Keskusteluissa kohtaa usein nuo tutut rippileirin kokemukset. Ikkunoista karkaamiset on aina olleet tyypillisiä. Ne ja vastaavat kepposet ovat aina olleet olennaisessa osassa rippilasten kapinoimisen tarvetta. Niissä ei ole mitään uutta. Uutta on se, että leirien ogelmatilanteet pääsevät lehtien palstoille ja somekeskustelujen aiheeksi.
Aikanaan riparin ohjaajana leiriä valmistellessa opin eräältä erityisnuorisotyöntekijältä sen, että nuoret tarvitsevat jännitystä. Hän sanoi: ”Jollemme me sitä järjestä, niin he järjestävät sitä itse.” Menin myös tutustumaan sellaisten seurakuntien rippikoulutyöhön, joissa oli menestyvä nuorisotyö ja opin heiltä paljon.
Sain myös pari pätevää isosta sieltä. Heidän läsnäolonsa oli aivan ratkaisevaa hyvin onnistuneen leirin toteutuksessa.
Pääsin tutustumiskäynneillä näkemään, miten paljon voidaan nuorisotyössä saada aikaan, kun siihen kunnolla paneudutaan. Siihen aikaan minulla ei vielä ollut edes koulutusta nuorisotyöhön, mutta asenne oli kohdallaan. Nimittäin yksi mummo rukoili minulle rakkautta nuoriin. Ehkäpä se oli se tärkein onnistumisen edellytys, joka minulla oli.
Rippikoulutyössä tärkeää on asennoitua nuoriin lapsina eikä melkein aikuisina. Yllättävä tieto oli sekin että nuoruus on melko uusi keksintö. Se keksittiin kaupallisiin tarkoituksiin vasta sodan jälkeen. Sitä ennen käsitettä nuoruus ei ollut siinä käytössä, jossa se nyt on. Rippilapsia tulisi kohdella yhtä suurella rakkaudella kuin omia lapsia..
Kysyin omalta teini-ikäiseltä tyttäreltäni niihin aikoihin sitä, mistä riparilaisten kapina johtuu. Hän opetti minulle yhden tärkeimmistä nuorisotyössä huomioitavista seikoista. Hän sanoi: ” Te aikuiset annatte meille sääntöjä, miten meidän tulee toimia ja me toimimme niin. Sitten kun teille itsellenne tulee vastaan tilanne, jossa teidän itse pitäisi noudattaa omia sääntöjänne, niin te rikotte niitä ilman muuta.”
Oivalsin siinä, että nuoret kokevat noin ja että heilläkin on mielestään oikeus rikkoa sääntöjä. He osoittavat sen kapinopimalla. Niinpä seuravalla leirillä osasin ottaa tuon huomioon ja yhtenä aamuna luin taululle kauniilla käsialalla kirjoitetun viestin: ” Peku, etkö sä huomaa että me kapinoidaan?” Näin he kertoivat tunnistaneensa sen, että he itse ovat minulle rakkaita ja tärkeitä.
Marko. Jännityksen luomiseen tarvitaan vain hyvää mielikuvitusta. Hyppy katonrajasta lattialle tuntuu ihan kauhealta silmät sidottuna. Sellainen kokemus on helppo järjestää, kun lapsi seisoon vahvan lankun päällä. Sen molemmista päistä nostaa pari riskiä isosta vain hiukan, muta samalla kyykistyy ja juttelevat siinä keskenään. Lankun päällä seisova kokee, että hänet nostetaan ylös. Siltä katon rajasta sitten pitää hypätä patjalle.
Kokeilkaapa itse. Vaikka sen tietää, ettei ole korkealla, niin kokemus vaikuttaa siinä enemmän ja luulee olevansa katon rajassa.
On paljon muutakin sellaista jossa omia rajoja pääsee kohtaamaan ihan sen materiaalin avulla mitä käytössä on.
Huomasin miten helppoa oli opettaa lapsia kyseisen tehtävän pohjalta. jännityksen lauettua.
Olen varmaan aika ulkona nykynuorten menosta ripareilla yleisesti kun en kuule mitään negatiivista . Seija kommentoi että lapset saa esimerkin vanhemmilta , mutta olisko syy että nykynuorisoa kasvattaa se mitä älypuhelimesta tulee . Ajattelen että ennemminkin vanhemmat laiminlyö kasvatustehtävää . Moni uskova nuori perhe miettii asuinpaikkaansa sen mukaan missä on kristillinen koulu lähellä ja myös Srk jossa lapset pääsevät pyhäkouluun ja muuhun Srk – toimintaan . Nykyään tiedostetaan mahdollisista kiusaamisen vaaroista jopa netin kautta ja monelle se tuottaa traumaattisia kokemuksia . On myös ei uskovista kodeista laitettu herätysliikeripareille lapsia kun ajatellaan että olis turvallisempaa siellä .
Jarmo Kokkosen haastettelu onkin vain tilaajille. Joten kaikki ei pääse sitä lukemaan. Jarmolla on tilanne hyvin hallussa ja tietää työnsä tähden sen mikä on kullakin epäonnistuneella leirillä on mennyt pieleen. Viime ja tämän vuotisilla vaikeuksiin jotuneilla leireillä on ainakin yksi yhteinen piirre. Resurssit ovat kaikissa olleet liian vähäiset.
Minulle se kertoo siitä että rippikoulutyössä on seurakunnat pyrkineet säästämään. Rippikoulu olisi kuitenkin työala jossa on mahdollista luoda kirkolle hyvää tulevaisuutta. Siihen tulisi panostaa paljon. Nyt kun lapsilla on paljon enemmän ahdistuneisuutta, niin tottakai sekin oireilee leireillä.
Kokkosen mukaan keväällä ennen leiriä lasten kanssa tehty työ on tärkeää. Silloin on mahdollista tutustua nuoriin, jolloin tiedetään mitä on tulossa ja osataan varautua.
Minusta ennenkaikkea pitäisi ottaa nuorisotyö keskeiseksi työmuodoksi ja ryhtyä juuri siihen panostamaan eniten.
Minusta on tyhmää pitää ripareita, joissa työntekijät joutuvat venyttämään jaksamistaan äärimilleen viikon ajan ja toipumiseen siitä menee ainakin kolme päivää. Työntekijöinä usein kokemattomia kesäteologeja. Leireillä tulisi aina olla mukana joku, joka on mukana nuorisotyössä myös syksyllä. Jos Riparilla ei ole ketään sellaista, joka on kokoaikaisesti työssä, niin nuorten saaminen mukaan toimintaan tökkii jo siinä.
Tyhmää siksi että ei odoteta muuta kuin että pidetään ripari.
Monissa seurakunnissa ei edes odoteta sitä, että nuoret tulisivat mukaan konfirmaation jälkeen. Syyksi sanotaan, ettei nuoria kiinnosta.
Miksi sitten. Siksi että kirkko ei tee nuorisotoiminnasta nuoria kiinnostavaa. KIrkon tavoite näyttää olevan enneminkin vain selvitä siitä haasteesta että leirit kyetään järjestämään. Isostoimintakin suurelta osalta tähtää vain leirien onnistumiseen. Seurakuntien tulisi huomioida kaikki nuoret ja heidän erilaiset odotukset. Siihen tarvitaan enemmän voimavaroja. Työntekijöitä ja aikaa paneutua. Jos näin tehdään, niin onnistumisen mahdollisuudet paranee heti. kaikki tarvittava tieto on olemassa. Ei tarvita muuta kuin laittaa se käytäntöön.
Joten vastuu on meidän jotka olemme päättämässä seurakuntien varojen käytöstä, eikä ylirasittuneilla työntekijöillä.
Pekka P, pääsit taas mieliaiheeseesi.
Nykyään noihin jännitysasioihin ja seikkailuun kyllä panostetaan, mikäli mahdollista on. Nykyään leireistä laaditaan myös perusteelliset turvallisuussuunnitelmat riskiarvioineen. Olen voinut muutamana kesänä seurata sivusta parin eteläsuomalaisen rippikoulun leiriä saman leirikeskuksen alueella, jossa oma ruotsinkielinen seurakuntamme ne pitää. Vauhtia on piisannut ja hyvä niin.
Työntekijä- ja muut resurssit ovat monimutkaisempi juttu. Kesäteologit ovat hyvin erilaisia. Minun kokemukseni mukaan pääsääntöisesti lähellä nuoria ja nuoret myös ottavat heidät omikseen. Joukkoon mahtuu varmasti myös hiljaisia ja epävarmoja, mutta jostakin jokaisen on joskus aloitettava.
Tosiasia ainakin meillä päin on, että nuorisotyönohjaajia ei ole eikä saa. Siksi on turvauduttu muun soveltuvan koulutuksen saaneisiin ”seurakuntapedagogeihin”. He tekevät käytännössä samaa työtä mutta eri nimikkeellä. Joskus on käynyt niinkin, että hyvät nuorisotyön tekijät lähtevät muihin hommiin, koska työajat ovat lähes mahdottomia perheellisille ja palkkakaan ei tahdo riittää (!).
Eli työoloja ja -tehtäviä pitäisi rajata sekä palkkaa tarkistaa ylöspäin. Samalla nuorten muuttuvat elämäntilanteet ja tarpeet vaatisivat yhä laajempaa osaamista tai enemmän työntekijöitä. Sekä johonkin keskittymistä. Jäsenkadon ja rahahuolien kanssa kamppailevat seurakunnat ovat hankalan pulman edessä.
Suositusten mukaan (niitä ei aina voida noudattaa) leirivapaat pitäisi pitää mahdollisimman pian leirin jälkeen. Tämä tarkoittaa yhtä päivää leiriviikonlopun jälkeen ja kahta leiriviikon jälkeen. Pienemmissä seurakunnissa tämä on ongelmallista. Leiriviikon jälkeen vaikkapa papilla on pidettävänä 1) leiriviikolta rästiin jääneet kaksi vapaapäivää, 2) seuraavan viikon kaksi vakinaista vapaapäivää sekä 3) nuo kaksi leirivapaata. Se taas tarkoittaa, että pappi olisi yhteen putkeen vapaalla melkein viikon. Se taas voi olla utopiaa. Kun papinsijaisia ei välttämättä ole saatavana ja on kuitenkin hoidettava jumalanpalvelukset, kasteet ja hautajaiset, leirivapaat on pakko pitää joskus myöhemmin, esimerkiksi loman aluksi. Isommissa seurakunnissa kuviot ovat varmasti toisenlaiset. Paljon riippuu myös siitä, montako rippikoulua seurakunta järjestää ja miten ne on ajoitettu.
Ei ole helppo tarkastella asiaa nuoren näkökulmasta. Jos joku silti paneutuu siihen, niin on mahdollista että nuoret tulevat itse vastaan ja auttavat leirin onnistumisessa. On totta että moni muukin asia on utopiaa näissä asioissa kuin ne , joita Marko S. toi asiantuntijana esiin. Minä olen vain innostunut haaveilija ja hiukan irti seurakuntatyön todellisuudesta. Jos ne asiat joita olen kymmeniä vuosia toitottanut olisi mahdollista tuosta vain toeteuttaa, niin olisihan ne hoidetuu kuntoon jo ajat sitten. Tiedän taistelevani tuulimyllyjä vastaan.
Monissa juhlapuheissa nostetaan Rippikoulu kirkon lippulaivaksi, jota monet muut maat kadehtivat.
Lippulaivat olivat niitä jotka olivat parhaiten varusteltuja ja niistä käsin taistelua johdettiin. Yhtä paljon, kuin minä olen haaveilija, niin yhtä paljon kirkko elää omassa kuplassaan ylistäessään rippikoulua.
Silloin kun aloin kirjoittaa tänne (2015), niin joku rohkaisi minua kirjoittamaan pienemmällä pensselillä.
Sanoen : ”Jos en kirjoittaisi noin isolla pensselillä, niin minua kuunneltaisiin.”
Nyt vasta seitsemän vuoden jälkeen alan uskoa tuohon.
Asenteet muuttuvat hitaasti.
Oman asenteeni muokkauksessa on vielä työtä.
Saati sitten kirkon asenteesa sen omia lapsia kohtaan.
Pekka P. Kyllä unelmia ja utopioita on hyvä olla. Nykyään rippikoulua suunnitellaan monessa paikassa yhdessä nuorten kanssa. Jossakin tämän kesän uutisessa nuori kertoi, että rippikoulun oppitunnit ovat paljon mielenkiintoisempia kuin koulun. Joku arvosti sitäkin, että ei olekaan mitään pakkoa tulla uskovaiseksi. Jokaisessa seurakunnassa on nykyään ”nuorten vaikuttajaryhmä” ihan lakisääteisesti. Tosin en itse usko tällaisten hallintohimmeleiden merkitykseen, mutta annetaan nyt sillekin mahdollisuus.
Itse teen työtä seurakunnassa, jossa on kulttuurisista syistä vaikea tehdä rippikoulua samalla otteella kuin Etelä-Suomessa. Tosin tiedostan itse olevani enemmän julistaja ja opettaja kuin keskustelun moderaattori.
Haaveilla siis saan siitä, että olisin nuori vastavalmistunut nuorisonohjaaja. Saisin ensimmäisen työpaikkani seurakunnasta, jossa nuoret eivät ole mukana toiminnassa. Nuorteiltoja, eikä muutakaan nuorten toimintaa ei ole moniin vuosiin ollut. Vain se ripari. Seurakunta antaisi minulle mahdollisuuden nyt toteuttaa unelmani nuorten seurakunnasta. Saisin keskittyä täysipainoisesti nuorisotyöhön haluamallani tavalla ja saisin siihen työrauhan.
Lähtisin liikkeelle ensi kesän riparilaisista joiden kodeissa kävisin vierailulla tulevan talven aikana ja tutustuisin perheisiin sekä he minuun. Samalla saisin hyvän kuvan koko seudun elämästä. Järjestäisin retkiä ja useampia yhden yön tapahtumia tälle joukolle. Näin nuoret sopeutuisivat tulevaan ripariin vähän kerrassaan. Ripari olisi silloin vain yksi vähän pitenpi tapahtuma muiden vastaavien joukossa. Kaikesta ponnistelustani huolimatta riparin jälkeen jäisi toimitaan mukaan vain yksi. Seuraavan talven keskittyisin seuraavaan ripariin yhdessä tämä nuoren kanssa. Seuraavan vuoden riparin jälkeen hän saisi kaverin. Sitten minulla olisi jo kaksi nuorta, joiden kanssa yhdessäoloon laittaisin pääasiallisen huomioni. Sitä seuraavan riparin jälkeen saisi mukaan kolmannen. Sitten viidennen. Sen jälkeen mukaan tulisi jo 150. Sitä isonpaa nuorten joukkoa ei yksi nurisotyöntekijä voi pitää koossa. Minulla olisi nyt 5 innostunutta apuohjaa. Mukaan tuelevat nuoret löytäisivät näistä viidestä paremmat samaistumiskohteet, kuin se mitä itse voin heille tarjota. Siinä he näkisivät istelleen innostavan esimerkin sellaisesta jossa he itse kerran haluavat olla mukana.
Haaveeni perustuu Jeesuksen opettamaan yhden lampaan etsimisen strategiaan.
Pekka P. Unelmointi ja visiointi ovat hyviä asioita.
Meidän rippikouluikäluokkamme on vuodessa 90 – 120 välillä. Kyllä siinä saisivat meidän puolitoista nuorisotyöntekijäämme käydä kylässä ja unohtaa oman perhe-elämän kokonaan. Voi olla, että papitkin saisivat osallistua kierrokselle, mutta saattaisivat illat loppua kesken siitä huolimatta. Sekä jäädä isoskoulutukset, isospalaverit ja nuortenillat jäädä pitämättä…
Vaikka kyse on unelmasta, niin
Kakkua pitää malttaa syödä pala kerrallaan.
Pienilläkin voimavaroilla saadaan hyviä tuloksia, jos asenne on kohdallaan.
Asenne nuorisotyötä kohtaan on Jorma Kokkosen mielestä juuri se, jonka pitäisi muuttua.
Jos asenne muuttuu,niin vähenevilläkin voimavaroilla on mahdollista luoda parempaa tulevaisuutta.
Pekka P. Ilmeisesti pointtini meni Sinulta ohi. Monilla seurakunnilla ei yksinkertaisesti ole varoja eikä ihmisiä sellaiseen nuorisotyösatsaukseen, josta unelmoit. Eikä nuorisotyötä tekevillä ole aikaa ja resursseja, ellei seurakunnan suurin piirtein kaikkia muita toimintoja ajeta alas.
Jarmo Kokkonen on mielestäni ihan oikeassa ja hänen korjausehdotuksensa hyviä. Samalla kannattaa miettiä, mikä on seurakunnan nuorisotyön tavoite. Se nimittäin voidaan määritellä monin eri tavoin.
Olen kuullut seurakunnasta, jossa oltiin tyytyväisiä siihen, että seurakunnan nuoret (=kirkkoon kuuluvat) olivat aktiivisia paikallisessa urheiluseurassa. Tällöin on aivan luonnollista, että seurakunnassa keskitytään nimenomaan rippikouluun ja isoskoulutukseen eikä pidetä vaikkapa nuorteniltoja tärkeinä.
Herätyskristitty huokaa tässä kohden tietenkin syvään ja kysyy,: eikö nuorille pitäisi tarjota myös jotakin hengellistä toimintaa? Ja sitä tietenkin tarjotaan, jos työntekijät ovat herätyskristillisiä jollakin tavoin.
Diakonisesti suuntautunut kristitty pitää tärkeänä, että seurakunnan nuorisotyö on siellä, missä nuoretkin ja tarjoaa heille tukea, keskustelua ja läsnäoloa.
Kaikki nämä kolme ”mallia” ovat todellisuutta eivätkä ne välttämättä sulje toisiaan pois. Kokkonen taisi puhua siitäkin, kuinka tärkeää olisi, että lapset varhaisnuoret ja perheetkin voisivat saada myönteisiä leirikokemuksia. Näin varmasti on ja meilläkin on esimerkiksi lastenleireille enemmän tulijoita kuin pystymme ottamaan vastaan. (Resurssipula!) Mutta on myös kaupunkiseurakuntia, joissa lastenleirejä joudutaan perumaan, koska tulijoita ei ole.
Nykyisen rippikoulusuunnitelman keskeinen tavoite on saada nuoret kokemaan kirkko ja seurakunta tärkeinä sekä sitouttaa heitä jäsenyyteen. Tähän siis pyritään. Mutta siitäkin on olemassa monia eri käsityksiä, mihin täsmällisesti pitäisi pyrkiä.
Olen todella kiitollinen siitä että maltat keskustella tästä aiheesta kanssani.
Lapinjärven srk oli pieni vain kai pari tuhatta henkeä. Tuskin sitäkään. Yksi ripari vuodessa. Kirkkoh. tiesi kiinnostuksestani nuorisotyöhön ja pyysi minua nuorisotyöntekijän sijaisuuteen kahdeksi kuukaudeksi. Homma venyi puoleksitoista vuodeksi.
Sain organisoida siis kaksi leiriä. Ensimmäinen meni tietysti täysin poskelleen. Toinen onnistui paremmin, sillä lähdin tutustumaan niihin seurakuntiin, joissa oli menestyvä toiminta. Päätin viimeistä leiriä suunnitellessani tehdä sen vähän toisella tavalla. Opin paljon ja aloin jo silloin ihmetellä, miksi kovin harvassa paikassa nuo perustavaa laatua olevat oivallukset eivät ole olleet käytössä kaikkialla.
Pirkkalasaa asuessani sain tutustua nuorisopastori Köykän luomaan syteemiin ja totesin että olin aikanaan oivaltanut aivan samoja nuorisotyön perusrakenteita, kuin ne mitä siellä on käytössä.
Pirkkalassa kaikki on jo konfirmaatio iltana nuorten illassa ja siitä jatketaan heti.
Köykkä sai organisoida ja luoda toimintarunkoa monet vuodet, niin tulosta on syntynyt. Samaa mahdollisuutta ei moni saa. Samat perusrakenteet ovat kuitenkin olemassa ja helposti käyttöön otettavissa.
En ole mikään alan asintuntija ja kokemukseni ripareista on vähäpätöinen. Virassa olen ollut Verohallinnossa 39 vuotta ja siinä sivussa päässyt läheltä seuraamaan seuraukuntatyötä. Virkavapailla tehnyt lyhyitä sijaisuuksia.
Keskustelut seurakunnan työtekijöiden kanssa ovat minulle aina hyvin merkityksellisiä. En vain ole osannut kirjoittaa sellaisella tavalla, että minua olisi kuunneltu.