Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen tuore piispainkirje Kutsu rauhaan on tarpeellinen puheenvuoro. Se käsittelee rauhaa yksilön sisäisenä rauhana, ihmisyhteisössä vallitsevana rauhana sekä eri valtioiden välisenä asiana.
Tarkastelen tässä rauhaa kirkkoyhteisömme sisäisenä asiana. Kutsu rauhaan antaa siihen aineksia.
Piispainkirje alkaa näin: ”Kirkkoisä Augustinus määritteli 1600 vuotta sitten rauhan olotilaksi, jossa vallitsee levollinen järjestys. Rauha on siis paljon enemmän kuin vain väkivaltaisuuksien puuttumista. Rauhaa tuovat yhteiskunnan vakaus ja turvallisuus, demokraattiset vaalit ja ihmisoikeudet, avoin julkinen keskustelu ja kokemus omaa elämää koskevien päätösten oikeudenmukaisuudesta” (s. 12).
Tuon määritelmän mukaan kirkkoyhteisömme sisäinen rauha on särkynyt. Kirkossamme ei vallitse ”levollinen järjestys”. Merkittävänä syynä tähän on piispainkokouksen avioliittoa koskeva pastoraalinen ohje. Sitä on yleisesti tulkittu niin, että siinä annetaan papeille lupa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Sellainen on kuitenkin vastoin kirkkomme oppia sekä sitä, että kirkolliskokous torjui piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Tästä huolimatta arkkipiispa ja useat muutkin piispat ovat väittäneet, että piispainkokous ”ei ole kävellyt kirkolliskokouksen yli” ja että ”kirkon oppi ei ole muuttunut”.
Tällainen väite on outo mutta mahdollinen, jos pastoraalista ohjetta luetaan kirjaimellisesti. Siinä ei nimittäin kehoteta pappeja vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, eikä siinä edes anneta lupaa sellaiseen. Sen sijaa pastoraalinen ohje toteaa, että vihkimistä pyytävät samaa sukupuolta olevat parit on ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti”.
Lehdistössä ja useimmissa kirkkomme seurakunnissa tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että pastoraalinen ohje antaa papeille luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Piispoille tällainen tulkinta on mitä ilmeisimmin mieluinen. Joillekin piispoista mieluista on luultavasti sekin, että pastoraalinen ohje on kirjoitettu niin epämääräisesti, että heitä ei helposti saada kiinni kirkolliskokouksen yli kävelystä tai kirkon opin vastaiseen toimintaan kannustamisesta.
Kysyin Mikkelin hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksen kyselytunnilla piispa Mari Parkkiselta, antaako pastoraalinen ohje papeille nyt luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Piispani ei suostunut vastaamaan, vaan totesi, että pastoraalinen ohje ”vahvistaa vallitsevan tilanteen”. Mutta miten tämä suhtautuu siihen, että vallitseva tilanne on vastoin kirkon korkeimman hallintoelimen päätöstä ja pappislupausta? Papit ja piispathan ovat lupauksessaan sitoutuneet toimimaan kirkon opin mukaisesti. Ja oppi ei ole muuttunut, kuten piispat toteavat.
Nähdäkseni piispat yrittävät selvitä em. ongelmasta tahallisen epäselvällä ohjeistamisella. Pastoraalisen ohjeen sanamuoto ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti” voidaan tulkita niin, että halutessaan papit saavat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Toisaalta, jos piispoja kritisoidaan siitä, että he ovat antaneet luvan kirkon opin ja kirkolliskokouksen päätöksen vastaiseen toimintaan, he voivat vedota siihen, että lupaa ei ole annettu, vaan on ”vahvistettu vallitseva tilanne”.
Tällainen voisi toimia johtamistaidon oppaassa esimerkkinä siitä, miten ei pidä johtaa tai hoitaa hallintoa: ”Ei näin. Ohjeiden ja määräysten pitää olla selkeitä. Ne eivät saa olla ainakaan tarkoituksellisen monitulkintaisia, sillä sellainen on ns. suhmurointia ja romahduttaa luottamuksen viranomaisiin.”
Piispojen oma toiminta on siis vastoin heidän piispainkirjeensä keskeistä lähtökohtaa: rauha on olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys.
Kirkon päätöksentekojärjestelmän vastainen toiminta on osaltaan koventanut kielenkäyttöä kirkkoyhteisön sisällä, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Sellainen rikkoo rauhaa, sillä rauhan eräs aspekti on kunnioittava kielenkäyttö: ”Yksinkertaista rauhantyötä on suhtautua sanoihin ja kieleen tarkkaavaisesti” (s. 53).
Se muuttuu yhä vaikeammaksi, koska kirkossamme ei ole institutionaalista keinoa puuttua piispojen omavaltaiseen toimintaan. Kun valtalehdistö, kuten Hesari ja Kotimaa, hyväksyvät piispojen toiminnan, ainoaksi kritiikin keinoksi jää ironia ja tilanteen karnevalisointi tyyliin ”radio Jerevan”. Useimmat meistä eivät osaa sellaista, ja epäluottamus purkautuu epäkohteliaina sanoina.
Piispat ovat oikeassa varoittaessaan sellaisesta. Toisaalta he kantavat osavastuun siitä, että kovat sanat, ironinen ilkeily ja karnevalisointi lisääntyvät. Kirkon päätöksentekojärjestelmä on rikki, ja se on osoitettava, jos ei muuten niin epäsovinnaisilla keinoilla. Julkilausumilla ei enää ole merkitystä. Kirkolliskokouksen arvovalta on kuitenkin palautettava jollain tavalla. Kritiikitön kohteliaisuus lakaisee maton alle sen, että kirkkomme rauha eli ”olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys” on rikki. Se voidaan palauttaa vasta kun sen syiden kanssa tehdään tiliä. Sellaiseen kirkon johdon voisi pakottaa uhka verotusoikeuden loppumisesta. Kai valtionkin kannalta on outoa, että veronkantoon oikeutettu julkisoikeudellinen yhteisö toimii vastoin omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.
Eräs toinen piispainkirjeen mainitsema rauhaan tai pikemminkin sen puutteeseen liittyvä asia, jonka haluan tässä yhteydessä nostaa esiin, ovat kaksoisstandardit: ”Viime vuosina globaalin etelän valtiot ovat syyttäneet länttä kaksoisstandardeista. – – Syytökset kaksoisstandardeista ovat kasvattaneet epäluottamusta sekä rikkoneet kansainvälistä yhteistyötä” (s. 19).
Kaksoisstandardit eivät riko rauhaa pelkästään valtioiden välillä vaan myös yhteisön sisällä. Kirkkomme sisällä kaksoisstandardit näkyvät kahdella tavalla. Ensimmäinen on tämä: Naispappeuden vastustajiin suhtaudutaan hyvin ankarasti. Sleyn messuyhteisöltä on Porissa kielletty ehtoollinen ja kirkkohallitus on poistanut eräiltä muiltakin kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä kolehtipyhiä. Samaan aikaan sateenkaaripappien toimintaa katsotaan läpi sormien, ja siihen on olemassa virallinen suositus. Ja kuitenkin, kun kirkolliskokous aikoinaan hyväksyi naispappeuden, se samalla päätti, että perinteinen virkakanta ei ole harhaoppi. Sateenkaaripappien toiminta taas on vastoin kirkon virallista oppia. Tällainen kaksoisstandardi lisää epäluottamusta.
Toinen kaksoisstandardi on siinä, miten piispat suhtautuvat kirkon jäsenten erilaisiin kannanottoihin julkisuudessa. Piispojen kritiikin kohteeksi joutuu, jos oletetusti harjoittaa ”vihapuhetta” tai oletetusti rikkoo yhdenvertaisuutta vastaan. Tällaisilla perusteilla piispat ovat viime aikoina kritisoineet Päivi Räsästä, Teemu Keskisarjaa ja nyt viimeksi Antti Kruusia. En ota kantaa siihen, onko tuo kritiikki aiheellista vaiko ei. Kiinnitän huomiota siihen, että oletettu vihapuhe tai oletettu yhdenvertaisuuden väheksyminen ovat lähes ainoita puheeseen tai opetukseen liittyviä rikkeitä, joihin piispat puuttuvat.
Muihin harhaoppeihin he eivät puutu. Esimerkiksi emerituspiispa Wille Riekkinen saa vapaasti esittää julkisuudessa sellaista versiota kristillisestä uskosta, joka on selkeästi harhaoppinen. Kyse ei ole mistään kevyistä painotuseroista tai tieteellisestä tutkimuksesta. Riekkisen yleistajuisessa kirjassaan Valo ja pimeys sekä YLEn TV -ohjelmassa esittämän väitteet Kristuksen persoonasta, hänen ylösnousemuksestaan, sovitustyöstään ja Jumalasta luojana ovat rankasti vastoin kirkkomme tunnustusta sekä tänä vuonna juhlittavaa Nikean tunnustusta. Yli 30 kirkolliskokousedustajaa jätti tästä keväällä julkilausuman. Siihen ei kirkon johdon taholta reagoitu millään tavalla. Riekkinen on saanut jatkaa kirkkomme tunnustuksen vastaista opetustaan esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehden laajassa artikkelissa, joka julkaistiin tänä syksynä.
Kaksoisstandardien edessä herää kysymys: Onko kirkollemme harhaoppia enää mikään muu kuin oletettu vihapuhe ja oletetut rikkeet yhdenvertaisuutta vastaan? Onko kirkossamme tapahtunut piispojen pastoraalisessa ohjeessaan mainitseman ”oikeustilan muutoksen” lisäksi myös ”opillisen tilanteen” muutos?
Jos on, sekin rikkoo kirkkoyhteisömme sisäistä rauhaa. Kirkon johto menettää kirkkokansan luottamuksen. Silloin he eivät voi toimia myöskään yhteisön sisäisen rauhan edistäjinä.
Rauha ei ole mahdollinen, elleivät piispat palaa hoitamaan tehtäväänsä evankeliumin puhtauden vaalijoina. Lisäksi heidän on kunnioitettava kirkon yhteistä päätöksentekojärjestelmää, palattava läpinäkyvään hallintoon ja luovuttava tarkoituksellisen monitulkintaisista ohjeista.
Sammeli Juntunen
kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja
Savonlinna
Kosti V.
Ei tämä ole sen kummempaa kuin jo virkakysymykseen sovellettu ”kahden korin malli”. Avioliitto kuuluu siihen samaan muutettavissa olevien asioiden ”koriin” kuin muutkin muuttuvat ja muuttamista tarvitsevat asiat.
Marko , eikö harha ole selvää kansankirkossa?
Eikö riviseurakuntalainen tiedä mitään ? Eikö sananvapaus kuulu yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen keskusteluun.
Eiköhän nykyinen käytäntö ole kansankirkon ongelma , jossa on virkapappeus , jossa on vahvat sanomattomat hierarkiat . Siksi on tähän tilanteeseen juuri päädytty, missä ne teologian tohtorit ovat olleet kun kansankirkkolaiva on uinut syvissä vesissä jo vuosikymmeniä .
Tietysti täytyy arvostaa esim. blogin kirjoittajaa kun uskaltaa tuoda harhaoppisen linjan esille . Myös Kangasalan kirkkovaltuuston jäsenet ovat alkaneet vastustaa nykymenoa , siis ihan rivijäsenet . Tohtorit ovat hiljaa . Piispojen valta on kasvanut koko ajan ja vaikka ollaan oltu kriittisiä niin on vaiettu .
Sammeli sanoitti hyvin sen, miten myös minä näen asiat. Kiitos.
Timo G. Kun kysyt, eikö harha ole selvä kansankirkossa, minun on vastattava jatkokysymyksillä: eikö pikemminkin ole kysymys sen jäsenten, tässä tapauksessa nimenomaan Raamatusta ja tunnustuksesta poikenneiden ja toki keskeisessä asemassa olevien henkilöiden harhasta? Ja toiseksi: mitä sitten olisi tehtävä? Vastaus kun ei kirkkohistorian valossa ole mitenkään yksiselitteinen.
Tohtorit eivät muuten ole olleet hiljaa. He ovat vain valitettavasti olleet keskenään erimielisiä jo pitkän aikaa.
Kommenttini ”kahdesta korista” näkyy muuten odottavan moderointia. Mukavaa, kun jollakulla on kova tarve kampittaa keskustelua.
Marko S. Aivan kahden korin mallilla mennään. Kun edellinen kommenttini näköjään odottaa moderointia, mitä kertookaan antiikin ajan roomalainen satiirikko Juvenalis? Kaiken lisäksi on ”jopa niitä, jotka häpeämättömästi menevät naimisiin. Mies miehen kanssa.” Hääriitin aikana toisella on morsiamen rooli. Juvenaliksen mukaan on tultu pisteeseen, jolloin – ”….jos vielä elää jonkin aikaa saa nähdä, voi kyllä vain, vastaavia riittejä juhlittavan julkisesti, ja kaiken lisäksi liitot tullaan viemään virallisiin rekistereihinkin.”
Juvenalis, ollen näköjään aikaansa edellä, niin mitä me todistammekaan. Hän ennusti sen, mitä näemme nyt tapahtuvan lähes 2000 vuotta myöhemmin laillistaa homoseksuaaliset avioliitot. Juvenalis ennusti myös näiden parien vaatimuksen perustaa perhe:
Evl-kirkossa nykyisen muutoksen perustaksi, jonka ei sanota olevan raamattukysymys, on otettu tuo tiheään toistettu raamatunkohta 1Jh 4:8: ”Jumala on rakkaus,” gnostilaisittain uudelleentulkittuna kaiken syliinsä sulkevan universaalisen rakkauden iskusanana. Olisiko käynyt niin, että subjekti ja predikaatti ovat vaihtaneet paikkaa: ”Rakkaus on jumala” ja Kristus on saanut seurakseen Afroditen.
Paavali taipumatta libertanistisen gnoosiksen edessä vetää rajan. Etteikö Paavali muka tiennyt, mitä antiikissa ja Roomassa tapahtuu? Pastoraalinen ohjehan on ”ns. rakkaudessa” annettu, mutta ei pakanainkaan keskuudessa ole tunnettu sitä, mihin evl-kirkko nyt ihmisiä ohjeistaa.
Kirjoittaja tuntuu jollakin tavalla rivien välissä oikeuttavan nimeänsä ”karnevalisoinnin” kirkollisessa keskustelukulttuurissa.
Yleisesti tarpeellisemmaksi nähdään toista mieltä olevien kunnioittava lähestyminen, toivotaan kirkollisten uutisten kommentointien asiallisuutta.
Eri kirkollisten järjestöjen johtohenkilöiden toivoisi kehottavan jäsenistöään tähän.
Aivan, Nieminen Mrkku. Minulle on mieluista todeta sekin, että Jumalan sanan vuoksi joudutaan hajaannukseen ja juuri sitä Jumalan sana saa aikaan, kuten Herra itse sanoo: ”Älkää luulko, että minä olen tullut tuomaan maan päälle rauhaa. En minä ole tullut tuomaan rauhaa, vaan miekan.”
Markku,
voisitko täsmentää, mitä tarkoitat tässä yhteydessä ”karnevalisoinnilla”, ja keihin tai mihin järjestöihin viittaat viittaat?
En oiken päässyt selville, mikä oli kommenttisi perusidea.
Sammeli Juntusen kirjoitus oli mielestäni erinomaisen selkeä ja asiallinen, ja siinä mentiin riittävän syvälle.
Eri kirkolliset ja ei-kirkolliset toimijat tai vaikuttajat ovat kyllä tehneet aivan vastakkaisa johtopäätöksiä kirkolliskokouksen ja piispojen ”paimenkirjeen” johdosta ja suhteesta toisiinsa.
Hesarin taannoinen pääkirjoitus on mielestäni asiallisuuden kannalta melkoinen pohjanoteeraus, eikä lisännyt Hesarin arvovaltaa. Ei sen vuoksi, että Hesari esitti mielipiteensä vaan siksi, että se oli suorastaan alatyylinen. Toivottavasti kirkolliset toimijat eivät sortuisi vastaavaan.
Naisvihamielinen, homofobinen, epätasa-arvon kannattaja, fundamentalisti…
Tuossa joitakin nimittelyjä nk. vanhauskoisille.
Että sellaista asiallista keskustelua…
Tällainen kommentti yleisestä asetelmasta: Kirkkoherra edustaa seurakunnassaan piispaa ja kirkon erityistä paimenvirkaa. Piispanvirkaan liittyy kirkon ykseys. Jos kirkkoherra tai ”rivipappi” osoittaa epäluottamusta piispaa kohtaan, on se huolestuttava asetelma. Ei sekään edusta ”levollista järjestystä”. Toiseksi sananvapaus tai ilmaisun vapaus pitää kirkossakin olla. Sen myös Hesari juuri nosti esille erään työstä pois jäävän diakonin tapauksessa. Samalla on hyvä miettiä, mitkä keskustelut olisi parempi käydä muualla kuin julkisuudessa, myös em. asetelma huomioiden.
Toivo L. Tärkeitä näkökulmia. Nykyään elämme kuitenkin sosiaalisen median ehdoilla, joten useimmat sellaiset keskustelut, joita joskus on käyty julkisuuden ulkopuolella, käydään nyt väistämättä julkisuudessa. Sitä paitsi Sammelin esille ottamat kysymykset ovat sellaisia, että niitä on käsitelty mediassa laajasti. Asiallisuus kaikessa keskustelussa on erittäin tärkeää.
On valitettavasti niin, että kirkon ylärakenne (piispat,
tuomiokapitulit, Kirkkohallitus) on osittain irtautunut ruohonjuuritasosta. Ja ruohonjuuritaso (seurakunnat, herätysliikkeet, yksittäiset kristityt) ylärakenteesta.
Kirkkoherrat ovat tässä tavallaan kahden tulen välissä, ellei sitten seurakunnassa vallitse tilannetta, että sen papisto, luottamushenkilöt ja seurakuntalaiset ovat samalla linjalla. Ei sekään ennusta hyvää, jos kirkkoherra ja luottamushenkilöiden enemmistö ovat hyvin eri linjoilla. Kuten tiedämme, yhteenotot syntyvät usein sellaisista symbolisista asioista, joihin periaatteessa kenen tahansa on helppo ottaa kantaa.
Minulla ei ole tutkittua tietoa eikä yleiskuvaa, mutta vaikutelmani on, että monet ”uskovat” (ne joita sanot heavyusereiksi) ovat kauan olleet turhautuneita ja ihmeissään piispojen, pappien ja luottamushenkilöiden linjauksista. Monet vain äänestävät jaloillaan eivätkä ota julkista kantaa.
Lisäys: tarkoitin siis, että kirkkoherra, papit ja luottamushenkilöt ovat samalla linjalla piispan ja kapitulin kanssa.
Toivo Loikkanen kirjoittaa; ” Jos kirkkoherra tai ”rivipappi” osoittaa epäluottamusta piispaa kohtaan, on se huolestuttava asetelma. Ei sekään edusta ”levollista järjestystä”.
Ymmärrän tämän näkökulman. Keskustelut pitäisi käydä ”sakastissa” ja näin suurimmaksi osaksi juuri tehdään. Vaalitaan ykseyttä. Hyvä niin. Mutta sitten kun harha tulee liian suureksi rivipappi ei voi olla hiljaa, vaan täytyy vastustaa harhaa. Tämä on käsittääkseni ollut toimintamalli kristikunnassa aina. Samuelin Juntunen toimii asiallisesti ja oikein haastaessa piispojen ohjeistusta. On laitettava koko elämä, kunnia ja maine altiiiksi. Sellaista on kristinusko.
Sami ja Marko, kiitos kommenteistanne! Samille: Luulen, että jos esim. Sammeli olisi piispa, hän ei pitäisi siitä, jos joku kirkkoherra tai pappi kritisoisi häntä julkisesti tai asettaisi piispan toimet kyseenalaiseksi. Ymmärrän julkisen haastamisen, mutta on myös paljon ”totuuden torvia” jotka uskovat vain heidän itsensä olevan oikeassa. Enkä tällä nyt viittaa Juntuseen.
Marko S. Toivot asiallista keskustelua. Hyvä niin. Antiikissa tunnettiin syvää sitoutumista edellyttävä homoseksuaalinen suhde. Platonilla ”taivaallinen rakkaus” toteutuu pysyvissä miesten välisissä suhteissa, joihin liittyy myös seksuaalinen kanssakäyminen. Edesmennyt prof. Heikki Räisäsen kannatti nykymuotoista näkemystä sukupuolineutraalista avioliitosta, mutta totesi, että Paavalilla ei ole asiasta muuta kuin kielteistä sanottavaa.
”Mutta oletteko huomanneet, että täällä joskus kommentoivat ortodoksiveljet ovat puhutelleet jopa pappejaan kunnioittavasti eivätkä koskaan arvostelleet piispojaan?” (Marko)
Jaaha, mutta meitä, jotka emme ole ortodokseja, emmekä jaa heidän uskonoppiaan, he ovat sen sijaan panetelleet melkoisen törkeästi ja Lutheria he ovat sanoneet mielenvikaiseksi ja harhaoppiseksi. Heillä on nähtävästi tähän panetteluun omasta mielestään ja myös joidenkin muiden mielestä oikeus.
”Minkään kirkollisen keskustelun pääpointti ei saa olla, että etsitään piispoista (tai kenestäkään muusta) harhoja ja virheitä ja nostetaan ne tikun nokkaan osoituksena näiden harhaoppisuudesta milloin missäkin asiassa.” (Marko)
Eihän niitä tarvitse edes etsiä. Harhaopit ja -käsitykset ovat ihan julkisesti nähtävissä ja luettavissa sille joka tuntee Raamatun sanan ja luottaa siihen. Hän huomaa kyllä, että heidän puheensa eivät ole linjassa sen kanssa. Ja eihän kyse ole henkilöistä sinänsä ja halusta mustamaalata heitä henkilöinä, vaan kyse on siitä mitä he julkisesti puhuvat ja mikä saarnatuoleista julistetaan.
Jumalan sanan vastaiset opetukset murehduttavat Jeesukseen uskovan Jumalan lapsen sydämen ja moni kokee että on noustava puolustamaan Jumalan sanan totuutta. Harhaopit tietenkin ihan sananmukaisesti johtavat ihmiset harhaan ja heidän pelastuksensa vaarantuu ja estyy. Eikö tässä kaikessa pitänyt olla kyse ihmisen pelastumisesta Jumalan vihalta ja tuomiolta?
On Raamatun mukaista nostaa harhaopit, väärä jumalanpalvelus ja kadotukseen johtava elämän suunta (tie) esille. Siihen meitä kehotetaan, myös UT:ssa. Tätä tehtävää hoitivat Vanhan testamentin aikana profeetat. He kehottivat kansaa kääntymään Jumalan puoleen ja tekemään parannuksen. Mitä tapahtui? Heidät tapettiin. Ketkä tappoivat? Sen ajan hengelliset ja maalliset johtajat.
Entä miten kävi Herramme Jeesuksen? Pietari: ”Te kielsitte Pyhän ja Vanhurskaan ja anoitte, että teille annettaisiin murhamies, mutta elämän ruhtinaan te tapoitte; hänet Jumala on herättänyt kuolleista, ja me olemme sen todistajat.” (Ap.t. 3:14-15).
Toki tiedämme että näin olikin määrä käydä Jumalan pelastussuunnitelman mukaan. Mutta tahdon vain sanoa, että tällainen ihminen siis on. Hyvä, pyhä ja oikeamielinen (vanhurskas) kielletään ja sen sijasta halutaan murhamies.
Samoin kävi sitten apostolien ja alkukristittyjen. Ja näinhän Jeesus oli edeltä heille sanonut. Totuus, syntiensä tunnustaminen, katumus Jumalan edessä ja nöyrtyminen hänen Sanansa alle on valtavan pelottava asia ihmiselle, ja etenkin vallanpitäjille. Sitä vastaan on noustava hinnalla millä hyvänsä. Ja edelleen tänä päivänä on näin. Nyt on menty niin pitkälle, että kansaa agitoidaan ja propagoidaan vihapuheella vastustamaan ja demonisoimaan kristillisiä arvoja noudattavia ja puolestapuhujia, Jeesuksen seuraajia, ja mikä nyt on käynyt myös ilmeiseksi, tappamaan heitä.
Ortodoksit pitävät patriarkkojaan, piispojaan, pappejaan, kaikkia pappeuden asteita suuressa arvossa. Viimeiseen asti pidättäydymme arvostelemassa heitä. Annamme anteeksi 70×7, mutta kun raja ylittyy toimenpiteet ovat korjaavia ja nopeita.
Sami P. Juuri näin.
Näköjään joku innokas ”mielensäpahoittaja” ilmoitti välittömästi vastaukseni Riitalle asiattomaksi. Ihmettelen kyllä, miten asioista voidaan käydä keskustelua, jos yksi ja toinen kommentti yritetään vaientaa. Oli kommentoija kuka tahansa.
Riitta S. Uskoisin, että me kummatkin ajattelemme Sammeli Juntusen esille nostamista kysymyksistä samalla tavalla.
Olen seurannut suomalaista kirkollista keskustelua ja osallistunutkin siihen yli 30 vuoden ajan. Kaikki puheenvuorot, jotka konservatiiviselta tai tunnustukselliselta taholta on esitetty, eivät mielestäni ole olleet asiallisia, vaikka itse asiat, joihin niissä on tartuttu, ovat olleet tärkeitä ja mielestäni oikeita. Nimiä ja esimerkkejä en halua ottaa esiin.
Näissä keskusteluissa puheenvuoroja tuntuu usein sävyttävän esittäjän oma henkilöhistoria ja katkeruus. Olen kyllä samaa mieltä siitä, että eräät ei-luterilaiset veljet ovat käyttäneet sopimatonta ja loukkaavaa kieltä.
Olen samaa mieltä siitä, että Jumalan sanan vastaiset opetukset murehduttavat uskovan sydämen. Samoin siitä, että kristillisen julistuksen ja opetuksen tärkeä tehtävä on opastaa pelastuksen osallisuuteen ja aina pelastuksen täyttymykseen, perille asti.
Miten harhaopit ja eksytykset sitten pitää käytännön tasolla, siis julistuksessa ja sielunhoidossa, kohdata on kimurantimpi juttu. Sinunhan ei tarvitse maallikkona pohtia noita kysymyksenasetteluja samalla tavalla kuin meidän, jotka yritämme hoitaa paimenvirkaamme kovassa ristipaineessa, jossa tuuli tuivertaa monesta eri suunnasta yhtä aikaa.
Paavali opastaa tähän Roomalaiskirjeensä viimeisessä luvussa niin, että harhaopettajista tulee vetäytyä eroon. Johanneksen kirjeissä ohjeistetaan, että eksyneitä tulee puhutella ja yrittää saada heidät palaamaan oikealle tielle. Toisissa UT:n kohdissa meitä kehotetaan osoittamaan kuuliaisuutta paimenille ja jopa pakanalliselle esivallalle. Toisin sanoen jo Jumalan sanan antama ohjeistus on sellainen, että siihen sisältyy monia ulottuvuuksia.
Kun puhutaan harhaopeista, tarkoitetaan sellaisia asioita, jotka erottavat meidät kirkosta ja pelastuksen osallisuudesta sekä Kristuksesta. Harhaoppinen, hereetikko, ei siis voi pelastua. Harhaoppia on kieltää Jumalan kolmiykseys ja Kristuksen kaksi luontoa sekä Hänen ainutlaatuinen Pelastajan asemansa. Vakavien syntien listaa voidaan jatkaa yllättävän pitkäksi jo UT:n ilmoituksesta: alkoholin väärinkäyttö, irstailu ja moni muu asia.
Asiat voidaan yleensä sanoa monella eri tavalla. Pääasia kai on, että viesti menee perille.
Marko :
eikö pikemminkin ole kysymys sen jäsenten, tässä tapauksessa nimenomaan Raamatusta ja tunnustuksesta poikenneiden ja toki keskeisessä asemassa olevien henkilöiden harhasta? Ja toiseksi: mitä sitten olisi tehtävä? Vastaus kun ei kirkkohistorian valossa ole mitenkään yksiselitteinen. -( kirjoitit kysyen)
Raamatusta tulee tietyt kuvat seurakunnasta Kristuksen ruumiina . Se vertautuu perheeseen tai lammaslaumaan .
Sitten pitäisi painaa muistiin apostolien selvät opetukset miten suhtautua harhaoppeja vastaan , seurakunnallinen opetus seuraa kaikkia Paavalin kirjeitä . Keskusteluun kun tuodaan historiaa tai katsotaan muuhun kuin Jumalan sanaan niin eksymme , sanan kautta on kaikki tehty ja rakennettu ja edelleen se rakentuu yksin sanan kautta . Kun harhaiset opit ja voi sanoa ”vallankumoukselliset ” voimat pyrkivät muuttamaan kirkkoa ( ovat jo muuttaneet) silloin siitä seuraa välttämättä isoja ristiriitoja ja hajaannusta , sitä ei voi välttää vaikka olisi kuinka optimistinen . Näin on myös uskonpuhdistuksen aikana ollut . Tunnustan tilanteen vaikeuden ja on sallittua ja oikeutettua lauman nousta vastaan nykyistä kehitystä ja suuntaa ja kyllä katson myös velvollisuudeksi ja oikeudeksi sanoa tämä tilanne suoraan ja vois enemmän vielä vedota sanan totuuksiin . Piispojen pastoraaliohje on sotkenut monen seurakunnan ja pakottaa valitsemaan puolensa ja linjansa . Hajaannus ei kuitenkaan tarvitse olla kaikkinensa huonoa , kun katson että on edetty niin pitkälle väärään suuntaan jo aikoja . Tähän ei tarvitse lie perusteluja , kun vaikka kuuntelee monia saarnoja ja katsoo piispallista esimiesasema kaitsentaa . Mitä pitää tehdä ?
Jumala on valmis kuten tuhlaajapojan isä valmiina. Hajoaminen on edessä , piispat ei peräänny ja seurakuntalaiset osa vaikenee ja osa lähtee pois ja tämänhän on ihan tuttua jo parin vuosikymmenen ajalta . Mediassa asia pysyy tiiviisti ainakin seuraavan vuoden ajan . Kaikki keskuteluluiden ”sävyt ” on nähty ja niitä tulee lisää , ylilyöntejä ja sovittelun tapaisia kirjoituksia , pohdintaa ja ratkaisuehdotuksia . Pappiskunta saa rohkeutta näistä esim. tästä blogista , luulisin niin . Kuten Sami mainitsi niin kristinuskoon kuuluu tälläinenkin ja kärsiä oikean asian puolesta . Pappeja nousee esiin jotka eivät välitä työpaikan puolesta eikä maineesta , onhan kansankirkossa varmaan paljon väkeä vielä jotka tahtovat pitäytyä Jumalan sanaan . Enemmän tulisi jokaisen rukoilla oman itsensä ja perheensä puolesta ja pyytää johdatusta , että voisi jokainen toimia oikein omalla paikallaan säilyttäen puhtaan omantunnon Jumalan edessä .
Toivo, en itsekään innostu äkkivääristä mielenpahoittajista jotka sotivat aina ja kaikkialla. Kirkon monet herätysliikkeet ovat näiden kasvualustoja, voisin kertoa monia tarinoita.
Piispan pitää olla valmis kritiikkiin silloin kun se on asiallista, oli piispana sitten kuka tahansa.
Rauhasta puheen ollen kannattaa lukea Jeremian kirjan 6. luku.
Tässä osa siitä:
”He kaikki, pienimmästä suurimpaan, hankkivat väärää voittoa. Niin profeetat kuin papitkin pettävät kansaa. Huolettomasti he parantelevat minun kansani vammoja. He sanovat: »Nyt on rauha, kaikki hyvin!»
vaikka rauhaa ei ole. Heille käy onnettomasti, koska he ovat tehneet kauhistuttavia tekoja mutta eivät suostu edes häpeämään – häpeän tunne heiltä puuttuu tyystin. He kaatuvat kaatuneitten joukkoon,
heistä tulee loppu, kun minä rankaisen heitä, sanoo Herra. Kansa ei ota oppia menneistä ajoista.
Näin sanoo Herra: – Pysähtykää ja katsokaa, minne olette menossa, ottakaa oppia menneistä ajoista! Valitkaa oikea tie ja kulkekaa sitä, niin löydätte rauhan. Näin sanoin, mutta te vastasitte: »Emme kulje!» Minä asetin teidän turvaksenne myös vartiomiehiä ja sanoin teille: Kuunnelkaa torven ääntä! Mutta te vastasitte: »Emme kuuntele!» (Jer. 6:13-17)
On sanottu, että ensimmäinen ihmisen mielettömyyden eli hulluuden merkki on se, kun ihminen menettää kykynsä hävetä. Ja tässä Jeremian kirjan kohdassa se juuri sanotaan: ”häpeän tunne heiltä puuttuu täysin”.
Raamatussa sanotaan, että niiden, joilla häpeä (=synti) on kunniana ja ylpeytenä, loppuna on kadotus.
Fil. 3:19: ”heidän loppunsa on kadotus, vatsa on heidän jumalansa, heidän kunnianaan on heidän häpeänsä, ja maallisiin on heidän mielensä.”
Synti on paljastettava ja lakia on saarnattava kaikessa terävyydessään, sillä muuten ei kukaan käänny ja tule pelastumaan häpeältä, Jumalan vihalta ja kadotukselta. Ehkä kyky hävetä voidaan vielä joillakin ihmisillä palauttaa. Ehkä ei olla paaduttu ihan lopullisesti pohjaan saakka. Jumalallehan toki kaikki on mahdollista.
Mikä sitten pelastaa häpeältä? Usko Ristiinnaulittuun ja kuolleista herätettyyn Jeesukseen Kristukseen. ”Sanoohan Raamattu: ”Ei yksikään, joka häneen uskoo, joudu häpeään”.”( Room. 10:11)
Rakkauden saarnaaminen ei pelasta ketään ja on vakava harhaoppi. Se on minun mielestäni ideologiaa, ei kristinuskoa lainkaan. Kirkostamme onkin väärän teologian vuoksi tullut ideologinen. Ei ihmisessä itsessään asusta mitään sellaista rakkautta, josta Raamattu puhuu ja joka voitaisiin herätellä ja houkutella hänestä jollakin ihmetempulla esiin. (katolinen kirkko tosin näin opettaa, mutta Luther ei näin opettanut, onneksi!). Luonnollinen ihminen vihaa Jumalaa ja pakenee häntä.
Jos ei ole uskoa Jeesukseen Kristukseen, ei ole myöskään mitään sellaista rakkautta lähimmäiseen, josta Raamattu puhuu. Lutherin opetuksen mukaan usko ja rakkaus kuuluvat yhteen. Ensin on usko Jeesukseen ja Jumalaan ja sitten voi myös viritä rakkaus Jumalaan ja lähimmäiseen. Kristityn rakkauden teot ovat tämän uskon hedelmää. Teot on tarkoitettu lähimmäistä varten Jumalan kunniaksi, ei Jumalalle. Sillä ihmisen teot eivät lisää mitään täydelliseen Kristuksen Golgatan uhrisovitustyöhön, sijaissovitukseen. Joka siinä uskossa elää ja ja niin yrittää tehdä, elää harhaopissa. Hyvä huomata tämä!
Ensin on tultava Jeesuksen ristin luo: ”3:16 Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen Poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo, hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.” ”Siinä ilmestyi meille Jumalan rakkaus, että Jumala lähetti ainokaisen Poikansa maailmaan, että me eläisimme hänen kauttansa. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi” (1. Joh. 4:9-10)
Golgatan ristillä näkyy Jumalan viha syntiä kohtaan ja samalla näkyy Jumalan käsittämätön rakkaus syntistä ihmistä kohtaan. Jumala antoi rangaista Poikaansa meidän sijastamme että pelastuisimme. Meidän olisi tullut roikkua siinä ristillä. Mutta vaikka niin tapahtuisikin, ei se mitään auttaisi, koska silloin saisimme vain ansiomme mukaan. Mutta Jeesus suostui vapaasta tahdostaan ottamaan meidän osamme ristillä, sijaisenamme. Ristinmiehen katseleminen synnyttää rakkauden tuota ristillä riippuvaa uhria Jumalan karitsaa kohtaan. Yhä uudelleen ihmettelen tätä.
Rakkaus on apostoli Paavalin mukaan Jumalan armolahja. 1. Kor. 12:31 ”Pyrkikää osallisiksi parhaimmista armolahjoista. Ja vielä minä osoitan teille tien, verrattoman tien”. Ja sitten hän osoittaa armolahjoista suurimman, jota ihmisellä itsellään luonnostaan ole, vaan se on saatava Jumalalta. 1. Kor. 13 Paavali sanoo tämän jumalallisen rakkauden olevan ikuinen, kun taas muiden lahjojen katoavaisia.
Usko syntyy evankeliumin Sanan kuulemisesta. (Room. 10:17) Kukaan ei ole evankeliumin eli ilosanoman tarpeessa, jos hänellä ei ole synnintuntoa, joka on Raamatun mukaan häpeää synnistä pyhän Jumalan ja hänen Sanansa totuuden edessä. Lain saarnan tehtävänä on synnyttää tuo synnintunto, jotta evankeliumi voisi sitten lohduttaa sydämen.
Ei tämä ole todellakaan mitään rakettitiedettä, jota ei kuka vain Raamattua lukeva voisi oivaltaa ja uskoa ja kokea todeksi omassa elämässään. Ei tarvitse olla mikään teologian tohtori tai dosentti. Siitä voi tulla ja monessa tapauksessa tuleekin jopa uskon este. Tämähän on historiassa nähty ja koettu ja on tänäkin päivänä totta.
Riitta, Riitta. Ei rakkauden saarnaaminen ole sinänsä mikään ideologia eikä harhaoppi. Mutta rakkaudesta voidaan kyllä tehdä epäjumala, sen sisältö ideologisoida ja vääristää. Taitaa olla niin, että ”rakkaus” on sen verran epämääräinen käsite, että siitä voidaan väittää melkein mitä vain.
On muuten sanottu, että 1 Korinttolaiskirjeen 13. luvussa sana ”rakkaus” voitaisiin melkein joka kerta korvata sanalla ”Kristus”. 1 Joh 4:9-10 on sen hieno tiivistelmä.
Eivät ihmiset yleensä pidä itsensä kritisoimisesta, mutta julkinen virka ja media-aika asettavat uusia reunaehtoja.
Ns. ”totuuden” torvia toki on valitettavan paljon, usein kovin isoäänisiäkin, useammallakin laidalla. Sammeli Juntusen kirjoitus ei kuitenkaan vastannut noita ”pahamaineisia” totuuden väittämän torvia vaan oli asiallisen pohdiskeleva näkökulma siihen hämmennykseen, jota piispojen pastoraalinen ohje (eri piispojen erilaisine julkisine ja puolijulkisine tulkintoineen) on synnyttänyt. Sen ääneen sanominen on pikemminkin ”hyviin nykyaiakaisiin alaistaitoihin” verrattavaa toimintaa, jossa myös ilmaistaan tarpeesta yhdenvertaisuudelle eri ryhmittymien oikeuksien suhteen – julkiseen virkaan kai yleensä liittyy se, että on valmis myös julkisesti keskustelemaan kiistanalaisista periaatteista tai toimintatavoista. Perempi julkinen ulosiotulo kuin sisäinen kyräily useilla eri foorumeilla, mitä käsittääkseni on ollut.
Ehkä kyseessä on jonkinlainen hätähuuto niiden puolesta, jotka miettivät kirkkoon liittymista, siitä eroamista, tai syvempää osallistumistaan: ”missä ollaan, mikä maa…?”
Niin kovin moni on nyt hämmennyksissään: kenen tai keiden päätökset oikeutetaan, ja millaisin perustein. Piispat eivät ole käsittääkseni yhtenäisiä tässä asiassa, vaikka kaunopuheinen ohje onkin kirjoitettu sellaisessa sävyssä. Kirkkokansa on oikeutettu tietämään, mistä on kyse. Ongelman ei pitäisi piispoille olla uusi ja tuntematon. Ongelma on julkinen, se ei selviä ”hyssyttelemällä”.
Kyseessä on todellinen ja syvällinen ristiriitatilanne, joka on tehty julkiseksi sekä kirkolliskokouksessa että varsinkin sen jälkeen; sekä piistpojen että ”muiden” taholta. Ei sitä voi enää ”maton alle” lakaista.
Käsittääksen kirkko on ainutlaatuinen yhteisö, jossa pelkkä inhimillinen hierarkia ei määrittele toimintaa.
Uskoisin, että Sammelin Juntusen ulostulo voi jopa puhdistaa ja selkeyttää ilmapiiriä, toisin kuin ”miljoonat” ihmettlyt ja päivittelyt, joita lienee ollut. Totuuden tunnustaminen on viisauden alku.
Marko, kyllä sinä varmasti tiedät, että rakkaus ei ole Raamatussa mikään epämääräinen käsite. Tuossa 1. Kor. 13 puhutaan agape -rakkaudesta. Rakkaudesta on tehty epäjumala, juuri niin kuin sanot. Rakkaus on nyt jumala.
Tekoäly antoi tämän selityksen:
”Eros on intohimoinen, eroottinen rakkaus, Filia on ystävyyteen ja kiintymykseen perustuva rakkaus, ja Agape on ehdotonta, epäitsekästä ja palvelulähtöistä rakkautta, jota usein kutsutaan myös lähimmäisenrakkaudeksi tai jumalalliseksi rakkaudeksi.”
Luulen että kirkkomme tilassa on pitkälti kyse siitä, että luterilaisen teologian kruununjalokivi Vanhurskauttamisoppi on hylätty tai laiminlyöty. Jos ihmiselle vain tolkutetaan että sinun tulee rakastaa, rakastaa aina vain rakastaa ilman että julistetaan evankeliumia ja neuvotaan hänelle näin tie uskoon ja kirkastetaan Kristuksen sovitustyö, niin rakkauden käskystä tulee ankara moraalisaarna, joka – mitä nyt olen seurannut kaikenlaisia wokelaisia moraalisaarnaajia – lopulta synnyttää vihaa. Moraalisaarna synnyttää vain kylmyyttä ja vihaa ja laittomuutta.
Vielä edelliseen , riidat ja vaikeudet tulisi ratkaista piispallisessa kaitselmuksessa . Paimen pitää laumasta huolta ja sen tärkein tehtävä on että lauma pääsee perille . Ihmisten omiintuntoihin on laki kirjoittu seurakunnallisessa elämässä , jonka tulee kätkeytyä armoon ja anteeksiantamukseen . Ja siinä kunnioittaa tietysti paimenta ja rukoilla että rakkaus ja totuus saisi vallita seurakunnassa . On lopulta niin että perheessäkin tehdään väärin jokaisen kohdalla , mutta siksi Kristus on annettu meille lahjaksi . Kaikki suhteet tulee kätkeytyä rakkauteen , eikä jotain patriakaalista järjestelmää luoda . Läheiset suhteet ovat , joiden kautta elämä syntyy kaikkeen ja kaikkien kautta Kristuksen ruumiissa . Nyt piispallinen kaitselmus on viemässä kansankirkkoa väärään suuntaan.
Timo G. Kun kerran et enää ole kansankirkon jäsen, niin miksi kannat noin suurta huolta piispallisesta kaitselmuksesta kansankirkossa? Piispuus kansankirkossa ja jolla on takanaan vuosisataiset hierarkkiset rasitteet muotoutuu väistämättä erilaiseksi kuin pienessä vapaakirkossa.
Kansankirkon tilannetta kuvaa osaltaan ”vanha lännen sanonta” ajalta ennen nykyisiä kärhämiä: ”Mitä vähemmän seurakunnan ja sen papiston tarvitsee olla tekemisissä piispan ja tuomiokapitulin kanssa sen parempi.” Kieltämättä asian ei tarvitsisi olla tuolla tavalla.
Timo G, entisenä yhteiskuntahistorian tutkijana minulla on rasite (?) lähestyä monia asioita historian jatkumon kautta. Emme voi vain hypätä tästä päivästä Raamattuun ja päätellä siitä, miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla.
Niin Marko S. Seinäjoella on päätelty, miten asiat ovat ja miten niiden pitäsi olla ja siellä toimii kuten tiedämme Inkerissä vihitty pappi. Tämä ristiriita mikä evlut-kirkossa on syntynyt tai synnytetty on syvä, periaatteellinen ja pysyvä.
Kosti V. Käsittääkseni kansankirkossa on myös kaksi keskenään vastakkaista käsitystä siitä, kuka on tämän ristiriidan synnyttänyt. Ehkä mielekkäin tapa ratkaista ristiriita olisi, että toinen osapuoli ”tekisi johtopäätökset” ja siirtyisi nykyisen kansankirkon ulkopuolelle. Parempi laiha sovinto kuin lihava riita.
Täällä ilmiantajat pörräävät kuin kärpäsparvi. Se vaatiikin paljon älyä, kun osaa klikata (Report comment). Näyttää Toivo Loikkasen kommenttikin hävinneen. Yhdyn täysin Timo Pöyhösen ajatukseen mitä hän aiemmin totesi: ”O tempora, o mores!”
Ristiriidan synnyttäjää voi tietysti miettiä. Ettei vaan olisi tuo, johon kirkko ei ole enää juurikaan keskittynyt, joka aikoinaan yritti jyrätä Lutherin peruuttamaan sananasa? Se olisi tietysti kirkon johdon taholta ihanteellinen ratkaisu, että herätysliikkeet itse tekisivät johtopäätöksen, kun heille sitä nyt kovasti näytetään suosittelevan.
Vai toivotaanko sitä, että myös lestadiolaiset nostaisivat kytkintä? Tuskinpa, menee samalla liian paljon verotuloja. Erotaan, mikäli erotetaan muuten ollaan kuin täi tervassa. Ainakin itse olen.
Marko S. Minua melkein huvittaa, kun katsoin äsken pitkästä aikaa Ville Auvisen blogia. Sielläkin kommenttini odottaa moderointia. Olen otettu! Ilmeisesti mielipiteeni ovat niin perkeleen(stä) vaarallisia, että ne pitäisi poistaa tai laittaa kaappiin.