Keskusteluissa kohtaa usein nuo tutut rippileirin kokemukset. Ikkunoista karkaamiset on aina olleet tyypillisiä. Ne ja vastaavat kepposet ovat aina olleet olennaisessa osassa rippilasten kapinoimisen tarvetta. Niissä ei ole mitään uutta. Uutta on se, että leirien ogelmatilanteet pääsevät lehtien palstoille ja somekeskustelujen aiheeksi.

Aikanaan riparin ohjaajana leiriä valmistellessa opin eräältä erityisnuorisotyöntekijältä sen, että nuoret tarvitsevat jännitystä. Hän sanoi: ”Jollemme me sitä järjestä, niin he järjestävät sitä itse.” Menin myös tutustumaan sellaisten seurakuntien rippikoulutyöhön, joissa oli menestyvä nuorisotyö ja opin heiltä paljon.

Sain myös pari pätevää isosta sieltä. Heidän läsnäolonsa oli aivan ratkaisevaa hyvin onnistuneen leirin toteutuksessa.

Pääsin tutustumiskäynneillä näkemään, miten paljon voidaan nuorisotyössä saada aikaan, kun siihen kunnolla paneudutaan. Siihen aikaan minulla ei vielä ollut edes koulutusta nuorisotyöhön, mutta asenne oli kohdallaan. Nimittäin yksi mummo rukoili minulle rakkautta nuoriin. Ehkäpä se oli se tärkein onnistumisen edellytys, joka minulla oli.

Rippikoulutyössä tärkeää on asennoitua nuoriin lapsina eikä melkein aikuisina. Yllättävä tieto oli sekin että nuoruus on melko uusi keksintö. Se keksittiin kaupallisiin tarkoituksiin vasta sodan jälkeen. Sitä ennen käsitettä nuoruus ei ollut siinä käytössä, jossa se nyt on. Rippilapsia tulisi kohdella yhtä suurella rakkaudella kuin omia lapsia..

Kysyin omalta teini-ikäiseltä tyttäreltäni niihin aikoihin sitä, mistä riparilaisten kapina johtuu. Hän opetti minulle yhden tärkeimmistä nuorisotyössä huomioitavista seikoista. Hän sanoi: ” Te aikuiset annatte meille sääntöjä, miten meidän tulee toimia ja me toimimme niin. Sitten kun teille itsellenne tulee vastaan tilanne, jossa teidän itse pitäisi noudattaa omia sääntöjänne, niin te rikotte niitä ilman muuta.”

Oivalsin siinä, että nuoret kokevat noin ja että heilläkin on mielestään oikeus rikkoa sääntöjä. He osoittavat sen kapinopimalla. Niinpä seuravalla leirillä osasin ottaa tuon huomioon ja yhtenä aamuna luin taululle kauniilla käsialalla kirjoitetun viestin: ” Peku, etkö sä huomaa että me kapinoidaan?” Näin he kertoivat tunnistaneensa sen, että he itse ovat minulle rakkaita ja tärkeitä.