Suomen evankelis-luterilaisen kirkon piispojen tuore piispainkirje Kutsu rauhaan on tarpeellinen puheenvuoro. Se käsittelee rauhaa yksilön sisäisenä rauhana, ihmisyhteisössä vallitsevana rauhana sekä eri valtioiden välisenä asiana.

Tarkastelen tässä rauhaa kirkkoyhteisömme sisäisenä asiana. Kutsu rauhaan antaa siihen aineksia.  

Piispainkirje alkaa näin: ”Kirkkoisä Augustinus määritteli 1600 vuotta sitten rauhan olotilaksi, jossa vallitsee levollinen järjestys. Rauha on siis paljon enemmän kuin vain väkivaltaisuuksien puuttumista. Rauhaa tuovat yhteiskunnan vakaus ja turvallisuus, demokraattiset vaalit ja ihmisoikeudet, avoin julkinen keskustelu ja kokemus omaa elämää koskevien päätösten oikeudenmukaisuudesta” (s. 12).

Tuon määritelmän mukaan kirkkoyhteisömme sisäinen rauha on särkynyt. Kirkossamme ei vallitse ”levollinen järjestys”. Merkittävänä syynä tähän on piispainkokouksen avioliittoa koskeva pastoraalinen ohje. Sitä on yleisesti tulkittu niin, että siinä annetaan papeille lupa vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja avioliittoon. Sellainen on kuitenkin vastoin kirkkomme oppia sekä sitä, että kirkolliskokous torjui piispainkokouksen esityksen kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä. Tästä huolimatta arkkipiispa ja useat muutkin piispat ovat väittäneet, että piispainkokous ”ei ole kävellyt kirkolliskokouksen yli” ja että ”kirkon oppi ei ole muuttunut”.

Tällainen väite on outo mutta mahdollinen, jos pastoraalista ohjetta luetaan kirjaimellisesti. Siinä ei nimittäin kehoteta pappeja vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja, eikä siinä edes anneta lupaa sellaiseen. Sen sijaa pastoraalinen ohje toteaa, että vihkimistä pyytävät samaa sukupuolta olevat parit on ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti”.

Lehdistössä ja useimmissa kirkkomme seurakunnissa tämän on tulkittu tarkoittavan sitä, että pastoraalinen ohje antaa papeille luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Piispoille tällainen tulkinta on mitä ilmeisimmin mieluinen. Joillekin piispoista mieluista on luultavasti sekin, että pastoraalinen ohje on kirjoitettu niin epämääräisesti, että heitä ei helposti saada kiinni kirkolliskokouksen yli kävelystä tai kirkon opin vastaiseen toimintaan kannustamisesta.

Kysyin Mikkelin hiippakunnan kirkkoherrojen kokouksen kyselytunnilla piispa Mari Parkkiselta, antaako pastoraalinen ohje papeille nyt luvan vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja vaiko ei. Piispani ei suostunut vastaamaan, vaan totesi, että pastoraalinen ohje ”vahvistaa vallitsevan tilanteen”. Mutta miten tämä suhtautuu siihen, että vallitseva tilanne on vastoin kirkon korkeimman hallintoelimen päätöstä ja pappislupausta? Papit ja piispathan ovat lupauksessaan sitoutuneet toimimaan kirkon opin mukaisesti. Ja oppi ei ole muuttunut, kuten piispat toteavat.

Nähdäkseni piispat yrittävät selvitä em. ongelmasta tahallisen epäselvällä ohjeistamisella. Pastoraalisen ohjeen sanamuoto ”kohdattava avoimesti ja arvostavasti” voidaan tulkita niin, että halutessaan papit saavat vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja. Toisaalta, jos piispoja kritisoidaan siitä, että he ovat antaneet luvan kirkon opin ja kirkolliskokouksen päätöksen vastaiseen toimintaan, he voivat vedota siihen, että lupaa ei ole annettu, vaan on ”vahvistettu vallitseva tilanne”.

Tällainen voisi toimia johtamistaidon oppaassa esimerkkinä siitä, miten ei pidä johtaa tai hoitaa hallintoa: ”Ei näin. Ohjeiden ja määräysten pitää olla selkeitä. Ne eivät saa olla ainakaan tarkoituksellisen monitulkintaisia, sillä sellainen on ns. suhmurointia ja romahduttaa luottamuksen viranomaisiin.”

Piispojen oma toiminta on siis vastoin heidän piispainkirjeensä keskeistä lähtökohtaa: rauha on olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys.

Kirkon päätöksentekojärjestelmän vastainen toiminta on osaltaan koventanut kielenkäyttöä kirkkoyhteisön sisällä, varsinkin sosiaalisessa mediassa. Sellainen rikkoo rauhaa, sillä rauhan eräs aspekti on kunnioittava kielenkäyttö: ”Yksinkertaista rauhantyötä on suhtautua sanoihin ja kieleen tarkkaavaisesti” (s. 53).

Se muuttuu yhä vaikeammaksi, koska kirkossamme ei ole institutionaalista keinoa puuttua piispojen omavaltaiseen toimintaan. Kun valtalehdistö, kuten Hesari ja Kotimaa, hyväksyvät piispojen toiminnan, ainoaksi kritiikin keinoksi jää ironia ja tilanteen karnevalisointi tyyliin ”radio Jerevan”. Useimmat meistä eivät osaa sellaista, ja epäluottamus purkautuu epäkohteliaina sanoina.

Piispat ovat oikeassa varoittaessaan sellaisesta. Toisaalta he kantavat osavastuun siitä, että kovat sanat, ironinen ilkeily ja karnevalisointi lisääntyvät. Kirkon päätöksentekojärjestelmä on rikki, ja se on osoitettava, jos ei muuten niin epäsovinnaisilla keinoilla. Julkilausumilla ei enää ole merkitystä. Kirkolliskokouksen arvovalta on kuitenkin palautettava jollain tavalla. Kritiikitön kohteliaisuus lakaisee maton alle sen, että kirkkomme rauha eli ”olotila, jossa vallitsee levollinen järjestys” on rikki. Se voidaan palauttaa vasta kun sen syiden kanssa tehdään tiliä. Sellaiseen kirkon johdon voisi pakottaa uhka verotusoikeuden loppumisesta. Kai valtionkin kannalta on outoa, että veronkantoon oikeutettu julkisoikeudellinen yhteisö toimii vastoin omaa päätöksentekojärjestelmäänsä.

Eräs toinen piispainkirjeen mainitsema rauhaan tai pikemminkin sen puutteeseen liittyvä asia, jonka haluan tässä yhteydessä nostaa esiin, ovat kaksoisstandardit: ”Viime vuosina globaalin etelän valtiot ovat syyttäneet länttä kaksoisstandardeista. – – Syytökset kaksoisstandardeista ovat kasvattaneet epäluottamusta sekä rikkoneet kansainvälistä yhteistyötä” (s. 19).

Kaksoisstandardit eivät riko rauhaa pelkästään valtioiden välillä vaan myös yhteisön sisällä. Kirkkomme sisällä kaksoisstandardit näkyvät kahdella tavalla. Ensimmäinen on tämä: Naispappeuden vastustajiin suhtaudutaan hyvin ankarasti. Sleyn messuyhteisöltä on Porissa kielletty ehtoollinen ja kirkkohallitus on poistanut eräiltä muiltakin kirkon virallisilta lähetysjärjestöiltä kolehtipyhiä. Samaan aikaan sateenkaaripappien toimintaa katsotaan läpi sormien, ja siihen on olemassa virallinen suositus. Ja kuitenkin, kun kirkolliskokous aikoinaan hyväksyi naispappeuden, se samalla päätti, että perinteinen virkakanta ei ole harhaoppi. Sateenkaaripappien toiminta taas on vastoin kirkon virallista oppia. Tällainen kaksoisstandardi lisää epäluottamusta.

Toinen kaksoisstandardi on siinä, miten piispat suhtautuvat kirkon jäsenten erilaisiin kannanottoihin julkisuudessa. Piispojen kritiikin kohteeksi joutuu, jos oletetusti harjoittaa ”vihapuhetta” tai oletetusti rikkoo yhdenvertaisuutta vastaan. Tällaisilla perusteilla piispat ovat viime aikoina kritisoineet Päivi Räsästä, Teemu Keskisarjaa ja nyt viimeksi Antti Kruusia. En ota kantaa siihen, onko tuo kritiikki aiheellista vaiko ei. Kiinnitän huomiota siihen, että oletettu vihapuhe tai oletettu yhdenvertaisuuden väheksyminen ovat lähes ainoita puheeseen tai opetukseen liittyviä rikkeitä, joihin piispat puuttuvat.

Muihin harhaoppeihin he eivät puutu. Esimerkiksi emerituspiispa Wille Riekkinen saa vapaasti esittää julkisuudessa sellaista versiota kristillisestä uskosta, joka on selkeästi harhaoppinen. Kyse ei ole mistään kevyistä painotuseroista tai tieteellisestä tutkimuksesta. Riekkisen yleistajuisessa kirjassaan Valo ja pimeys sekä YLEn TV -ohjelmassa esittämän väitteet Kristuksen persoonasta, hänen ylösnousemuksestaan, sovitustyöstään ja Jumalasta luojana ovat rankasti vastoin kirkkomme tunnustusta sekä tänä vuonna juhlittavaa Nikean tunnustusta. Yli 30 kirkolliskokousedustajaa jätti tästä keväällä julkilausuman. Siihen ei kirkon johdon taholta reagoitu millään tavalla. Riekkinen on saanut jatkaa kirkkomme tunnustuksen vastaista opetustaan esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehden laajassa artikkelissa, joka julkaistiin tänä syksynä.

Kaksoisstandardien edessä herää kysymys: Onko kirkollemme harhaoppia enää mikään muu kuin oletettu vihapuhe ja oletetut rikkeet yhdenvertaisuutta vastaan? Onko kirkossamme tapahtunut piispojen pastoraalisessa ohjeessaan mainitseman ”oikeustilan muutoksen” lisäksi myös ”opillisen tilanteen” muutos?

Jos on, sekin rikkoo kirkkoyhteisömme sisäistä rauhaa. Kirkon johto menettää kirkkokansan luottamuksen. Silloin he eivät voi toimia myöskään yhteisön sisäisen rauhan edistäjinä.  

Rauha ei ole mahdollinen, elleivät piispat palaa hoitamaan tehtäväänsä evankeliumin puhtauden vaalijoina. Lisäksi heidän on kunnioitettava kirkon yhteistä päätöksentekojärjestelmää, palattava läpinäkyvään hallintoon ja luovuttava tarkoituksellisen monitulkintaisista ohjeista.

Sammeli Juntunen
kirkkoherra, kirkolliskokousedustaja
Savonlinna