Keskusteluissa kohtaa usein nuo tutut rippileirin kokemukset. Ikkunoista karkaamiset on aina olleet tyypillisiä. Ne ja vastaavat kepposet ovat aina olleet olennaisessa osassa rippilasten kapinoimisen tarvetta. Niissä ei ole mitään uutta. Uutta on se, että leirien ogelmatilanteet pääsevät lehtien palstoille ja somekeskustelujen aiheeksi.
Aikanaan riparin ohjaajana leiriä valmistellessa opin eräältä erityisnuorisotyöntekijältä sen, että nuoret tarvitsevat jännitystä. Hän sanoi: ”Jollemme me sitä järjestä, niin he järjestävät sitä itse.” Menin myös tutustumaan sellaisten seurakuntien rippikoulutyöhön, joissa oli menestyvä nuorisotyö ja opin heiltä paljon.
Sain myös pari pätevää isosta sieltä. Heidän läsnäolonsa oli aivan ratkaisevaa hyvin onnistuneen leirin toteutuksessa.
Pääsin tutustumiskäynneillä näkemään, miten paljon voidaan nuorisotyössä saada aikaan, kun siihen kunnolla paneudutaan. Siihen aikaan minulla ei vielä ollut edes koulutusta nuorisotyöhön, mutta asenne oli kohdallaan. Nimittäin yksi mummo rukoili minulle rakkautta nuoriin. Ehkäpä se oli se tärkein onnistumisen edellytys, joka minulla oli.
Rippikoulutyössä tärkeää on asennoitua nuoriin lapsina eikä melkein aikuisina. Yllättävä tieto oli sekin että nuoruus on melko uusi keksintö. Se keksittiin kaupallisiin tarkoituksiin vasta sodan jälkeen. Sitä ennen käsitettä nuoruus ei ollut siinä käytössä, jossa se nyt on. Rippilapsia tulisi kohdella yhtä suurella rakkaudella kuin omia lapsia..
Kysyin omalta teini-ikäiseltä tyttäreltäni niihin aikoihin sitä, mistä riparilaisten kapina johtuu. Hän opetti minulle yhden tärkeimmistä nuorisotyössä huomioitavista seikoista. Hän sanoi: ” Te aikuiset annatte meille sääntöjä, miten meidän tulee toimia ja me toimimme niin. Sitten kun teille itsellenne tulee vastaan tilanne, jossa teidän itse pitäisi noudattaa omia sääntöjänne, niin te rikotte niitä ilman muuta.”
Oivalsin siinä, että nuoret kokevat noin ja että heilläkin on mielestään oikeus rikkoa sääntöjä. He osoittavat sen kapinopimalla. Niinpä seuravalla leirillä osasin ottaa tuon huomioon ja yhtenä aamuna luin taululle kauniilla käsialalla kirjoitetun viestin: ” Peku, etkö sä huomaa että me kapinoidaan?” Näin he kertoivat tunnistaneensa sen, että he itse ovat minulle rakkaita ja tärkeitä.
Onkohan historian kuluessa ollut yhtään riparia, jossa ei olisi karattu ikkunasta/ovesta ja käyty yönselässä virkistäytymässä. Epäilen, ettei ole.
Mutta kuten blogisti toteaa, ei näistä lehdissä kirjoitettu. Ja hyvä niin.
Pekka ja Jari. On olemassa.myös sananlasku: Joukossa tyhmyys tiivistyy. Tässä blogissa on kyllä tärkeä pointti. Lukekaapa kuitenkin Hilkka Olkinuoran vapaasti luettavissa oleva kolumni Kirkko ja kaupunki -lehdestä.
Mieleni tekisi kommentoida konkreettisesti, mutta joudun pidättäytymään siitä vaitiolovelvollisuuden ja ”piirien” pienuuden takia. Nämä yöjuoksut ja ikkunoista karkaamiset eivät ole se olennainen ongelma vaan se, että ne johtavat loukkaantumisiin ja siihen, että muutaman kymmenen nuoren joukon ruvetessa riehumaan leiriturvallisuus ja joskus myös leiriläisten ja leirikeskusten omaisuus ovat ihan oikeasti vaarassa. Ketään ei lähetetä leiriltä kotiin tai leiriä keskeytetä pikkuasioiden vuoksi.
Suuri enemmistö rippilleireistä on onnistuneita. Emme me muuten tavoittaisi niin isoa osaa 14-16 -vuotiaista kuin nyt.
Marko S.,
En suhtaudu kevyesti riskeihin. Ymmärrän hyvin vastuuta kantavien huolen.
Ilmiö ei kuitenkaan ole uusi, siitä ehkä vain uutisoidaan nykyään enemmän koska medioita on enemmän.
Aikanaan soitin tutulle nuorisoohjaalle perjantaina ja soitti myöhemmin takaisin kun oli nuorten illassa . Kysyin millainen oli ja hän vastasi että ihan hyvä ja 200 nuorta oli ollut . Ihmettelin kun paikkakunta ei kauhean iso ollut että miten noin paljon oli ? Ja hän vastasi että isoset on ratkaisevin tekijä siihen kun ovat sitoutuneet .Nuoreen kuten muihinkin ihmiseen pätee sama että ihminen kaipaa tulla kohdatuksi ja nähdyksi ja myös kaipaa kiintymyssuhteita . Nuorella nämä näkyy usein voimakkaina reaktioina kun tämä ei toteudu . Myös nuorten elämään kuuluu vapauden tunteesta lähtevä joskus harmaan rajan ylitys . Porukka päättää ja mukavaa touhuta ilman järkeä on kai helppoa.
Pastori Matti Vuolanne aikoinaan sanoi, että rippileirin papilla pitäisi olla poliisin valtuudet. Hiljattain erään uutisen mukaan nuoret eivät pidä pappia auktoriteettina. Tietysti esim. herätysliikkeiden omilla rippileireillä ja ehkä maaseudulla häiriökäyttäytymistä on vähemmän kuin esim. suurten kaupunkien paikallisseurakunnissa. Tarvittavan kurin pitäminen tunneillakin voi olla yllättävän vaikeaa. Toisilta se onnistuu paremmin kuin toisilta.
Olet mielestäni oikeilla jäljillä, Mika. Tosin häiriöpotentiaalia on ainakin nykyään myös maaseudulla ja herätysliikkeiden ”valikoituneilla” rippileireillä.
Muistan opiskeluajoiltani jutun, jonka mukaan erään herätysliikkeen nuorilla oli riparilla mukana tunnustuskirjat. Murrosikäisen innolla papin opetuksesta ja sanavalinnoista etsittiin ”harhaoppia” että päästiin provosoimaan. En tiedä, miten tilanne ratkaistiin vai ratkaistiinko ollenkaan. Nykyään tällaista pidettäisiin todennäköisesti työntekijän kiusaamisena ja se johtaisi varmasti kasvatuskeskusteluun ja vanhemmille soittamiseen.
Minäkin syntinen provosoin uskovaista (ja muuten kerrassaan erinomaista) koulumme uskonnonpettajaa kertomalla vakavalla naamalla, että olen kääntynyt Jehovan todistajaksi.
Minäkin syntinen provosoin uskovaista (ja muuten kerrassaan erinomaista) koulumme uskonnonpettajaa kertomalla vakavalla naamalla, että olen kääntynyt Jehovan todistajaksi.
😂😂 pojat on poikia !
Laitoin tuon jutun Itä-Häme lehteen maantaina ja se oli heti tiistain lehdessä 12.8. Nopeaa toimintaa.
Jorma Kokkonen Kotimaan uutisissa kertoon aivan tarkkaan mistä kohtaa kenkä puristaa.
Kannattaa lukea se haastattelu.
Tärkeässä asemassa on pyhäkoulutyö, jota monissa seurakunnissa on vähennetty kovalla kädellä.
Ne lapset, jotka pyhäkoulua ovat pienenä käyneet ovat ripari-ikäsinä hyvin mukana.
Avain hyvään riparikäytökseen on varhaisnuorten leirit.
Kävin ennen riparia nuorten kodeissa keskustelemassa vanhempien ja nuoren kanssa samassa pöydässä. Mikäli onnistuin siinä sanomaan vanhemmille jotain positiivista heidän lapsestaan, niin tiesin että kaikki sujuisi hyvin.
Harvalle nuorisotyöntekijälle kodeissa vierailu voi olla mahdoton ajatus. Siinä pääsin näkemään millaisesta perheestä lapsi oli tulossa.
Samalla tutustuin heihin ja sain apuja myös jännitysryhmän valmisteluihin.
Jännitysryhmä kokoontui iltaisin leirillä. Siinä aluksi kerroin tulevan tehtävän. Jos joku siinä vaiheessa jänisti, niin ei päässyt jatkossa mukaan. Sillä tehtävät vaikeutui ilta illan jälkeen. Kukaan ei tietenkään halunnut jäädä pois.
Siihen aikaan minulla oli paljon paremmat mahdollisuudet jännityksen järjestämiseen. Nyt kai erillistä ryhmää ei voi edes olla.
Pyhäkoulutyö (noin perinteisessä mielessä) on minun ymmärtääkseni katoavaa kansanperinnettä.
Erilaisia seikkailuryhmiä järjestetään monessa seurakunnassa. Yksi haaste on, että seurakunnat joutuvat tänä päivänä kilpailemaan monien eri toiminnanjärjestäjien kanssa. Meillä raamattuvyöhykkeellä on vielä hyvä tuki siitä, että herätyskristillisyys luo myönteiset edellytykset seurakunnan leiri-, lapsi- ja nuorisotyöllekin. Mutta myös tiukentuneet turvallisuusvaatimukset tuovat omat haasteensa.
Pekka: Tyttäresi kommentti osuu nappiin: ” Te aikuiset annatte meille sääntöjä, miten meidän tulee toimia ja me toimimme niin. Sitten kun teille itsellenne tulee vastaan tilanne, jossa teidän itse pitäisi noudattaa omia sääntöjänne, niin te rikotte niitä ilman muuta.”
Jokainen meistä vanhoista muistelee joitakin pikku kepposteluja riparilla. Minäkin kävin isosen kanssa tupakalla lähimetsässä. Mutta tullaan tähän päivään: väkivallalla uhkaaminen, mobbaus, jopa aseiden hallussapito … Näitä tapahtuu tämänpäivän ripareilla. Ja mistä nämä nuoret esimerkin saavat? Aikuisilta.
On myös Seija huomioitava lasten kehitysaste. Rippilapset elävät vielä aikaa, jolloin kaikki on joko ei, tai kyllä. Vasta aikusuudessa he kohtaavat myös harmaan alueen, jossa on itse tehtävä valintoja. Eikä annetut säännöt ja määräykset aina päde. Näitä tilanteita lapset seuraavat sivusta, ja tekevät usein sen johtopäätöksen, että aikuinen toimi tuossa väärin. Siksi hänelläkin on oikeus rikkoa sääntöjä.
Vastaaviin tilanteisiin joudutaan työpaikoilla joissa on ohjeistus vaikkapa epäasiallisen käytöksen välttämisestä.
Siellä voi tulla vastaan tilanne, jossa ohjeistukseen täytyy tehdä muutos. Silloin vastaan tulee se kysymys miten ohjeistusta voi muuttaa sellaisella tavalla, ettei se kumoa samalla koko ohjetta.
Muutoksen tekemisessä ratkaisevaa on vahvistaako muutosehdotus ohjeistusta, vai kumoaako se sen.
Tätä eroa on usein aikuisenkin vaikea tiedostaa ja lapselta sellaista kykyä ei kannata odottaa.
Joten siitä huolimatta että tekisimme mielestämme oikeita päätöksiä, niin niitä sivusta seuraavat teinit voivat pitää tekojamme aivan väärinä.
Tietenkin teemme paljon vääryyttä itselle ja toisille. Luin juuri Viktor E. Frankl ” Ihmisyyden rajalla.” Siinä hän kertoo keskitysleirikokemuksestaan. Se on todella kertomusta siitä miten suureen pahuuteen ihminen kykenee, kun hänelle annetaan siihen rajattomat mahdollisuudet. Kirjan luettuani ymmärrän nyt paremmin sitä maailmaa jossa elämme ja itseäni. Siksi kirjoittaminen positiivisista näkökulmista alkoi nyt kiinnostaa. Minulla niitä on kertynyt vuosien mittaan paljon ja niitä on hauska muistella.
Kerran erehdyin sanomaan riparin oven suussa lapsille: ”heittäkää kenkänne tähän”. Sen jälkeen hetken aikaa väistelin ilmassa lentäviä kenkiä. Joku taisi osua.
Lapset kun ottavat kaiken konkreettisesti.