnustuksen vastaista opetustaan esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehden laajassa artikkelissa, joka julkaistiin tänä syksynä.
Kaksoisstandardien edessä herää kysymys: Onko kirkollemme harhaoppia enää mikään muu kuin oletettu vihapuhe ja oletetut rikkeet yhdenvertaisuutta vastaan? Onko kirkossamme tapahtunut piispojen pastoraalisessa ohjeessaan mainitseman ”oikeustilan muutoksen” lisäksi myös ”opillisen tilanteen” muutos?
Jos on, sekin rikkoo kirkkoyhteisömme sisäistä rauhaa. Kirkon johto menettää kirkkokansan luottamuksen. Silloin he eivät voi toimia myöskään yhteisön sisäisen rauhan edistäjinä.
Rauha ei ole mahdollinen, elleivät piispat palaa hoitamaan tehtäväänsä evankeliumin puhtauden vaalijoina. Lisäksi heidän on kunnioitettava kirkon yhteistä päätöksentekojärjestelmää, palattava läpinäkyvään hallintoon ja luovuttava tarkoituksellisen monitulkintaisista ohjeista.
Sammeli Juntunen
kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja
Savonlinna
Risto, Jukka, Timo ja Kosti. Nostatte kaikki esille erittäin hyviä ja tärkeitä asioita.
Olemme tilanteessa, jota kuvataan Tuomarien kirjassa: Siihen aikaan ei ollut kuningasta Israelissa (=kirkossa) ja kukin teki mielensä mukaan. Ymmärrämmepä sitten ”kuninkaalla” jonkinlaista paavia, joka viime kädessä määrittelee oikean ja väärän, Raamattua tai arvovaltaista teologia, jota (lähes) kaikki kuuntelevat ja seuraavat.
Kun kysyin, mitä kirkko on, tiesin, että kysymykseen saadaan Raamatun JA kirkon tradition sekä historian pohjalta monia erilaisia vastauksia.
Itselleni perusjännite hahmottuu yksinkertaiseen kysymykseen: Onko kirkko sittenkin enemmän yhteiskunnan uskonnollinen jatke ja hierarkkinen järjestys vaiko sen piirissä ja liepeillä oleva uskovien hengellinen yhteisö? Tiedän, että tämä jännite palautuu pietismiin ja on outo sekä vanhojen kirkkojen että ”vapaakirkollisen” ajattelun näkökulmasta.
En pidä hengellisestä eskapismista (pakoilusta hengellisiin selittelyihin) mutta mieleeni on tullut keskiajan kirkko: Clunyn luostarista lähti liikkeelle liike, joka painotti kirkon oikeutta ja velvollisuutta olla itsenäinen maallisista toimijoista. Uutta Clunyn liikettä odotellessani vetoan niihin, joita asia koskee:
Sallikaa erillisvihkimykset pappisvirkaan vanhauskoisille ja antakaa heille edes jokin sivukirkko toiminta-alueeksi! Vetäkää takaisin ehtoollisen vieton kiellot ja antakaa laajennetut oikeudet Inkerin kirkon papeille ja pappisdiakoneille!
Ja jos siltä tuntuu: menkää lähimpään kuntosaliin ja maalatkaa nyrkkeilysäkkiin teitä eniten ärsyttävän vanhauskoisen pärstä ja mätkikää säkkiä! Sama neuvo pätee myös toiseen osapuoleen: piirtäkää säkkiin mielestänne pahimman ”liberaalin” kuva ja antakaa mennä!
Saunan lauteilla voitte sitten rukoilla kolme tai kolmekymmentä kertaa Jeesuksen rukouksen: Herra Jeesus Kristus, Jumalan Poika, armahda minua syntistä.
Tässä yksi käytännön ratkaisuehdotus.
Marko, minä ainakin itse odotan Jeesusta palaavaksi. Ratkaisu ei ole mikään maallinen kuningas tai paavi. Nehän ovat niitä antikristuksia. Maailma käy päivä päivältä yhä kaoottisemmaksi. Pahuus ja laittomuus vallitsee.
Todelliset kristityt ovat aina odottaneet kaikkina aikoina Jeesuksen palaamista ja lausuneet ”Maran ata”. Näin minusta niin sanotun kirkonkin olisi tehtävä.
Marko S. Kuntosali yrittäjän omaisuutta ei saa tärvellä maalauksilla. Syntisen rukousta tarvitsen päivittäin.
Joo, ei toisen omaisuutta pidä tärvellä. Ehkä omassa talossa asuvat voivat laittaa nyrkkeilysäkin autotalliinsa ja ajastaa ensin saunan päälle. Tai laittaa kuntosalin nyrkkeilysäkkiin teipillä inhokkinsa kuvan. Varmaan myös muu paineita purkava fyysinen toiminta käy. 🙂
Marko S. Kannatan lämpimästi tuota ehdottamaasi sallivaa vapautta. Kun aikoinaan kävin tuossa Ranskassa sijaitsevassa Clunyn luostarissa eipä silloin tullut mieleeni, että nyt tavallaan ollaan samassa tilanteessa evlut-kirkon ollessa yhteiskunnan jatke ja molemmat syleilevät toisiaan tasa-arvossa.
Aavistelen, että ”tietynlainen pietismi” vielä tulee murtautumaan esiin. Toki voin olla täysin väärässä. Olen nyttemmin paneutunut aikaan jolloin sortokausi oli voimissaan. Luvatonta toimintaa oli silloinkin liikkeellä ja ilmiantajia kaivattiin.
Riitta S. Et ilmeisesti tunne kovin syvällisesti Lutherin teologiaa (?). Yksikään kristitty, kirkkokunnasta riippumatta, ei ajattele, että me sulautuisimme Jumalaan edes silloin, kun ortodoksi puhuu jumaloitumisesta tai Luther siitä, että olemme lähimmäisellemme Kristus. Pointti on siinä, mitä Paavali kutsuu ilmaisulla ”olla Kristuksessa”. Se EI esimerkiksi tarkoita jotain ”kohtalonyhteyttä” tai kuvaa kielikuvan avulla sitä, kuinka läheinen suhde kristityllä on Vapahtajansa kanssa. Lestadiolaista laulua lainatakseni: ”Kristus kulkee omissaan”. Eli asuu meissä todellisesti.
Meidän yhteytemme Kristuksen kanssa koskee Hänen molempia luontojaan, koska Hän on yksi, samaa olemusta kuin Isä ja lihaksi tullut Neitsyt Mariasta. Hänen persoonansa on yksi, ja jossa on kaksi luontoa, jumalallinen ja inhimillinen. Ja Hänen jumalallista ja inhimillistä luontoaan ei saa jakaa, sekoittaa eikä muuttaa, ei myöskään erottaa toisistaan. Tässä mennään nyt aika syvälle kristilliseen teologiaan, mutta meidän on hyvä muistaa sekin, että meissä uskon kautta asuu koko Pyhä Kolmiyhteys, ei vain Pyhä Henki, Kristus tai Isä. Näin opettaa jo pataluterilainen Svebiliuksen katekismus 1600-luvun lopulta. Sitten luterilaisuudessa on toki esiintynyt erilaisia sanoituksia ja jopa painotuksia tästä.
Ymmärrän kyllä, että haluat välttää tiettyjä aikanamme varsin tavallisia ”sudenkuoppia” ja oikein hyvä niin. Messu-uhri
Niin, ja minä olen nuoruusvuosistani asti päättänyt iltarukoukseni Ilmestyskirjan viimeisiin sanoihin…
Marko, kyllä minä tiedän että Kristus asuu häneen uskovassa.
Mutta olen kuullut kyllä paljo sulautumisteologiaa. Itsekin sanoi aiemmin että olemme toisille kristuksia.
Hauska on myös panna merkille kuinka puolustat kovasti katolista ja ortodoksista teologiaa ja kuitenkin samalla myös Lähetyshiippakuntaa joka on niiiiin luterilainen, niin eikö siinä ole pikku ristiriita? 🙂 Timokaan ei huomaa mitään 🙂
”Itsekin sanoit aiemmin….
Marko”Se EI esimerkiksi tarkoita jotain ”kohtalonyhteyttä”
Onpa varsin outo kommentti! Totta kai uskova on kohtalonyhteydessä Jeesukseen. Jeesus itsekin sanoi näin ja historia ja tämä päivänäkin tämä on totta.
Muutamia jakeita: Joh. 15:18-21, Joh. 16:1-3. Joh. 17:14, Matt. 5:11, Matt. 10:17-22, Matt. 24:9, Luuk 12:11-12, Luuk. 21:12-17.
Apostolit tapettiin paitsi Johannes,
Ap.t. 4:3, 5:18, 12:1-11, 16:24, 24:25, 25:23, 27:24
1 Joh. 3:13
Ilm. 2:10
Tässä vain muutamia kohtia. Kristittyjä vainotaan Jeesuksen nimen tähden ja todistuksen tähden. Mitä kirkkaammin kristitty heijastaa Kristuksen kaltaisuutta, sitä enemmän maailma vihaa häntä ja sitä vainotumpi hän on.
Kosti, muistatko missä Perustan numerossa oli tuosta ”Yhteinen käsitys vanhurskauttamisesta” ja sen jostain jälkipunnista? Siitä oli joku artikkeli, missä Timo Junkkaala ja Timo Eskola ruotivat sitä.
Ja juuri näin kuten kirjoitat: ”En tiedä onko aiheellista myös tässä yhteydessä (spn-kiistassa) ottaa esille: jos vanhurskauttamisoppi on lamassa, niin kaikki muukin on kirkossa lamassa.”
Tätä mieltähän Luther oli. Vanhurskauttamisopista riippuu seisooko kirkko vai kaatuu.
Marko sanoi että nykyään teologit ajattelevat että Matteuksen evankeliumin ja Paavalin vanhurskauttamisopit olisivat ristiriidassa keskenään. Tämä tulee meillä käsittääkseni Räisäsen ja Riekkisen teologiasta, siis että Jeesus ja Paavali asetetaan vastakkain. Räisäseen ja Riekkiseen Risto Santalakin viittaa alla siteeraamassani kirjassa. Paavali sanoo, että hän on saanut evankeliuminsa suoraan Herralta.
Risto Santala kirjassaan ”Paavali ihmisenä ja opettajana, Juuret III”: ”Tuskin kukaan toinen juutalainen rabbi edustaa yhtä johdonmukaista ajattelua kuin Paavali. Eri asia on vain se, voiko perinteiseen tooratulkintaan sidottu juutalainen sitä hyväksyä. Se edellyttäisi häneltä myös Jeesuksen messiaanisuuden myöntämistä. Siksi juutalaiset sanovat yleisesti, että Jeesus tahto synnyttää vain heidän uskonsa sisäisen ’lahkon’ (hepr. ’kat’), mutta Paavali loi siitä uuden ’uskonnon’ (’dat’).” (Santala)
Entä nykyään?
”Tässä onkin koko ongelman ydin. Paavalin ajatuksia voi ymmärtää vain ’jälkimessiaanisesta tilanteesta’ käsin. Jos Messias on jo tullut, kaikki siitä johtuvat päätelmät on tehtävä täyttymyksen teologian pohjalta”
Entä nykyään. Uskotaanko että Messias tuli n. 2000 vuotta sitten?
….
”Vain Messiaalla on oikeus antaa ’teamei torah hadashim’ eli ’tooran uudet selitysperusteet. ’Pyhä Jumala, olkoon hän siunattu, istuu (Eedenin puutarhassa) ja laatii Israelille uutta tooraa, joka annetaan heille Messiaan toimesta’.” (keskiajalla elänyt rabbi Maimonides eli RaMBaM)”.
….
”Messias antaa ’uuden tooran’. Saarnajan kirjan midrash sanoo: ’Toora, jota ihminen oppii tässä maailmassa on turhuutta Messiaan opin rainnalla’.”
” Paavalin suhde lakiin rakentui kuitenkin aina siihen, että Raamatun mukaan Jumala on pyhä ja vaatii pyhyyttä….Niin, laki on kuitenkin pyhä ja käskysana pyhä, vanhurskas ja hyvä (room. 7:12). Laki on hyvä, kun sitä lain mukaan käytetään” (1. Tim. 1:8). Paavali ei siis ollut kielteinen lain suhteen. Sehän toimi ja toimii Kristuksen pedagoogina.”
Myös talmud näkee tooran suojelevan ihmistä. Avodah Zarah sanoo kauniisti: ’Israelilaiset ovat onnellisia, kun he askartelevat tooran parissa ja harjoittavat hyviä tekoja; silloin heidän paha luonnevarustuksensa (”jetser ra”) on heidän hallinnassaan eivätkä he oman oman pahan taipumuksensa varassa.”
Tämä sana herättää kysymyksen, joka paljastaa Paavalin toora-tulkinnan oikean näkökulman. Kun liberaaliteologia väittää, että Paavalilla olisi lainvastainen eli ”antinominen” asenne ja että hän tekisi 10 käskyt merkityksettömiksi, syynä tähän näkemykseen on eräänlainen ”taittovirhe” – Paavalin ns. kielteisyys ei ilmene hänen suhteessaan lakiin vaan lähinnä hänen pessimistisessä ihmiskuvassaan.”
”Paavali ei ollut kielteinen käskyjen eikä edes tooran suhteen. Tooralla oli vain määrätty tehtävänsä ’vartioida’ (Gal. 2:23) ja suojella kansaa lain alla messiaaniseen aikakauteen asti. Sen jälkeisenä messiaanisena kautena hallitsee messiaaninen laki ja ’holhoojan’ aika on ohi. Tämä pelastushistoriallinen totuus näkyy myös Eliaan tradition tulkinnassa, josta prof. Joseph Klausner sanoi, että 2000 vuotta tooraa ja 2000 vuotta ’Messiaan päiviä” tarkoittaa ’luonnollisesti sitä, että toora ja käskyt menettävät Messiaan päivinä merkityksensä’.”
”Kun hepreassa käytetään sanontaa ’laki ja käskyt’, ’torah uumitsvoot’, sillä tarkoitetaan yleistä lakiopetusta sekä siihen liittyvän ’halachan’ ja sakraalisäädännön kokonaisuutta eikä siis ns. ’liiton sanoja’ eli kymmentä käskyä. Tätä tooratulkintaa ei siis tarvita messiaanisena aikana.”
( lainaukset Risto Santalan kirjasta Paavali ihmisenä ja opettajana, Juuret III).
Riitta. Ainakin Perusta-lehden numerossa 5/2018 Timo Junkaala sitä kommentoi kuten myös Timo Eskola 3/2015.
https://www.perustalehti.fi/2015/05/vanhurskauttaminen-ja-unio-perinteinen-luterilaisen-kiistan-aihe/
https://www.perustalehti.fi/2018/09/miten-kavi-vanhurskauttamisopin/
Onpa tämä nyt merkillistä. Heti kun lähetin viestin se meni moderoitavaksi.
Huomaan kyllä että Marko on paljon lukenut ja tutkinut asioita ja helppotajuisesti tuot esille niitä . Yhdyn näkemyksiisi edellisissä kommenteissasi !
Riitan kommenttiin luterilaisuudesta ja sen liittymisestä vanhoihin kirkkoihin . Me katsomme asioita tietysti jokainen myös kokemuksiemme mukaan ja oman historian kautta. Jos halutaan tietää mitä on luterilaisuus niin silloin tulisi olla tunnustuskirjat yhtenä tarkastelun kohteena . Minä ajattelen että herätysliikkeissä on pietismiä , myös evankeelisessa liikkeessä . Lutheria siteerataan kun se sopii puheisiin , mutta onko luterilaisuuden selvät tunnusmerkit seurakunnallisessa elämässä on toinen asia . Yllättävän monella tuntuu olevan pappien vaatetus tai piispan hiippa tai ristisaatto riittävä esimerkki sanoa katolilaiseksi tai vääräksi . Ja se on ihmetyttää miksi ei kyetä raamatun teksteillä perustelemaan onko joku oppi oikea vai väärä vaan keskitytään asioihin joita ilmiselvästi ei tiedetä eikä olla uteliaita kyselemään niiden merkitystä ja kokonaisuutta . Tutustuminen auttaa ja vahvistaa omia uskonkäsityksiä , näin ajattelen kun keskustelen katolilaisen kanssa niin sitä enemmän vahvistuu oma luterilaisuus ja sen aarteet . Uskon aina että ihminen voi muuttua ja ajattelu muuttua , ainakin minä olen kokenut näin ja moni muukin . Liturgia oli ennen vierasta , vaikka se esim kansankirkosta ei juurikaan eroa liturgian osalta .
Blogiin liittyen jos menee ajatuksissa eteenpäin ja ei usko ihmettä niin , on tosi iso kysymys mihin konservatiivi kristityt menevät , jos kirkosta lähtevät ? Erikoinen arvio oli Pauli Selkeellä että jos sley perustaa oman kirkon niin sinne lähtee vain 10-20% , mihin muut ? Tietysti ero kansankirkosta sata vuotta osoitti sen että iso joukko oli lähdössä ja pieni oli stkl ja seurakuntaliiton porukka . Osa vaihtaa varmaan kirkkokuntaa ja osa taipuu kansankirkon oppiin ja tuleviin muutoksiin , mutta herätysliikkeet ei ole läheskään niin yhteisiä sisäisesti mitä voisi luulla .
Piispat eivät peru ja peruuttele , vaikka olisi rauha maassa teoriassa ainakin jos kirkossa olisi kaksi erilaista ja eriaikaista toimijaa . Pietismin pohjalle kirkkoa ei rakentaa siis uutta sellaista . Lopulta paimen – kysymys on ihan keskiössä jos uutt alkaa muodostumaan , Jumalan sana on ainoa rakennus seurakuntaan
Timo, kirjoitan vain tämän sinulle. En jatka keskustelua kanssasi pidempään.
Ihmettelen sitä, että olet omien sanojesi mukaan noin 50 vuotta käynyt eri herätysliikkeiden tilaisuuksissa. Etkö Timo ole milloinkaan kuullut siellä julistettavan evankeliumia? En voi uskoa sitä, ettet olisi kuullut!
Olen näet itse käynyt lähes 30 vuotta erilaisissa kirkoissa ja piireissä uskoon tuloni jälkeen. Ja ennen sitä nuorena olin seurakuntanuorissa, pidimme raamattupiiriä lukioaikana jne. Evankeliumi on hyvin kirkkaasti esillä etenkin herätysliikkeiden jumalanpalveluksissa ja tilaisuuksissa.
Sain vastaanottaa Jeesuksen syntieni sovittajana ja Vapahtajanani v. 1998 ja se antoi rauhan. Silti ei ollut helppoa löytää evankeliumia. Siis ydintä! Evankeliumi kirkastui minulle vasta myöhemmin, v.2006. Silloin aloin vasta aavistaa mitä tarkoittaa armo Kristuksessa Jeesuksessa. Ensin oli painittava lain kanssa vuosia, ennen kuin armo aukeni ja koitti vapaus.
Valtavasta vastenmielisyydestäsi, lähes vihasta, herätysliikkeitä ja jonkinasteista pietismiä kohtaan päättelen, että sinä olet etsinyt jotain muuta kuin evankeliumia Kristuksesta ja Jumalan armoa, jota taas minä etsin. Voisiko olla niin että etsit oikeauskoisten yhteisöä, jossa saa vahvistusta oikeauskoisuudelleen muiden oikeauskoisten kanssa oikeauskoisen ja oikein vihityn papin paimentamana, joka taas puolestaan on oikein vihityn oikeauskoisen piispan kaitselmuksessa?
Olen sitä mieltä, että kellään ei täällä maailmassa ole kristinuskosta prikulleen oikeaa oppia tai teologiaa. Toiset tosin väittävät näin omasta yhteisöstään. Itse viihdyn siellä missä sitä ei edes väitetä, vaan saan olla toisten mittaa täyttämättömien syntisten joukossa ja iloiten palvella Herraa tällaisena kuin olen.
Jäämme tiedoissamme ja tavoittelemisessamme aina vajavaisiksi. Vasta tuonpuoleisessa valtakunnassa tiedämme ja tunnemme sitten täydellisesti. 1. Kor. 13:8-13. Silloin tulemme näkemään Jeesuksen kasvoista kasvoihin. Sitä minä odotan hartaasti, Vapahtajani tapaamista!
Ei kenestäkään tule minkäänlaisen opin tai ”oikeaoppisuuden” avulla kristittyä. Tarvitaan usko Jeesukseen. Ja se syntyy Jeesuksen Persoonan ja ihmispersoonan ainutlaatuisessa kohtaamisessa. Siitä alkaa matka ja Jeesuksen seuraaminen ja tämä matka jatkuu omasta epätäydellisyydestämme ja syntisyydestämme huolimatta täydellisen Vapahtajan seurassa. Herra antaa voimaa ja toivoa jaksaa ja kärsiä vastoinkäymisiä tällä matkalla. Tärkeintä on riippua kiinni Jeesuksessa ja pysyä Jumalan armolapsena, näytti sitten miten surkealta tahansa.
Riitta S. Unohdin sen tärkeimmän raamattuviitteen Toisesta Pietarin kirjeestä: me olemme tulleet jumalallisesta luonnosta osalliseksi.
Ihmettelen tarvettasi piikitellä LHPK:aa ja sen luterilaisuutta. Itse asiassa luterilaisuus ei koskaan historiansa aikana ole ollut teologialtaan täysin monoliittinen ja yhdenmukainen. Emme myöskään torju sellaisia löytöjä, joita toisiin kirkkokuntiin, nimenomaan ortodoksiseen ja katoliseen kirkkoon kuuluneet tai kuuluvat kristityt ovat tehneet. Huomaa, että meillä on 1500 vuotta YHTEISTÄ perintöä ja jopa tiukimpien luterilaisten puhdasoppisten linjausten osalta ainakin 600 vuotta. Ja reformaatiosta meihin on 500 vuotta.
Itse olen – toistaiseksi jäähyllä olevien jatko-opintojeni yhteydessä – pannut merkille kaksi mielenkiintoista asiaa. Ensiksikin kristillinen kirkko ja teologia on paljon laajempi kokonaisuus kuin yksipuolinen Pieperin dogmatiikkaan, Raamattuopiston julkaisuihin tai mihin muuhun suppeaan valikoimaan paneutunut luterilainen kristillisyys. Kun joskus tein listaa niistä kirjoista, jotka ovat antaneet minulle pitkässä juoksussa hengellisesti eniten, sieltä löytyi Raamatun lisäksi Tunnustuskirjat ja Lutherin Huonepostilla sekä monet muut hänen tekstinsä. Mutta myös ortodoksinen Vaeltajan kertomukset, katolisen Tuomas Akvinolaisen ”katekismusselitys”, pietismin isoisä Johann Arndt ja Ph. J. Spener. Sekä baptisti John Bunyan ja reformoitu Friedrich Krummacher. Sekä joukko rukoilevaisten käyttämiä postilloja ja Paavo Viljasen elämäkerta Väinö Havaksesta. Olen ehkä lukenut liikaa, mutta kaikesta tunnustuksellisuudestani huolimatta en ole (enää) ylenmäärin innostunut oppituomioiden sinkoamisesta.
Toiseksi. Luterilaisuudessa on tapahtunut joskus 1900-luvun alkupuolella valitettava näköalojen kaventuminen. Se ”uuskantilaisuuden” vaikutus, mistä Timo Eskola on kirjoittanut, on myös hapattanut evankelisen liikkeen ja uuspetistien ajattelua. Se on vaikuttanut myös Raamattuun syvästi sitoutuneiden konservatiivisten herätyskristittyjen ajatteluun, ei vain ”liberaaliteologeihin”.
Juuri sille on ollut minun mielestäni ominaista ”sulautumisteologiaksi” kutsumasi ajatusmallin näkeminen siellä, missä kyse on ihan vain klassisen kristinuskon yhdestä korostuksesta sekä sen pelkääminen ja karttaminen. Tällä en halua hyökätä asianomaisia vastaan enkä mitätöidä heitä, mutta puolustaa sellaista, mikä todellakin on raamatullista ja luterilaista. Vaikka tietty, jo edesmennyt tai eläkkeellä oleva, sukupolvi ei ole tätä aina osannut nähdä.
Marko,
2. Piet. 1:3-8. Täytyisi kyllä käsitellä kokonaisuutena. Esimerkiksi nämä jakeet. Minun Raamatussani tässä verbi ”tulla” on kyllä konditionaalissa: ”että te niiden kautta tulisitte jumalallisesta luonnosta osallisiksi”. Ja tässä tähdennetään ”hänen tuntemistaan”. Minulla on Lutherin Pietarin kirjeiden selitys.
Ajattelen vain ihan niin yksinkertaisesti tästä ”sulautumisesta”, että jos vaikka joku muuttaa asumaan minun luokseni, kotiini, niin enhän minä muutu häneksi ja sulaudu häneen. Minusta ei tule häntä eikä hänestä minua. Vaan me pysymme erillisinä persoonina. Hän ja minä. Se on suhde. Minusta Luther puhuu hienosti autuaasta vaihtokaupasta. Näin minä miellän myös Herran asumisen minussa. Olen kaikessa hänen ”peittämä”. Kristus asuu Pyhän Hengen kautta kristityssä ja varmasti koko Kolmiyksinen Jumala. Näinkin. Esim. Joh. 14:21, 23 ja Ilm. 3:20.
Ja virressä 311 sanotaan:
”Oi kuinka se riemuitsee autuudestaan,
ken uskossa yhdistyy Vapahtajaan,
saa Herralta vaatteeksi vanhurskauden
ja ikuisen armon ja ystävyyden.
Yhdistyminen, unio tapahtuu siis uskossa.
Marko kirjoitti: ”Se ”uuskantilaisuuden” vaikutus, mistä Timo Eskola on kirjoittanut, on myös hapattanut evankelisen liikkeen ja uuspetistien ajattelua”.
Voi hyvänen aika! Niitäkö se vain on hapattanut? Jollain aasinsillalla pääset aina tähän mieliaiheeseesi.
Itse ajattelisin, että ”puhdasoppisuus” tarvitsee hiukan pietistisyyttäkin ollakseen elävä ja sellaisena pysayäkseen; ja vetääkseen ”maailmasta” ihmisiä Kristuksen armon yhteyteen, armon ymmärtäen todellisesti. Vaarana toki on aina joko ”jumiutuminen” tai sitten ”ylitoiminnallisuus”. Kummastakin lienee kirkkohistoriassa näyttöä.
Millä mitataan kirkko(kunna)n ”hyvyyttä”? Onko hyvää se, jos jäsenet voivat hyvin ja oikein opillisesti vai onko kaikki hyvin silloin kun lähetystyö etenee? Uskonpuhdistuksen jälkeen taisi käydä niin, että katoliset ottivat lähetystyön tosissaan, luterilaiset taas keskittyivat kirkkokuntien sisäisiin asioihin? En tätä sano tieteellisenä faktana vaan pikemminkin näkökulmana. Kansankirkossamme taitaa lähetystyö olla lähinnä ns. herätysliikkeiden varassa? Lähetyssseura tehnee enemmänkin kehitysaputyötä. Eikä tuo avioliittokysymys taida lähetystyön kiinnostavuutta kansankirkollisesti lisätä, siis lähetystyön klassisessa ja varsinaisessa merkityksessa. Enkä toki väitä, että lähetystyö ja kehitysaputyö olisivat välttämättä aivan eri asioita.
Jukka, käsittääkseni katoliset perustivat silloin jesuiitta -järjestön maailman saattamiseksi katoliseksi. Jotain oli tietysti tehtävä kun pelästyivät reformaatiota. Verinen sekin historia. Kauhea järjestö. Jäljet pelottavat. Käsittääkseni Opus Dei on jesuiitta -järjestö.
Niin, valta ja kristinuskonto on kiletämättä mennyt usein enemmän tai vähemmän sekaisin.
Joku on sanonut, että ”kun rakennetaan vallan portaat, kiipeilijöitä kyllä löytyy”.
Ehkä pointtini olikin siinä, että joskus tuntuu oppikeskustelujen tiimellyksessä unohtuvan lähetyskäsky – yhä edelleen niin moni ei ole omalla kielellään kuullut….
Tietenkin lähetyksen suhteen on oltava myös ”opillisia”. Opillisuuden oheistuotteena on kuitenkin toisinaan siirtynyt ja siirretty ”kaikenlaista”, mikä ei ole ollut ihan puhdasta kristinuskoa. Kirkon ja vallankäytön ongelmat sinänsä ovat tuttuja.
Tarkoitushan ei pyhitä keinoja – hyvät aikomukset ovat joskus jopa viitoitusta ”helvettiin”, kuten sanotaan.
Riitta, minulla on rakkaita ystäviä herätysliikkeissä , kansankirkon osallisuudessa ja rukouksin muistan herätysliikkeitä ja kansankirkkoa .
Mielestäni on väärän todistuksen antamista toisesta , mitä väität . Armosta ja yksin Jeesuksen sovitustyöhön turvaten kaikki pelastuu , puheet oikeaoppisuudesta ja arviosta etsimisestä mitä etsin on erikoista ajattelua , mitähän syntinen ihminen eniten tarvitsee ?
Tulkitsen kirjoituksistasi katkeruutta kun tahdot hyökätä ja tietysti toivoisin että vastaisit kysymyksiin , jos ja kun olet eri mieltä . Ei tule dialogiaa , jos väität jotain ja pyydän perusteluja niin koen tahdot lytätä vastapuolen ja hyljätä .
Pietismi on tullut aikanaan luterilaisuuden pelastajaksi kun paimenet eivät hoitaneet tehtäviään . Olen itsekkin ajatellut aikaisemmin että pietismiä tarvitsee teologiassa olla , koska varsinkin luterilaisuudessa kaikki lepää täytetyssä työssä . Kaikki on vapaaehtoista ja pelastus yksin armosta , mutta jotta luterilaisuus ja apostolinen usko elää apostolien opetuksien mukaan tarvitaan seurakunta , Kristuksen ruumis jossa on paimen , joka tahtoo hengellisesti johtaa seurakuntaa Kristuksen tuntemiseen . Ja tähän kuuluu myös lain saarna ja kehoitus parannukseen . Sitä ei tarvitse ajatella että lhpk olisi parempia ihmisiä tai että sinne mennään jonkun teologisen oikeaoppisuuden takia . Suurimpaa osaa ihmisiä , varsinkaan naisia ( sinä saatat olla poikkeus)ei kiinnosta syvälliset teologiset kysymykset . Saarnojen kautta yksistään oppii ja seurakunnan opetuksien kautta . Kirjoitit joskus aikaisemmin kun olit Luthersäätiön jossain yhteyksissä ja ne huonot kokemukset taitaa nyt Riitta olla sinun tulkintaa ja asennettasi kenties lhpk kohtaan?
Henkilökohtaisesti vierastan kaikkea omavanhurskautta ja epäaitoutta . Miesten päivillä eräs pastori sanoi että tupakkamiehet polttakaa ovien edessä ei nurkan takana . Ajatus että olemme aidosti sitä mitä olemme , voimme kohdata pahuutemme rakkaudessa ja henkilökohtaiseen rippiinkään ei tarvitse olla kynnystä kun itse pastorikin sitä käyttää ja tarvitsee . Herätysliikkeet ovat tehneet paljon tämän maan kristillisen elämän kannalta . Olin 80- luvun alussa raamattukurssilla jolloin jo Erkki Koskeniemi opetti ja arvostan häntä edelleen ja työsarka on ollut suhteellisen pitkä . Toisena opettajana oli Sakari Korpinen ja arvostan häntä samoin . Ne ihmiset jotka tulevat myös herätysliikkeistä lhpk aan ovat samanlaisia uskovia kuin kenties sinä tai kuka tahansa . Syyt ovat monet eikä heillä ole tarve mollata herätysliikkeitä jälkikäteen vaan kaikessa kokoontumisissa on rukouksia näiden puolesta. .Kristuksessa saamme olla yhtä . Herra pitää huolta omistaan .
Luther kirjoittaa; ”Jos siis vanhurskauttamisen asiassa erotat Kristuksen ja oman persoonasi toisistaan, niin olet laissa, jäät lain piiriin ja elät itsessäsi etkä Kristuksessa, ja se on kuolleena olemista Jumalan edessä. Uskosta on opetettava oikein. Uskomalla sinä yhdyt Kristukseen niin, että sinusta ja hänestä tulee ikään kuin yksi persoona, jota ei käy jakaminen.”
Martti Luther, Mannaa Jumalan lapsille, SLEY 2002, s. 276.
Luther tunsi, tosin vajavaisesti vanha kirkollisen jumalallistumis prosessin jonka Pietari sanoittaa ( 2 Piet 1). Kokonaisuudessa emme kuitenkaan löydä isien historiallista kilvoitustraditiota lutherin teksteistä. Niitä täytyy hakea muualta. Sittemmin varhainen luterilainen pietismi yritin paikata tätä.
Lyhyesti voi todeta, että jumallistumisoppi kiteytyy kirkkoisä Athanasios Suuren kuuluisaan lauseeseen 300-luvulta: ”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi.” Tämä ei ole panteismia, vaan oppi ihmisen perimmäisestä kutsumuksesta.
Ortodoksinen teologia tekee tärkeän eron Jumalan olemuksen (kreik. ousia) ja Hänen energioidensa (kreik. energeia) välillä.
Olemus: Jumalan täysin tuntematon ja saavuttamaton sisin olemus. Kukaan luotu ei voi koskaan tulla osaksi Jumalan olemusta.
Energiat: Jumalan luomakuntaan suuntautuva, läpäisevä ja vaikuttava voima ja elämä. Nämä ovat Jumala itse toiminnassaan. Armo, rakkaus, valo ja elämä ovat jumalallisia energioita, joihin ihminen voi yhdistyä.
Jumalallistuminen on siis osallistumista Jumalan energioihin, ei Hänen olemukseensa. Ihminen tulee armosta siksi, mikä Jumala on luonnostaan.
Jumalallistuminen prosessina tarkoittaa suurinpiirtein, tai sitä voisi kuvata näin;
Theosis ei ole yksittäinen tapahtuma, vaan elinikäinen matka ja prosessi, joka vaatii synergiaa (kreik. synergeia) eli Jumalan armon ja ihmisen vapaan tahdon yhteisvaikutusta. Ihminen ei pelastu passiivisesti, vaan hänen on aktiivisesti kilvoiteltava ja käännyttävä kohti Jumalaa.
Luterilaisuudessa synergia on syvimmiltään monergistista synergiaa, joka on ordotoksille vieras.
monergistinen tapahtuma =yksi ainoa vaikuttava tekijä ( kreikan kielestä ) . Ihmisen pelastus yksin armosta yksin uskosta luterilaisen opin mukaan sama Jumala joka herätti Kristuksen kuolleista niin myös sama Jumala herättää ihmisen kuolleista ilman ihmisen omia tekoja , kukaan kun ei pysty kuolleista itseään herättämään . Tässä Jumala tuo ihmisen Kristuksen yhteyteen ja julistaa hänet vanhurskaaksi . Samoin pyhitys katsotaan luterilaisen uskon opin mukaan Jumalan työksi siis hänen vaikuttamaksi . Tämä oppi on Paavalilaisen teologian mukaan nähdäkseni näin . Meille on annettu käskyt ja opetukset ja kehoitukset , jotta Kristus voisi meissä vaikuttaa tahtomista ja tekemistä
Ihmisen elämässä on paljon hänen tahdostaan riippumattomia asioita, syntymä, kuolema, ruumiinylösnousemus jne… Ihmisen ruumiissa ja henkisessä olemuksessa on myös monia toimintoja jotka eivät ole tahdon alaisia, vaan tahdosta riippumattomia asioita, ne on ” automatisoitu”.
Ortodoksi teologian mukaan Jumala ei pelasta ihmistä ilman hänen tahtoaan, monergistisesti. Pelastuksessa ihminen on aktiivisesti tahdolla mukana.
Usko ja teot ovat erottamattomat ja vaikuttavat yhdessä ihmisen pelastusprosessissa. Teot nähdään uskoa täydellistävänä voimana.
Vanhurskauttamisen luonne on dynaaminen, elinikäinen prosessi (jumalallistuminen), jossa ihminen kasvaa kohti Jumalan kaltaisuutta. Aabrahamin teko oli olennainen osa tätä prosessia.
Esim, Jaakobin kirjeen jae 2:22 on tässä avainasemassa: ”Näet siis, että usko toimi yhdessä hänen tekojensa kanssa ja että teot tekivät hänen uskonsa täydelliseksi.” Ortodoksisessa tulkinnassa teko ei ole vain uskon seuraus, vaan se on osa uskon täydelliseksi tulemista. Usko ja teot kypsyttävät toisiaan. Teoista saamme myös palkan Rm 2.
Ortodoksisuudessa pelastus on kuin terapiaa: Ihminen on synnin saastuttama ja ”sairas”, ja theosis-prosessi on parantumista ja muutosta kohti jumalallista terveyttä ja ykseyttä Jumalan kanssa.
Luterilaisuudessa pelastus on kuin oikeudenkäynti: Ihminen on syyllinen ja tuomittu, mutta Jumala julistaa hänet syyttömäksi (vanhurskauttaa) Kristuksen tähden. Pyhitys on tämän vapauttavan tuomion jälkeistä elämää, jossa uskova opettelee elämään uuden asemansa mukaisesti.
”Ortodoksisuudessa pelastus on kuin terapiaa: Ihminen on synnin saastuttama ja ”sairas”, ja theosis-prosessi on parantumista ja muutosta kohti jumalallista terveyttä ja ykseyttä Jumalan kanssa.”
Johanneksen evankeliumi: 5:6 Kun Jeesus näki hänen siinä makaavan ja tiesi hänen jo kauan aikaa sairastaneen, sanoi hän hänelle: ”Tahdotko tulla terveeksi?”
Minäkin TAHDON tulla terveeksi.
Kari, hyvä siteeraus! Kyse oli ruumiillisesta sairaudesta.
Jeesus julisti synnit anteeksi. Se on hengellistä parantamista. Jeesus on parantaja. Kun ihminen elää syntiensä tunnustamisessa ja syntiensä anteeksiantamuksessa, siis uskoo syntinsä anteeksi Jeesuksen Kristuksen sovintoveressä, hän on jatkuvasti vanhurskautettavana. Hän on Jumalan armon osallisuudessa. Siis syvenevää synnintuntoa ja enenevää armon tuntoa. Tämä on pyhittymistä.
Tuollainen prosessi -parantuminen ja muutos kumoutuu jo yksinkertaisesti sillä tosiasialla, että kaikki eivät parane ruumiillisesti koskaan ja kaikki me kuolemme kerran. Jos synnintunto ja katumus lakkaa, omatunto on paatunut ja ihminen on hengellisesti kuollut. Tuollaisessa prosessi -muutoksen jumaloitumisharhassa ihminen uskoo itseensä ja muuttumiseensa, omiin voimiinsa ja kykyihinsä muuttua jumalaksi. Eikö tämä ole gnostilaisuutta?
”Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi.” (Sami)
Saatanan valhe paratiisissa on se että ihminen tulee jumalaksi. ”Ette suinkaan kuole; vaan Jumala tietää, että sinä päivänä, jona te siitä syötte, aukenevat teidän silmänne, ja te tulette niinkuin Jumala tietämään hyvän ja pahan.” 1 Moos 1:4-5
Gnosis on salainen tieto, salatieto, silloin silmät avautuvat kun siihen pääsee sisälle tähän salaisuuteen jumaloitumisensa kautta.
Johannes 9: Kertomus sokeana syntyneestä miehestä ja hänen parantamisestaan.
Hengellinen sokeus
”Jeesus sai kuulla, että mies oli ajettu ulos. Tavatessaan hänet Jeesus kysyi: ’Uskotko sinä Ihmisen Poikaan?’ Hän vastasi: ’Herra, sano kuka hän on, että voisin uskoa häneen.’ Jeesus sanoi: ’Sinä olet nähnyt hänet. Hän on se, joka puhuu kanssasi.’ ’Herra, minä uskon’, mies sanoi ja kumartui palvomaan häntä.
Jeesus sanoi: ’Tuomioksi minä olen tullut tähän maailmaan, että ne, jotka eivät näe, näkisivät, ja ne, jotka näkevät, tulisivat sokeiksi. Muutama fariseukset, jotka olivat hänen lähellään, kuulivat tämän ja kysyivät häneltä: ’Emme kai me ole sokeita?’ Jeesus vastasi heille: ’Jos te olisitte sokeita, teillä ei olisi syntiä, mutta nyt te sanotte: ’Me näemme’, ja sen tähden teidän syntinne pysyy.” (Joh. 9:35-41)
”Amazing grace! How sweet the sound, that saved a wretch like me; I once was lost but now am found, was blind but now I see.”
”On armo suuri, ihminen, se muutti sydämen. Mä kuuro, sokea sain ihmeen kokea; nyt kuulla, nähdä voin.
Tää armo poisti tuomion, toi rauhan tuntohon. Sen hetken muistan ain, kun Herran armon sain. Nyt siihen luotan vain.”
Riitta, olet väärininformoitu lauseesta; ” Jumala tuli ihmiseksi, jotta ihminen voisi tulla jumalaksi.” Tuohon ei voi yhdistää paratiisin käärmettä 1 Moos 1:4-5. Kannattaa tutkia, ennenmin kuin arvailee.😇
Riitta ja Sami. Luther käytti jossain – en muista missä – ilmaisua, että Kristus ja uskova ovat kuin ”ein Kuchen” eli ”yksi kakku” ts. yhtä. Ortodoksinen tulkinta jumaloitumisesta tai jumalallistumisesta on juurikin tuo, että ihminen voisi tulla jumalaksi. Ja samalla torjutaan erittäin selväsanaisesti se, että ihminen tulisi jumalaksi jossakin pakanallisessa mielessä. Jumalan ja ihmisen välinen ehdoton kategoriaero säilyy. Tässä on kysymys siitä, miten ymmärrämme sen, että ihminen on luotu Kolmiyhteisen Jumalan ”kuvaksi ja kaltaiseksi”.