Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen tuore piispainkirje Kutsu rauhaan on tarpeellinen puheenvuoro. Se käsittelee rauhaa yksilön sisäisenä rauhana, ihmisyhteisössä vallitsevana rauhana sekä eri valtioiden välisenä asiana.
Tarkastelen tässä rauhaa kirkkoyhteisömme sisäisenä asiana. Kutsu rauhaan antaa siihen aineksia.
Piispainkirje alkaa näin: ”Kirkkoisä Augustinus määritteli 1600 vuotta sitten rauhan olotilaksi, jossa vallitsee levollinen järjestys. Rauha on siis paljon enemmän kuin vain väkivaltaisuuksien puuttumista. Rauhaa tuovat yhteiskunnan vakaus ja turvallisuus, demokraattiset vaalit ja ihmisoikeudet, avoin julkinen keskustelu ja kokemus omaa elämää koskevien päätösten oikeudenmukaisuudesta” (s. 12).
Tuon määritelmän mukaan kirkkoyhteisömme sisäinen rauha on särkynyt. Kirkossamme ei vallitse ”levollinen järjestys”. Merkittävänä syynä tähän on piispainkokouksen avioliittoa koskeva pastoraalinen ohje. Sitä on yleisesti tulkittu niin, että siinä annetaan papeille lupa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Sellainen on kuitenkin vastoin kirkkomme oppia sekä sitä, että kirkolliskokous torjui piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Tästä huolimatta arkkipiispa ja useat muutkin piispat ovat väittäneet, että piispainkokous ”ei ole kävellyt kirkolliskokouksen yli” ja että ”kirkon oppi ei ole muuttunut”.
Tällainen väite on outo mutta mahdollinen, jos pastoraalista ohjetta luetaan kirjaimellisesti. Siinä ei nimittäin kehoteta pappeja vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, eikä siinä edes anneta lupaa sellaiseen. Sen sijaa pastoraalinen ohje toteaa, että vihkimistä pyytävät samaa sukupuolta olevat parit on ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti”.
Lehdistössä ja useimmissa kirkkomme seurakunnissa tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että pastoraalinen ohje antaa papeille luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Piispoille tällainen tulkinta on mitä ilmeisimmin mieluinen. Joillekin piispoista mieluista on luultavasti sekin, että pastoraalinen ohje on kirjoitettu niin epämääräisesti, että heitä ei helposti saada kiinni kirkolliskokouksen yli kävelystä tai kirkon opin vastaiseen toimintaan kannustamisesta.
Kysyin Mikkelin hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksen kyselytunnilla piispa Mari Parkkiselta, antaako pastoraalinen ohje papeille nyt luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Piispani ei suostunut vastaamaan, vaan totesi, että pastoraalinen ohje ”vahvistaa vallitsevan tilanteen”. Mutta miten tämä suhtautuu siihen, että vallitseva tilanne on vastoin kirkon korkeimman hallintoelimen päätöstä ja pappislupausta? Papit ja piispathan ovat lupauksessaan sitoutuneet toimimaan kirkon opin mukaisesti. Ja oppi ei ole muuttunut, kuten piispat toteavat.
Nähdäkseni piispat yrittävät selvitä em. ongelmasta tahallisen epäselvällä ohjeistamisella. Pastoraalisen ohjeen sanamuoto ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti” voidaan tulkita niin, että halutessaan papit saavat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Toisaalta, jos piispoja kritisoidaan siitä, että he ovat antaneet luvan kirkon opin ja kirkolliskokouksen päätöksen vastaiseen toimintaan, he voivat vedota siihen, että lupaa ei ole annettu, vaan on ”vahvistettu vallitseva tilanne”.
Tällainen voisi toimia johtamistaidon oppaassa esimerkkinä siitä, miten ei pidä johtaa tai hoitaa hallintoa: ”Ei näin. Ohjeiden ja määräysten pitää olla selkeitä. Ne eivät saa olla ainakaan tarkoituksellisen monitulkintaisia, sillä sellainen on ns. suhmurointia ja romahduttaa luottamuksen viranomaisiin.”
Piispojen oma toiminta on siis vastoin heidän piispainkirjeensä keskeistä lähtökohtaa: rauha on olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys.
Kirkon päätöksentekojärjestelmän vastainen toiminta on osaltaan koventanut kielenkäyttöä kirkkoyhteisön sisällä, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Sellainen rikkoo rauhaa, sillä rauhan eräs aspekti on kunnioittava kielenkäyttö: ”Yksinkertaista rauhantyötä on suhtautua sanoihin ja kieleen tarkkaavaisesti” (s. 53).
Se muuttuu yhä vaikeammaksi, koska kirkossamme ei ole institutionaalista keinoa puuttua piispojen omavaltaiseen toimintaan. Kun valtalehdistö, kuten Hesari ja Kotimaa, hyväksyvät piispojen toiminnan, ainoaksi kritiikin keinoksi jää ironia ja tilanteen karnevalisointi tyyliin ”radio Jerevan”. Useimmat meistä eivät osaa sellaista, ja epäluottamus purkautuu epäkohteliaina sanoina.
Piispat ovat oikeassa varoittaessaan sellaisesta. Toisaalta he kantavat osavastuun siitä, että kovat sanat, ironinen ilkeily ja karnevalisointi lisääntyvät. Kirkon päätöksentekojärjestelmä on rikki, ja se on osoitettava, jos ei muuten niin epäsovinnaisilla keinoilla. Julkilausumilla ei enää ole merkitystä. Kirkolliskokouksen arvovalta on kuitenkin palautettava jollain tavalla. Kritiikitön kohteliaisuus lakaisee maton alle sen, että kirkkomme rauha eli ”olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys” on rikki. Se voidaan palauttaa vasta kun sen syiden kanssa tehdään tiliä. Sellaiseen kirkon johdon voisi pakottaa uhka verotusoikeuden loppumisesta. Kai valtionkin kannalta on outoa, että veronkantoon oikeutettu julkisoikeudellinen yhteisö toimii vastoin omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.
Eräs toinen piispainkirjeen mainitsema rauhaan tai pikemminkin sen puutteeseen liittyvä asia, jonka haluan tässä yhteydessä nostaa esiin, ovat kaksoisstandardit: ”Viime vuosina globaalin etelän valtiot ovat syyttäneet länttä kaksoisstandardeista. – – Syytökset kaksoisstandardeista ovat kasvattaneet epäluottamusta sekä rikkoneet kansainvälistä yhteistyötä” (s. 19).
Kaksoisstandardit eivät riko rauhaa pelkästään valtioiden välillä vaan myös yhteisön sisällä. Kirkkomme sisällä kaksoisstandardit näkyvät kahdella tavalla. Ensimmäinen on tämä: Naispappeuden vastustajiin suhtaudutaan hyvin ankarasti. Sleyn messuyhteisöltä on Porissa kielletty ehtoollinen ja kirkkohallitus on poistanut eräiltä muiltakin kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä kolehtipyhiä. Samaan aikaan sateenkaaripappien toimintaa katsotaan läpi sormien, ja siihen on olemassa virallinen suositus. Ja kuitenkin, kun kirkolliskokous aikoinaan hyväksyi naispappeuden, se samalla päätti, että perinteinen virkakanta ei ole harhaoppi. Sateenkaaripappien toiminta taas on vastoin kirkon virallista oppia. Tällainen kaksoisstandardi lisää epäluottamusta.
Toinen kaksoisstandardi on siinä, miten piispat suhtautuvat kirkon jäsenten erilaisiin kannanottoihin julkisuudessa. Piispojen kritiikin kohteeksi joutuu, jos oletetusti harjoittaa ”vihapuhetta” tai oletetusti rikkoo yhdenvertaisuutta vastaan. Tällaisilla perusteilla piispat ovat viime aikoina kritisoineet Päivi Räsästä, Teemu Keskisarjaa ja nyt viimeksi Antti Kruusia. En ota kantaa siihen, onko tuo kritiikki aiheellista vaiko ei. Kiinnitän huomiota siihen, että oletettu vihapuhe tai oletettu yhdenvertaisuuden väheksyminen ovat lähes ainoita puheeseen tai opetukseen liittyviä rikkeitä, joihin piispat puuttuvat.
Muihin harhaoppeihin he eivät puutu. Esimerkiksi emerituspiispa Wille Riekkinen saa vapaasti esittää julkisuudessa sellaista versiota kristillisestä uskosta, joka on selkeästi harhaoppinen. Kyse ei ole mistään kevyistä painotuseroista tai tieteellisestä tutkimuksesta. Riekkisen yleistajuisessa kirjassaan Valo ja pimeys sekä YLEn TV -ohjelmassa esittämän väitteet Kristuksen persoonasta, hänen ylösnousemuksestaan, sovitustyöstään ja Jumalasta luojana ovat rankasti vastoin kirkkomme tunnustusta sekä tänä vuonna juhlittavaa Nikean tunnustusta. Yli 30 kirkolliskokousedustajaa jätti tästä keväällä julkilausuman. Siihen ei kirkon johdon taholta reagoitu millään tavalla. Riekkinen on saanut jatkaa kirkkomme tunnustuksen vastaista opetustaan esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehden laajassa artikkelissa, joka julkaistiin tänä syksynä.
Kaksoisstandardien edessä herää kysymys: Onko kirkollemme harhaoppia enää mikään muu kuin oletettu vihapuhe ja oletetut rikkeet yhdenvertaisuutta vastaan? Onko kirkossamme tapahtunut piispojen pastoraalisessa ohjeessaan mainitseman ”oikeustilan muutoksen” lisäksi myös ”opillisen tilanteen” muutos?
Jos on, sekin rikkoo kirkkoyhteisömme sisäistä rauhaa. Kirkon johto menettää kirkkokansan luottamuksen. Silloin he eivät voi toimia myöskään yhteisön sisäisen rauhan edistäjinä.
Rauha ei ole mahdollinen, elleivät piispat palaa hoitamaan tehtäväänsä evankeliumin puhtauden vaalijoina. Lisäksi heidän on kunnioitettava kirkon yhteistä päätöksentekojärjestelmää, palattava läpinäkyvään hallintoon ja luovuttava tarkoituksellisen monitulkintaisista ohjeista.
Sammeli Juntunen
kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja
Savonlinna
Huomasin piispa Jari Jolkkosen Israelia ja Gazan sotaa koskevassa blogissa hänen siteeraavan Matt. 5:45 kohtaa Raamatun käännöksen 2020 mukaan joka kuuluu näin: ”Olette kuulleet sanonnan: ’rakasta lähimmäistäsi ja vihaa vihollistasi.’ Mutta minän sanon teille: Rakastakaa vihollisianne ja rukoilkaa niiden puolesta, jotka teitä vainoavat. Niin teistä tulee taivaallisen Isänne lapsia.”
Minun kielitajuni mukaan käännös johtaa juuri tuohon harhaan jostain ihmisessä itsessään luonnostaan olevasta rakkaudesta, mistä edellä kirjoitin. Kenestäkään ei TULE Isän lasta eli Jumalan lasta rakastamalla. Vähän erikoista että luterilainen piispa otti tällaisen siteerauksen. Ja erikoista myös siksi, että eiväthän juutalaiset (siis siinä uskonnossa) usko Messiaaseen Jeesukseen Kristukseen niin kuin kristinuskossa teemme syntien Sovittajana.
Käännöksessä -38 sanotaankin ”että olisitte”. Samoin jopa käännös -92 sanoo: ”jotta olisitte taivaallisen Isänne lapsia.” Voidaankin pohtia kuinka kauaksi ollaan jouduttu alkuperäisestä sanomasta tuossa v. 2020 käännöksessä. Itse en sitä käytä, huomasin nyt vain tämän. On todella iso ero sanojen ”olisitte” ja ”tulette” välillä! ”Tulette” tarkoittaa että rakkauden kautta, siis rakastamalla vihamiehiä ja rukoilemalla heidän puolestaan tullaan Jumalan lapsiksi. Se olisi siis vanhurskauttamista rakkauden kautta eli rakkaudellisen teon tai asenteen kautta! Tämä tietysti sopii tähän nykyiseen harhaiseen teologiaan kuin nenä päähän. Ja onhan se myös linjassa ainakin roomalaiskatolisen kirkon teologian kanssa. Sen verran siitä tiedän. Siinähän jokin ihmisen tekemä hyvä teko ansaitsee Jumalan vuodattamaan siihen rakkautensa. Se merkitsee siis teon kautta vanhurskauttamista.
Mutta sen sijaan ”olisitte” on ohje sille, joka jo on tullut Jeesuksen luo ja on uskossa Herraan Jeesukseen Vapahtajaan ja syntien sovittajaan. Jeesus opettaa tässä Matteuksen evankeliumin kohdassa sellaista, mikä tuolloin oli ennen kuulumatonta opetusta juutalaisille: että vihollisiakin tulee rakastaa ja rukoilla heidän puolestaan. Jeesus opetti että näin toimimalla ollaan todellisia Jumalan lapsia, jotka eivät enää vihaa vihollisiaan, vaan rakastavat heitä, antavat heille anteeksi ja rukoilevat heidän puolestaan. Tämä ei tapahdu myöskään hetkessä, vaan siihen tarvitaan elämistä Jeesuksen ja hänen sanansa kanssa päivittäin ja hetkittäin.
Markolle;
Uskovaiset ovat yhtä laumaa lopulta vaikka ovat eri seurakunnissa ja kansankirkossa monet kipuilevat ja tietysti jokaisella on siellä tuttuja ja ystäviä . Jumalan tahto että kaikki pelastuvat ja ei ole hyvä kun monelta puuttuu se koti, vaikka on jäsenenä kansankirkossa .
Kirjoitit :
Emme voi vain hypätä tästä päivästä Raamattuun ja päätellä siitä, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla.
Jumalan sana ei hyppäyksien takana vaan ihan heti saatavilla . Aina on ollut vaikeuksia kirkon ja kirkkojen elämässä , mutta suunta on se joka ratkaisee . Kääntymisestä , parannuksesta alkaa elämä Kristuksessa kukoistamaan ei ole mitään vaiheita vaan on matkaa ja Herra haluaa olla tienä , oli tilanne mikä tahansa . Organisaatiota ja rakenteita ja järjestymisiä ihmisjärki haluaa miettiä , mutta lopulta Jumalan johdatus on joka vaikuttaa tahtomista ja tekemistä kun tahdotaan pysyä terveessä opissa .
Riitta S, tämä keskustelu alkaa käydä hankalaksi useammastakin syystä. Jo kaksi kommenttiani, joista toinen Sinulle, odottaa moderointia. Lisäksi mietin, mistä nyt keskustellaan: Sammeli Juntusen kannanotosta, piispojen pastoraalisista ohjeista, vanhurskauttamisopista vai mistä?
Itse hahmotan kyllä tämän spn-parien vihkimisasian ja ihan vain loogiseksi seuraukseksi kahdesta asiasta: 1) Alun perin virkakysymyksen ratkaisemiseksi 1980-luvulla kehitetystä ns. kahden korin mallista: ”laki” on muuttuvaa ja ”evankeliumi” muuttumatonta. Se, mikä selitetään ”laiksi” eli tässä tapauksessa Raamatun tekstien kielteinen kanta homoseksiin ei enää nykytietämyksen mukaan voi olla voimassa.
2) Kansankirkossa ei vallitse eikä ole pitkään aikaan vallinnut mitään yhtenäistä käsitystä kristillisestä moraalista. Tässä kohden me eroamme katolisesta ja ortodoksisesta kirkosta, joiden opetus rakentuu kaikkia pappeja ja kristittyjä suurin piirtein yhtäläisesti koskevista ohjeista.
Jos halutaan, voidaan toki puhua myös siitä, että kansankirkossa on sivuutettu parannussaarna. Tai, kuten Sammeli J toteaa, jokseenkin ainoa asia, mistä parannusta pitäisi tehdä, onkin oletettu vihapuhe tai oletettu yhdenvertaisuuden kiistäminen (mitä kumpaakaan kristityn ei tietenkään pidä harrastaa).
Tuo Matt 5:45 oikea käännös vaatisi nyt alkutekstiin syventymistä, mihin minulla ei ole nyt mahdollisuutta. Totean vain sen, että teologit ovat pitkän ajan kuluessa saaneet kuulla, että Matteuksen evankeliumin ja Paavalin vanhurskauttamisopit eroavat toisistaan.
Minusta näyttää siltä, ettei kansankirkossamme ole vain kahta erilaista moraalikäsitystä vaan erilaisia uskonkäsityksiä. Näistä (erityisesti) erilaiset käsitykset laista ja evankeliumista kumpuavat. Toki ns. uskovaistenkin piirissä voi olla hieman toisistaan poikkeavia käsityksiä.
On sekä konservatiiviänkyröitä että liberaaliänkyröitä, ja kaikkea siltä väliltä.
Kysehän ei ole siitä, että jokin ryhmä olisi erityisen hurskas tai moraalinen ja toinen erityisen syntinentai moraaliton.
Tässä nimenomaisessa kiistakysymyksessä on kyse myös yleisyhteikunnallisesta valtapolitiikasta, joka myös kansankirkossamme (ja sen kautta) vaikuttaa. Olemme usein ”kauhistelleet” sitä, että Amerikassa kristillisyys ja politiikka tuntuvat vuorovaikuttavan. Kyllä ne meilläkin toisiaan tuntuvat tässäkin läpäisevän, ja painetta kirkon asioihin luovat myös sekulaari media omilla pää-, mielipide- ja muilla kirjoituksillaan.
Meillä ei-katolisilla ei ole Paavia, joka voi ”suvereenisesti” sanoa, missä kaappi seisoo. (No, edellisen paavin joitakin sanomisia toisin taidettiin osin ihmetellä Vatikaanissakin?). Meillä joka tapauksessa ainakin päällisin puolin näyttää siltä, että piispat itse eivät olisi oikein ”yhdessä nielleet” kirkolliskokouksen päätöstä – olihan se eri kuin piispojen oma alkuperäinen esitys. Pohde onkin: onko piispojen vai kirkolliskokouksen sana se määrittelevä sana. Vai toimitaanko määrittelvästä sanansta huolimatta. Piispojen ilmaius jättää kuulijalle vastuun tulkinnasta. Olettaisin kuitenkin piispojen hahmottaneen, että näin ilmeisesti tulisi käymään. Piispat lienevät eri hiippakunnissa eri tavoin kommentoineen sitä, mitä heidän yhteinen ojeensa käytännössä kenties tarkoittaa.
Pyrkimys kunnioittavaan käytökseen olisi voitu selkeästi yhdistää myös toteamukseen, että kunnioitetaan kirkolliskokouksen nyt tehtyä päätöstä – ja turhat pulinat pois, uusi kirkolliskokous on aikanaan tulossa uusine päätösmahdollisuuksineen.
Nyt on jäänyt oiva mahdollisuus jopa ”pulinallisuuden” lisääntymiselle.
Nyt näyttää siltä, että osin toimitaan määrittävän sanan mukaan, osin ei välttämättä niinkään. Joinkinlaista ”valikoivaa suvaitsevaisuutta” yhteisiä periaatteita kohtaan?
Sammeli Juntunen ei ole ajatuksineen yksi mutta osasi sanoituksensa tehdä osuvasti.
Aikoinaan puhuttiin ”hämmennyksen teologiasta” (muistaakseni ainakin ”Kirkko ja kaupunki” -lehdessä.) Onko tämäkin sitä?
Erittäin hyviä täydennyksiä, Jukka M!
Lisäys. Tämä vääntö jatkuu ensin siihen asti, että kirkolliskokous saa määräenemmistön ”historian oikealla puolella” olevia edustajia. Tai siihen asti, että nykyiset määräenemmistösäädökset saadaan puretuksi. Sen jälkeen vääntö jatkuu tutulla kaavalla: niitä, jotka eivät edelleenkään hyväksy spn-vihkimisiä, syytetään rakkaudettomiksi ja ihmisarvoa polkeviksi ja he taas vetoavat Raamattuun kuten ennenkin. Tietenkin junttaus sen puolesta, että mahdollisimman moni olisi ”historian oikealla puolella” jatkuu koko prosessin ajan. En tosiaankaan enää tiedä, olisiko herätysliikkeiden järkevämpää (vaikka ei helpompaa) lopettaa koko vääntö ja siirtyä porukalla LHPK:aan. Vaikka eihän Lutherkaan halunnut siirtyä katolisesta kirkosta pois vaan uudistaa sitä.
Santeri Marjokorpi näyttää ottavan kantaa blogissaan tuohon ”hämmennyksen teologiaan” todeten mm:
….”Hämmennyksen teologian valossa emme voi tietää Raamatusta mitään varmasti. Kaikki siellä on epäselvää, ristiriitaista ja antiikin kulttuurin hapattamaa. Raamattu jää näin epäselväksi kirjaksi. Koska lähtökohtaisesti totuutta ei ole olemassa, ei sitä voi löytyä Raamatustakaan….”
Marko, olen lukenut ns. kahden korin mallista Timo Eskolalta. Siksi juuri kirjoitin tuosta käsitteestä ”rakkaus” ja mitä se Raamatussa merkitsee. Ja siitä että luterilaisuudessa usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Lisäksi kirkossamme kai nyt pitäisi pysyä Raamatun kontekstissa ja luterilaisessa tunnustuksessa eikä harrastaa politiikkaa ja tuoda ideologioita kirkkoon? Avioliiton ymmärrän liittyvän jo luomiseen, luomisen lakiin ja evankeliumiin ja Jeesus vahvisti tämän. Lisäksi on niin että maailma on luotu Pojassa. Jos kirkko haluaa pysyä Pojassa ja pitää Poika sen päänä, se ei vihi spn-pareja. Mutta kun se vihkii, se on langennut ja luopunut jo hyvin kauas. Se ei ole Kristuksen kirkko.
Minulla ei ole mitään tietoa siitä miksi viestisi ovat moderoinnissa. En ole milloinkaan ilmoittanut kenenkään viestistä moderoinnille. Omassa blogissani poistin kerran Samin ja Jari Haukan jonkun asiattoman kommentin.
Kirjoitit: ”Tai, kuten Sammeli J toteaa, jokseenkin ainoa asia, mistä parannusta pitäisi tehdä, onkin oletettu vihapuhe tai oletettu yhdenvertaisuuden kiistäminen (mitä kumpaakaan kristityn ei tietenkään pidä harrastaa).”
Niinpä. Vihapuhe ja yhdenvertaisuus ovat nykyisen woken, genderismin ja identiteettipolitiikan teemoja. Niin kuin kirjoitin, kirkko on ideologisoitunut. Kirkkovaltuustot tai -neuvostot ovat täynnä setalaista väkeä, joka ei aja muuta kuin omaa ideologiaansa. Samoin piispoissa ja muutenkin valtarakenteissa on tätä porukkaa. He hajottavat kirkon.
Olisi minusta myös hyvä muistaa, kun puhutaan piispojen kritisoimisesta, että kirkkomme on lähtöisin vähäpätöisestä saksalaisesta augustinolaismunkista, jolla oli niin paljon rohkeutta että uskalsi naulata teesinsä kerran Wittenbergissä kirkon oveen ja alkaa kritisoida ja vastusta paavin ja Rooman kirkon vallanhimoista kuuriaa ja sen Raamatun vastaista harhaista teologiaa. Luther halusi debattia kirjoillaan. Rooman kirkko ei siihen suostunut. Niinhän se on että kun ei ollut argumentteja niin silloin pitää tuomita roviolle ja tappaa. Rovio vältettiin vain salaliiton avulla. Olen ikionnellinen Lutherista ja siitä ettei hän luopunut taistelusta tuota kauhistuttavaa kirkonkirouksillaan ja inkvisitioilla uhkaavaa systeemiä vastaan.
On valetta että Rooman kirkko ei olisi muuttunut. On ja vielä pahempaan suuntaan. Nykyistä paavia sanotaan sateenkaari-paaviksi. Se joka ei seuraa kansainvälistä mediaa ei tunne asioita.
”En tosiaankaan enää tiedä, olisiko herätysliikkeiden järkevämpää (vaikka ei helpompaa) lopettaa koko vääntö ja siirtyä porukalla LHPK:aan. Vaikka eihän Lutherkaan halunnut siirtyä katolisesta kirkosta pois vaan uudistaa sitä.” (Marko)
Herätysliikkeissä ja niiden toiminnassa on kolmin/neljänkertaisesti enemmän väkeä kuin LHPK:ssa. Kuka liittyisi nyt sitten kehenkin jos liittyisi on hyvä kysymys? Herätysliikkeet eivät ”väännä” mitään. Vääntö on toisessa osapuolessa. Pidän LHPK:n kirkko-oppia jokseenkin roomalaiskatolisena. Siinä on kirkko jumalana, pappi jumalana. Itse en liittyisi milloinkaan sellaiseen kirkkoon. Tiedän mistä puhun. Tämä tulee sille esim. Timo G:n oudoissa kommenteissa ”paimen huolehtii siitä että lauma pääsee perille” ovat juuri tätä pappi jumalana -oppia.
On totta että Luther ei alun perin halunnut erota Rooman kirkosta. Hän alkoi hiljalleen kuitenkin tajuta että muu ei auta. Ja kun se tapahtui, hän oli iloinen ja sanoi: Hyvä kun päästiin eroon tuosta xxxx (ei painokelpoinen sana).
Seurakuntahan on pyhä kiihkohenkienkin sitä hallitessa, kunhan eivät kiellä sanaa ja sakramentteja oleellista kohdin, vaikka vastakristus istuisi Jumalan pyhäkössä ainakin Lutherin mukaan. Mihin tästä sitten pitäisi lähteä, kun emme ole tuossa tilanteessa sanan ja sakramenttien osalta ainakaan vielä, vaikka vastustajamme p-kle käykin ympäriinsä. Hän kun ei ole unohtanut virkaansa seurakunnan vainoojana ainakaan minun tietääkseni. Siirtyminen evl-kirkon ulkopuolelle voi olla ratkaisu toisille.
Mikäli herätysliikkeet siirtyvät pois evlut-kirkosta heiltä menee mielestäni ns. puheoikeus. LHPK on lähinnä uskovien sisäpiiriä. Jos evlut-kirkko käy erottamaan jäseniään, joka tuskin on heidänkään syvin halunsa, se on sitten eri asia. Mutta joka tapauksessa ristiriita on kirkossa syvä ja periaatteellinen. Pastoraalinen ohjekin on vain ohje eikä käytännössä ratkaisu. Kirkon kriisi vain syveni ja taitaa syvetä entisestään.
Kosti V. Kansankirkosta ei eroteta yhtään ketään. Pappisvirasta ja muista viroista tai työsuhteista kyllä.
Tuo niin sanottu puheoikeus on tärkeä näkökohta. Ainakin ruotsinkielisen lestadiolaisuuden piirissä, jossa mm. saarnaajia on hiljakseltaan eronnut kirkosta, tärkeä perustelu kirkosta eroamiselle on ollut juuri kokemus, että kansankirkon ja varsinkaan hiippakunnan linjaan ei enää pysty vaikuttamaan. Paikallisseurakuntaan jonkin verran liikkeen vahvimmilla tukialueilla. Lisäksi kansankirkko nähdään muutenkin enemmän ulkonaisena järjestyksenä kuin Kristuksen hengellisenä ruumiina. Toki mielipiteitä ja näkemyksiä on iso kirjo.
Iso kysymys on tietenkin se, mistä ja miten laumalle saadaan oikeita pappeja/pastoreita sananjulistuksen ja sakramenttien hoitamiseen. Tässä on tulossa raja vastaan ja lisäksi kysymys ehtoollisen vietosta. Ei tarvita profeetan lahjoja sen näkemiseen, että SLEY tuskin taipuu lopettamaan niitä ehtoollisenviettoja, jotka tuomiokapitulit ovat kieltäneet. Tästä seuraa tietenkin asianomaisten pappien joutuminen vaikeuksiin ja jopa erottaminen pappisvirasta. Vaikka ehtoollisen vietot jatkuvat tästäkin huolimatta, väki tuskin haluaa pysyä kirkossa rahoittamassa toimintaa. Systeemi (=tuomiokapitulit) voittaa nyt kuten aina, mutta tulee samalla ajamaan joukon kristittyjä kirkon ulkopuolelle.
Mielenkiintoista kyllä, nimenomaan LFF:n vahvimmalla tukialueella tuomiokapituli ja kirkkoherrat ovat antaneet luvan viettää ehtoollista rukoushuoneissa Inkerin kirkon pappisdiakonien ja kansankirkon pappien johdolla. Mutta sielläkin kysymys uusien pappien saamisesta tulee eteen muutaman vuoden kuluessa.
Nostan LHPK:n esiin siksi, että mielestäni on aika älytöntä, jos maahamme syntyisi sitä teologisesti hyvin lähellä oleva, mutta kuitenkin erillinen uusi kirkollinen rakenne. Minä en tiedä, miten kehitys kehittyy, mutta ei hyvältä näytä.
Marko S. Totta, virasta ja työsuhteesta voi ero tulla, kuten totesit ja myös tiedät mitä kaikkea kirkon sisällä tapahtuu. Mielessäni erottamisesta ajatellen oli lähinnä se, että herätysliikkeiden taloutta kiristetään ja siten viedään hiljalleen toimintaedellytykset, kuten on tapahtunut ja mitä tapahtuu sitten tulevaisuudessa.
En tietenkään pidä siitä, mitä kansankirkossa nyt tapahtuu ja se välillä näkyy myös kommenteissani enkä sitä kiellä. Sekalainen seurakunta on lähinnä paikka, jonka tunnen parhaiten omakseni Lutherin perintönä.
Sleyn osalta sen verran, kun toimilupaa ei annettu niin se väki joka noissa tilaisuuksissa käy on suurelta osin vanhempaa väestöä. Olisiko heidät pitänyt jättää ilman sanaa ja sakramentteja pelkästään kirkkopolitiikan kiemuran takia? Mielestäni se ei nyt vaan käy heidän osaltaan, jotka ovat tottuneet noissa tilaisuuksissa käymään.
Tosin asia ei ole niin yksioikoinen. Kyllä heitä käy myös evlut-kirkon tilaisuuskissa ainakin nuorempia. Onpa mielenkiintoinen tuo tuomiokapitulin ja kirkkoherrojen lupa Inkerin kirkon pappisdiakonien osalta.
En oikein itsekään usko, että siinä olisi mitään mieltä perustaa uusi kirkollinen rakenne, mutta hieman epäilen miten Sley suhtautuu ns. ”uuden piispan” kaitsennan alle. Tiedät sen varmasti paremmin. Suren sitä, että tämä kiista pakosta repii kirkkoa, mutta tämän uuden kirkollisen järjestyksen väistän. Tosin vielä on seurakuntia, jossa vanha ja laillinen järjestys on voimassa.
Täällä missä itse asun Sley:n messuissa käy paljon enemmän nuoria kuin vanhoja ihmisiä. Kirkko yleensä ihan täynnä.
Kosti V. Tässä ollaan sen kysymyksen edessä, mitä kirkko on ja millä perusteella.Monien osalta kysymys on todellakin siitä, mihin on totuttu: en itsekään ole kehottamassa ketään eroamaan kansankirkosta, mutta samanaikaisesti näen, että vaihtoehdot ovat vähissä ja ne ovat kaikki huonoja. Piispojen ja tuomiokapitulien päämääränähän on enemmän tai vähemmän painostaen saada herätysliikkeiden jäsenet mukautumaan lopullisesti ”kirkon järjestykseen”. Tiedän koko joukon seurakuntien työntekijöitä, jotka tekevät hyvää työtä omalla paikallaan, mutta samalla ovat hankkineet itselleen uuden ammatin siltä varalta, että tie kansankirkon palveluksessa nousee pystyyn.
Historia kai on osoittanut, että kirkkokuntia syntyy ainakin protestanttipuolella, vaikka ei niin hirvittävän suuria eroja olisikaan.
Toisaalta, voihan ajatella niinkin, että päästään syvään yhteistyöhon vaikka organisatoriset rakenteen eivät yhtyisikään. Mene ja tiedää.
Luulen myös, että nuoren polven suhde kansankirkkoon on herätysväessä jo ohuehko (ainakin täällä ruuhkasuomessa ja muissa liberaalivoittoisilla alueilla), joten uusi ja uljas sukupolvi ei ehkä niin kansankirkkoa kaipaakaan entiseen malliin, ei varsinkaan sen toimintojen rahoittajana? Toisaalta on spekuloitu silläkin, että jos/kun ns. perinteisesti ajattelevat aktiiviseurakuntalaiset vähitellen jäävät pois, alkaisi jonkinlainen kiihtynyt valinpitämättömyys koko kansankirkossa, siis libaraaleissakin: kuka siellä viitsii jatkossa olla, jos samat tai vastaavanlaiset ”palvelut” saa muualla – tai sekulaaripuolella. Jaksetaanko sitten siihen asti odotella uutta perinteisen kritillisyyden mahdollisuutta kansankirkossa? Taitaa olla tavallisempaa, että uudet herätykset tulevat ”uusiin leileihin”: uutta viiniä ei vanhoihin…
Voi olla että uskonnollinen organisationaalinen yhtenäisyys on menneen talven lumia, perinteisesti ajattelevien kristittyjen keskinäinen yhteys taas kenties vahvistuu – vaikka ns. pienemmissä asioissa ei ihan identtisesti ajatellakaan.
En kuitenkaan ole profeetta enkä edes profeetan oppilas.
Jukka, hyvä kommentti kuten edellinenkin kommenttisi!
”kuka siellä viitsii jatkossa olla, jos samat tai vastaavanlaiset ”palvelut” saa muualla – tai sekulaaripuolella.”
Juuri niin. Miksi mennä jumppaamaan ja joogaamaan kirkkoon. Onhan muitakin paikkoja. 🙂
Meillä myös yleisesti luullaan että kaikki amerikkalainen hengellisyys on jotenkin vieroksuttavaa ja äärikarismaattista. Käsitys on täysin väärä. Olen katsonut erään Pastor Michael Grantin youtube-videoita. Hänellä on lähetys ”Testing the Spirits”. Saa hyvin käsityksen Yhdysvaltain harhaopettajista. Grant painottaa yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristus. Suosittelen!
Riitta S. Kaksi kommenttia.
Ensiksikin syytöksesi LHPK:n ”roomalaiskatolisuudesta” ei pidä paikkaansa. Olen lukenut sen verran teologiaa, että itse asiassa isoin suomalaisen kristillisyyden ongelma ns. pitkässä juoksussa on väärin ymmärretty matalakirkollisuus. LHPK on itse asiassa omaksunut varsin pitkälle vanhan luterilaisuuden näkemykset. Suoraan Tunnustuskirjoista.
Tähän liittyy myös Suomessa jo vuosikymmeniä sitten alkanut perehtyminen liturgiikkaan. Mutta me olemme niin tottuneet matalakirkollisuuteen, että vanha luterilaisuus ja paluu siihen tuntuvat meistä oudolta ja vaaralliselta roomalaiskatolisuudelta! Totta kai erojakin aikaisempaan on, myös johtuen yhteiskunnan ja meidän kaikkien ajatusmaailman muutoksista. Itse asiassa kirkko on Kristuksen hengellinen ruumis täällä maan päällä, jossa Pyhä Henki vaikuttaa paimenviran hoitamien sanan ja sakramenttien välityksellä. Tässä kokonaisuudessa saarnataan sitten lakia ja evankeliumia, uskoa ja rakkautta ja niin edelleen.
(Olen juuri lukenut Timothy Waren erinomaisen standardiesityksen ortodoksisesta kirkosta ja sen historiasta sekä osallistunut kesälomalla paikallisen roomalaiskatolisen seurakunnan messuun. Luther aamuhartauskirjana.) Taatusti opillisia ja muita eroja kirkkokuntien väliltä löytyy – mutta kannattaa kuitenkin muistaa yhteinen pohja kaiken vieraalta tuntuvan ja menneiden konfliktien takaa. Ja mitä ”pappiin jumalana” tulee, niin Luther toteaa jopa niin, että me olemme toistemme Kristuksia.
2) Termiä ”vääntäminen” käytetään ihan yleisesti puhekielessä siitä, että yritetään sovitella yhteen vastakkaisia ja jopa toisensa poissulkevia kantoja. Toinen suunnilleen samaa tarkoittava termi on ”Aikaa ja tupakkia kuluu”. LHPK ei ole jäänyt kansankirkon otteeseen ja on lähtenyt rakentamaan uutta. SLEY, Raamattuopisto, Kansanlähetys ja muut vääntävät vielä. Tilannearviot ja ratkaisut ovat siis olleet erilaisia.
Noihin kirkkokunta-asioihin liittyy paljon ”kulttuurillisuutta”. Toisasia lienee, että korkea- tai matalakirkollisuus traditioina taitaa vedota eri ihmisiin eri tavoin. Tottumuskin on toinen luonto, kuten edesmenneellä äidilläni oli tapana sanoa. Liturgia kai on myös asia, johin voidaan soveltaa korkeampaa tai matalampaa kirkollista käytäntöä. Euroopassa lienee pitkä traditio ”kenen maa, sen uskonto” -tyyppisessä ajattelussa, toisin kuin ”rapakaon” toisella puolella. USA:n kristillisyydestä(kin) joskus esitetään kovin ”eurooppakeskeinen” pinnallinen kuvaus. Siellä on hyvää ja ei-niin-hyvää; kuten meillä täällä Euroopassakin. Mielestäni on hyvä, että on erilaisia mahdollisuuksia – jopa mahdollisuuksia valita. Toki vaarana on jonkinlainen ”valikoidut herkut” -tyyppinen kristillisyys, mutta todellinen uskonnonvapaus on aika myöhäinen valtiollinen oikeus.
Joka tapauksessa Suomessakin alkaa olla (ainakin täällä etelässä) jos jonkinlaista kristillistä seurakuntaa. Olen itse saanut eri seurakintien erilaisuudesta myös syvyyttä moniin ajatuksiin, vaikka en kaikista samoin ajattelisikaan. Suurimman tai kauneimman seurakunnan etsimisestä en ole innostunut, onhan kauneus (tai joskus kai kauheus?) usein katsojan silmissä (tai symämessäkin?).
Traditioita (laajasti ymmärrettynä) voidaan jäljittää varmaankin eri kohtiin ”oikeinpaan ajanjaksoon” erilisten kriteerien mukaisesti. Mikä niistä sitten on ”kristillisintä aidoillimmillaan”, en osaa tällaisen tavallisena kristittynä arvioida. Siksi kai erilaisia kirkkokuntia – niitä suuriakin – on syntynyt toisistaan erottuvina. Voihan joskus jotain uuttakin ”innovaatiota” syntyä vaikka kristinuskoa jumalanpalveluksineen ei uudeksi keksittäisikään.
Mitähän fundeeraavat taivaassa nyt…
Joka tapauksessa kansankirkollisuuden kulta-aika on auttamattomasti ohi, eikä valtiokirkollisuutta taida kukaan enää kaipailla. Islamista tosin en osaa sanoa…
Marko, olen Saksassa asuessani tutustunut roomalaiskatolisuuteen. Käynyt RKK:n messuissa monta kertaa. Opiskeluaikanani Münchenissä asuin katolisen kirkon ylläpitämässä asuntolassa. Lukuisissa RKK-kirkoissa olen käynyt Saksassa ja Itävallassa.
Olen nyt seurannut EKD:n Bremenin St. Martini seurakunnan jumalanpalveluksia ja puheita. Siellä ollaan luterilaisia. He eivät vietä mitään ”messuja”, vaan ne ovat jumalanpalveluksia. Näinhän meilläkin ennen niitä kutsuttiin. Papit eivät käytä mitään valkoisia kauhtanoita, vaan mustia, jossa on valkoiset liperit. Lisäksi saarnatuolista julistetaan Jumalan sanaa välillä niin että julistajalla ei ole mitään valkoista kauhtanaa vaan tavallinen miesten puhu ja kravatti kaulassa. Oletettavasti kun ei ole pappi.
Kun saksalaisen ystäväni (pappi) kanssa kävimme meidän ev.lut. kirkossa hänen Suomen vierailullaan, sanoi hän: tehän olette ihan roomalaiskatolisia! Tarkoitti värimaailmaa. Telkkarissa hän näki suomalaisen piispan ja sanoi samoin. Rooman violetin värit.
Kirjoitit: ”Taatusti opillisia ja muita eroja kirkkokuntien väliltä löytyy – mutta kannattaa kuitenkin muistaa yhteinen pohja kaiken vieraalta tuntuvan ja menneiden konfliktien takaa.”
Mikä ihmeen yhteinen pohja? Hehän ovat kironneet meidät luterilaiset. Eikä minusta heidän menonsa tunnu sillä tavoin vierailta kuin luulet, koska kerran olen niihin tutustunut ja jopa osallistunut. En hyväksy niitä, koska ne ovat minusta yksinkertaisesti pakanallisia rituaaleja.
Voin yhtyä täysin Markon kommenttiin ja ihmettelen miksi ihmiset ei kyseenalaista ja kysy miksi joku on vaikkapa liittyen vaatetukseen . Olen saanut niin ihmeellisiä kommentteja liittyen messuun eli ehtoollisjumalanpalvelukseen . Paras kysyä miksi teillä tämä ja mitä tämä tarkoittaa eikä päätellä omassa järjessä ennakkoasenteiden varassa . Liturgian ymmärryksestä varmasti voidaan oppia luterilaisina myös vanhoilta kirkoilta ettei niitä kannata vetää vessanpöntöstä alas. Kysymys on onko apostolisia ja raamatullisia juuria ja mitä nämä tarkoittavat olisi hyvä kysellä . Olen jutellut katolilaisen teologin opiskelijan kanssa ja Riitan väitteet opin samasta lhpk kanssa on täyttä puppua monessa kohdin olemme aina vanhurskauttamisoppia myöten erimieltä uskonnäkemysten suhteen . Herätysliikkeet ( sley , kansanlähetys , ro) tietävät että lähtö tulee kansankirkosta ja se on yhtä veivaamista piispallisen kaitselmuksen kanssa ja energian tuhlaamista . Vain rahan takia pitkitetään ?
Riitta S.
Olemme varmaankin yhtä mieltä siitä, että pyhyys, Jumalan sanan saarna ja kristillisyys eivät riipu messukasukoista, suitsutuksista tai ristinmerkkien määrästä.
Mitä Saksaan tulee, kehitys siellä on myös tapahtunut 500 vuoden aikana. Silläkin tavoin, että luterilaiset, jotka alun perin ovat noudattaneet katolisia messutapoja (selkeät opilliset erehdykset poistettuina), ovat ajan kuluessa juurikin omaksuneet ulkonaisesti karut, käytännöt. (Reformoidusta kirkosta?) Itse ajattelen tässä tunnustuksellisen luterilaisuuden linjauksen mukaisesti: ulkoiset jumalanpalvelustavat voivat olla erilaisia kun uskonoppi on yhteinen. Kulttuuri ja tottumukset vaikuttavat paljon. Monille meidän outoina pitämillemme ”menoille” löytyy muuten ihan raamatullinen selitys. Minusta liturgisesti rikas messu ei ole ongelma, ellei siitä sitä tehdä. Ongelma on minun silmissäni siinä, jos yhdistetään rikas liturgia ja sanan julistus, joka on puuta heinää. Yksi iso juttu on, että on olemassa kaksi toisilleen vastakkaista oikeaa tapaa korostaa uskon ydintä: Sen ympäriltä voidaan karsia kaikki tai sitten sen ympärille voidaan ”kasata” liturgiaa, jotta juhlavuus muistuttaisi siitä, mikä on tärkeää. Varhainen kirkko valitsi jälkimmäisen. Lue vaikka Apostolisten isien kirjoitukset ja siellä Didakhen ehtoollisrukous, niin näet pilkahduksen aivan apostolien viimeisten elinvuosien aikaiseen liturgiseen ajatteluun!
Se, millä tavoin ortodoksinen ja roomalaiskatolinen usko suhteutuvat luterilaisuuteen, on sen verran iso pala, että en rupea sitä tässä ruotimaan. Perusta-lehdessä oli joku vuosi sitten artikkeli Rooman kirkkoon siirtyneistä luterilaisista teologeista ja he kuvasivat asioita omasta näkökulmastaan. Itse en koskaan ole katolisessa messussa yhtynyt esimerkiksi Salve Regina -hymniin, mutta hyvillä mielin synnintunnustukseen, uskontunnustukseen ja Isä meidän -rukoukseen. Saarnat ovat usein olleet parempia kuin monet täkäläiset.
Itse olisin kyllä varovainen kutsumaan katolisia tai ortodoksisia käytäntöjä pakanallisiksi rituaaleiksi. Kummatkin kirkkokunnat ovat kyllä yllättävän suvaitsevaisia alun perin pakanallisia kansantapoja kohtaan. Ehkä olen lukenut liikaa, mutta olen vanhemmiten alkanut yhä enemmän kunnollista liturgiaa. Varsinkin ortodokseilla se on täynnä Raamattua.
Lopuksi: 1500-luvulla katoliset todellakin julistivat meidät kirkonkiroukseen. Kyllä mekin julistimme paavin antikristukseksi, joten tasoissa ollaan! Jos ortodoksit ja katoliset ovat peruneet keskinäiset pannajulistuksensa (ortodoksien epäluulo jatkuu), ei meidänkään tarvitse kai enää muistuttaa toisiamme isien synneistä ja erehdyksistä. Vaikka me pidämmekin kiinni siitä, mikä on luovuttamatonta.
” Ja mitä ”pappiin jumalana” tulee, niin Luther toteaa jopa niin, että me olemme toistemme Kristuksia.” (Marko)
Toki monet näin haluavat ajatella. En usko että Luther tarkoitti tuollaista Kristuksena olemista, mitä ajattelet. Siinähän on kyse alkusynnistä kun haluaa olla Jumalan kaltainen, siis Jumala. Näinhän saatanakin halusi. Minusta tässä on ymmärrettävä Kristuksen kaksi luontoa, inhimillinen ja jumalallinen. Uskova muuttuu ja uudistuu Kristuksen inhimillisen luonnon kaltaisuuteen. Siihen millainen ihminen oli ennen syntiinlankeemusta. Johannes kirjoittaa, että emme tiedä vielä mitä meistä tulee 1. Joh. 3:2. Mutta sanoo että tiedämme että ”meistä tulee Kristuksen kaltaisia”. Siis kaltaisia ei tarkoita että ollaan kristuksia! Tämä on myös linjassa Paavalin opetuksen kanssa. Mutta en jaksa nyt niitä kohtia kaivaa esiin.
Jeesus varoittaa tällaisista kristus-ihmisistä, sillä vääriä kristuksia eli messiaita nousee ja he johtavat monet harhaan. Mutta älkää juosko perässä kun huudetaan ”katso tuolla on Kristus tai tuolla”.
Marko, he eivät ole peruneet pannajulistuksiaan.
Katolisilla on messu-uhri. He ristiinnaulitsevat Jeesuksen päivittäin yhä uudelleen miljoonissa messuissa. Luther vastusti tätä ehtoolliskäytäntöä. On kiirastuli, on Marian, pyhimysten ja reliikkien ja kuvien palvontaa, kuolleiden rukoilu ja avuksi huutaminen, Raamatun käännökset eivät vastaa alkukieltä, vaan on sovitettu heidän oppiinsa, Maria on sijaissovittaja (näin Franciskus ainakin, ehkä jo ennen häntä), Franciskus sanoi että kaikki ovat Jumalan lapsia, halusi yhdistää uskonnot…
Kun olen viime aikoina taas lukenut Rooman kirkon opeista ja sen historiasta ja kuunnellut videoita, niin ihmettelen monien teologien sokeutta. Kulta ja kimallus, rikkaudet ja valta, mystiikka ja suitsukkeet (pakanoiden tapa) tietysti vetävät puoleensa ja viehättävät ihmissilmää. Ilmestyskirjan lukua 17 lukiessa voi tehdä oivalluksia tätä silmällä pitäen.
Jeesus sen sijaan sanoi että Ihmisen Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaa. Kristuksen kirkko on vainottu maailmassa, ei se ole tuollainen loistokas kultaan pukeutunut kasukka -kirkko. Keskiajalla ja myöhemminkin kullan kimalluksen ja rikkauksien oli tietysti tarkoitus herättää rahvaassa kunnioitusta, palvontaa ja pelkoakin. Messut oli latinaksi ja kansa ei ymmärtänyt mitään. Tuijoteltiin kuvia ja palvottiin niitä.
En pidä Saksan ev. kirkkoja karuina. Kirkkoon mennään kuulemaan Jumalaan sanaa eikä töllistelemään kullan kimallusta ja ihailemaan pappeja ja liturgista menoa.
Sammeli Juntusen arvio piispojen pastoraalisesta ohjeesta ja kirkon tilasta on lohduton. Siksi jään kaipaamaan ajatuksia siitä, miten tilanne voitaisiin korjata. Juha Pihkala esitti kotimaa.fi -sivustolla ratkaisuksi, että kirkon tulisi luopua kokonaan vihkioikeudesta. Sitähän selvitettiin lähes 10 vuotta sitten, mutta kirkolliskokous ei ollut valmis niin radikaaliin ratkaisuun. Yhtenä perusteena oli se, että vihkioikeudesta luopumisen jälkeen seuraava kiista olisi, mitkä parit ja miten siunataan. Mutta silloin kiista olisi (ehkä) helpommin ratkaistavissa kirkon sisäisenä asiana, kun vihkioikeus on valtion lainsäädännön alainen asia. Vai odotetaanko, että aika ja seuraavat kirkolliskokousvaalit ratkaisevat, millä voimasuhteilla jatketaan?
Risto Tuori
Sellainen ”mutu”-tuntuma minulla on, että vihkimisoikeus on yksi niistä asioista, joka vielä pitävät ihmisiä kirkon piirissä – myös niitä, joille kirkko ei muuten paljonkaan merkitse – ja vihkimisen loppuminen oleellisesti vähentäisi kirkon ja seurakuntalaisten (ja myös ei-seurakuntalaisten!) ns. kohtaamistilanteita (ja jatkossa veronmaksajia?). Ajatellaan, että vihkimistilanne on mahdollisuus kirkon toiminnan (ja kenties sanomankin) esillä pitämiseksi.
On kai niin, että kasteet, lasten kerhot, rippikoulut, vihkimiset, kauneimmat joululaulut ja hautaamiset ovat niitä tilastollisesti yleisimpiä tilanteita olla kirkon kanssa tekemisissä. Aika harva ”tavallinen jäsen” enää osallistuu jumalanpalvelukseen tai messuun muuten kuin ”erityistapauksissa”. Näin olen tutkimustulosten esittelyistä päätellyt. Aktiiviseurakuntalaiset ja ”traditionalistit” ovat puolestaan omat ryhmänsä. Uudenlaisia sekulaareja traditioitakin taitaa muodostua?
Vihkiminen ja kirkkohäät saavat monet vierailemaan kirkoissa, pysymään kirkon jäseninä, jopa kirkkoon liittymään; osallistuminen muuten kuin em. tilanteisiin voi kuitenkin jäädä satunnaiseksi. Kuinkahan moni (löyhästi kirkkoon sitoutunut) jo vihitty pari nykyään vielä papin siunausta tulisi erikseen pyytämään – sitä voisi tutkia.
Muistan jo omasta nuoruudestani syyt mennä rippikouluun: mahdollisuus kirkkohäihin ja (silloisen ajattelun mukaan) lupa osallistua ehtoolliseen (vaikka rippikoulussa minulle ei ehtoollisen syvempi merkitys oikein selvinnytkään).
Yhtä ongelmaa pakeneminen tuo esille mahdollisia muita kirkon tulevaisuuden haasteita.
Pihkala toki lienee oivaltanut, kuinka syvä tuo ”juopa” nyt on. Ratkaisuna vihimisoikeudesta luopuminen vähentäisi kirkon näkyvyyttä yhteiskunnassamme, joten siksikään se ei taida kirkollisia päättäjiä erityisesti inspiroida?
– tällaisia sivullisia mietteitä…
Totean vaan että Riitta ei tunne lhpk aa ja Marko on asioista perillä . Se yleisesti mitä lhpk aa syytetään on juuri päinvastoin . Seurakunta rakentuu yleisen pappeuden kautta ja Jumala on asettanut paimenen erikseen . Tuskin missään kirkossa seurakuntalaiset osallistuvat yhtä laajasti seurakunnan toimintaan vapaaehtoisesti .Kaikkeen seurakunnalliseen toimintaan osallistuu erittäin iso joukko seurakuntalaisia eikä ole virkapappeutta jossa pappi sanoo alkusanat ja aamenen . Kaikkea voi vapaasti tehdä toiminnassa , pappi ei määräile ja tämä syntyy keskinäisen yhteyden kautta , mitä enemmän seurakuntalaiset ovat yhteydessä toisiinsa myös arjessa niin sitä enemmän syntyy myös toimintaa . Ei tarvita virallisia ja kankeita kuvioita , kun seurakunnat on tiiviitä ja sopivan kokoisia .
Riitta mikä se paimenen tehtävä sitten on jos ei huolehtia laumasta että pääsee perille ?
Jos seurakuntalainen on sairaana niin paimen käy , jos on synninhätä paimen käy jne . Se että messu ymmärretään Kristuksen palvelemisena , se koskee alttaria , muuten messussa voi lauluryhmä esiintyä ja seurakuntalaiset lukea tekstejä , toimia suntiona jne . Tuo korkeakirkollisuus sana on ihmeellinen kun sitä ei selitetä ja kai se Markon mainitsema matalakirkollisuus ja pietismi on syynä . Katolisen kirkon opin kanssa ei ole lhpk oppi yhteydessä ja voi sen hyvin huomata jos viitsii perehtyä lhpk kirjoituksiin . Ei ole yhteistä julistusta vamhurskauttamisopista kuten kansankirkolla . Voin yhtyä monen seurakuntalaisen kommenttiin että ” minusta tuli luterilainen kun tulin Lähetyshiippakuntaan ” . Voi aidosti kysyä ovatko luterilaisen lipun alla olevat herätysliikkeet luterilaisia . F. C. Hedberg on aidosti luterilainen ollut , mutta mikä on perintö . Minulle lhpk on tarkoittanut yhteyttä ja tietoisuutta Kristuksen ruumiista ja paimenuudesta . Eräs 30v uskossa ollut nainen sanoi että on puolessa vuodessa saanut kristinuskossa tietoa enemmän kuin koko elämänsä aikana kun liittyi lhpk :aan .
Avointa tilitystä ja ei tarvitse loukkaantua , kerron vain omasta kokemuksesta ja monella tie on erilainen ja minulla ei ole ns ”isien kirkkoa” ollut . Ei sen kommunisti – rippipapin , eikä nuorisotyön puuttumisen takia ja herätysliikekristillisyys , jonka tunnen erittäin hyvin vuosikymmenien ajan myös sisältä ei ole ollut koti koskaan , vaikka siellä on toimittu . Olen ollut yli 40krt evankeliumijuhlilla ja kansanlähetyspäivilläkin varmaan yli 20krt ja nähnyt toiminnan läheltä ja tunnen tietyistä syistä sen historiaa pitkältä ajalta . Ymmärrän ja en ymmärrä tavallaan kansankirkossa olemisen ”rakkautta” , jollekin se on varmaan ollut muistorakasta monella tavalla ollut . Ihmiselle ja perheelle on aina parempi seurakuntayhteys kotina kun olla irrallinen uskova , Kristuksen ruumiin seurakunnan kautta meidät on Jumala tahtonut meidät ottaa luokseen . Oli kirkko mikä tahansa kun ihminen saa siellä elää Kristuksen töihin turvautuen ja elää siitä armosta ja olla ruumiinjäsen toisten armahdettujen kanssa . Perille kun vaan kaikki päästään se on tärkeintä !!
Riitan kommentti ;
Herätysliikkeissä ja niiden toiminnassa on kolmin/neljänkertaisesti enemmän väkeä kuin LHPK:ssa. Kuka liittyisi nyt sitten kehenkin jos liittyisi on hyvä kysymys?
En ymmärrä sinun ajatuksen juoksua ?
No ensiksi ne jotka mahdollisesti lähtevät kansankirkosta ovat ro , jolla pari Jumalanpalvelusyhteisöä , Kansanlähetys joku n 15 ja sley yli 20kpl . Lhpk yli 50seurakuntaa . Vai meinasitko lestadiolaiset saada myös yhteen 😅Mutta eihän koskaan yhdistys ja kirkko liity toisiinsa , sitä ei tule koskaan tapahtumaan . Kirkkoon voi liittyä tai yhdistykseen muttei ne yhteisönä liity . Ja oleellista on nimenomaan paimenkoulutus seurakuntatyöhön . Teologisen voi mennä läpi ilman raamatun avaamista ja vaikka laaja tieto niin se ei mielestäni yksin riitä.
No odotan mielenkiinnolla Riitta mikä se paimenen tehtävä on ? Paimenkirjeet ja apostolien opetukset sen ilmaisevat . Olemme matkalla perille taivaankirkkauteen ja hyvä jos perhe saa saattaa veljen tai sisaren kotiin , jossa usein paimen saa olla ehtoollista jakamassa viime metreillä . Ei tarvii tilailla pappia jostain satojen kilometrien päästä siunaamaan . Toki herätysliike historiasta kuten sley:llä on pitkä historia takana ja toimintaa monenlaista , mutta rahalla ei Herran huonetta rakennetta , nämäkin tyytymättömät herätysliikkeet voisivat ihan hyvin pärjätä taloudellisesti jos saman maksavat kuin kirkollisveroja kansankirkkoon ja mitä tärkeämmäksi ja enemmän omaksi kodiksi mieltää seurakunnan niin varmemmin vasen käsi ei tiedä mitä oikea tekee antaessaan .
Riitta. Sleyn messujen ikäjakauma ilmeisesti poikkeaa hieman paikkakunnasta riippuen. Mutta yleisilme Sleyssä ovat nuorten ja nuorten perheiden mukanaolo. Sen suhteen on tietysti tehty paljon työtä. Viittasit myös tuohon kahden korin malliin.
Kahden korin malli lienee ollut määräävä tekijä kirkon viimeisten ratkaisujen osalta myös neuvotteluissa katolisen kirkon kanssa myös asiakirjassa: Kasvavaa yhteyttä – Julistus kirkosta, eukaristiasta ja virasta 2017, jossa tulee esille myös yhteinen käsitys vanhurskauttamisesta kohdassa 3.2: ”usko johtaa elämän uudistukseen.” Tämä kohta ei ole mielestäni ongelmaton.
En tiedä onko aiheellista myös tässä yhteydessä (spn-kiistassa) ottaa esille: jos vanhurskauttamisoppi on lamassa, niin kaikki muukin on kirkossa lamassa.
Marko S. Kysymyksesi kirkosta mitä se on, on aiheellinen. Itse voin omalta osaltani vain lyhyesti todeta: Apostolien teoissa sana ekklesia esiintyy 23 kertaa kuvaten sekä yleiskirkkoa, että paikallisseurakuntaa. Apt9:31 seurakunnalla tarkoitetaan koko Juudean, Samarian ja Galilean yleiskirkkoa.
Pietarin ensimmäisessä kirjeessä ei esiinny sanaa ekklesia, vaan viitataan muukalaisuuteen. Toisessa luvussa viitataan Jumalan kansaan, valittuun sukuun, kuninkaalliseen papistoon, pyhään heimoon ja omaisuuskansaan. Hebrealaiskirje on vaeltavan Jumalan kansan kuvaus ja sen keskus: suuri ylimmäinen pappi. Ekklesia-sana esiintyy vain kahdesti. Ilmestyskirja kehottaa kestävyyteen ristin alla ollen kuva kristittyjen vaivanalaisesta matkasta täällä maailmassa. Oma kysymyksensä on sitten Paavalin kirkkokäsitys.
Minun kokemukseni myös on, että seurakuntien työntekijät yrittävät tehdä parhaansa. Heille kaikki kunnia siitä. Ongelma on tämän ajan henki. Herätysliikkeiden painostaminen ns. yhdenmukaisuuteen tässä tapauksessa ei taida onnistua ja ehtoollisen epääminen on huonoa kirkkopolitiikaa. Kieltämättä raha on tämän maailman herra ja konsultti.