Viime viikot keskusteluineen ovat olleet jälleen karu muistutus: suomalainen yhteiskunta on muuttunut nopeammin kuin moni haluaa myöntää. Se kristillinen vähemmistö, joka vielä hetki sitten vaikutti julkiseen moraaliin, on nyt kauempana sivuraiteella.
Sekularisoituneessa Suomessa arvot eivät enää synny eduskunnassa – ne syntyvät kulttuurissa, some-kuplissa, kouluissa ja mediassa. Laki seuraa perässä, aina vain vähän jäljessä. Jos yrität puolustaa kristillisiä arvoja pelkällä lainsäädännöllä, olet jo myöhässä. Pelkkä lakitaistelu ei pelasta maailmankuvaa, joka on jo vaihtunut.
- Sekularisaatio muuttaa pelin perusteellisesti
Kyse ei ole vain kirkosta eroamisesta tai tilastoista. Kyse on siitä, että käsitys ihmisestä, perheestä, sukupuolesta ja moraalista rakentuu nyt täysin toisin. Kulttuuri asettaa rajat sille, mikä on hyväksyttävää – ja julkinen keskustelu seuraa perässä. Konservatiivinen kristillisyys ei enää määritä keskustelun lähtökohtia, vaan se on siirretty puolustusasemiin.
- Kirkko mukautuu – ja menettää uskottavuutensa
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on monin paikoin muuttunut peiliksi ympäröivälle yhteiskunnalle. Se, mikä ennen oli teologinen kysymys, on nyt myös selviytymiskysymys. Tuloksena on usein rauhoitteleva viesti: “kaikki on hyvin, rauha, rauha – ei hätää mitään”.
Viime aikoina minua on alkanut yhä enemmän mietityttää se, että kirkko kieltää käytännössä Kristuksen, jos se ei uskalla selkeästi kutsua ihmisiä hänen seuraajikseen. Jos pelkkä jäsenyys riittää, kirkko on hiljaisesti luopunut kutsustaan. Tämä syö uskottavuutta sisältäpäin.
Samaan aikaan pienemmät herätysliikkeet jäävät helposti marginaaliin, koska ne eivät aina ymmärrä, millaista muutosta ne tavoittelevat ja miten kulttuurinen muutos todellisuudessa tapahtuu.
- Todellinen muutos tapahtuu arjessa – ei puheissa
Kulttuuri ei muutu eduskunnassa, messussa, suurissa herätyskokouksissa tai some-kirjoituksissa. Se muuttuu:
- keittiön pöydän ääressä
- perheissä
- ystävyyssuhteissa
- arjen valinnoissa
Siinä, miten elät, kasvatat lapsiasi, annat anteeksi ja pidät kiinni totuudesta – lempeästi mutta lujasti.
Rukous ja evankeliointi ovat välttämättömiä, mutta ne eivät korvaa elämää. Jos konservatiivien sanoma näyttäytyy ulospäin yhä useammin vain kiukkuisena vastustuksena ilman näkyvää uutta elämää, sanat menettävät painonsa. Ihmiset eivät usko saarnaa, jonka julistajaan eivät luota. Kulttuuri muuttuu, kun elämä on uskottavaa.
- Uusi strategia – tai ei mitään
Aika, jolloin ajateltiin “kun laki on oikea, niin arvot säilyvät”, on lopullisesti ohi. Laki seuraa kulttuuria, ei päinvastoin.
Jos kristityt haluavat vielä vaikuttaa, painopisteen on siirryttävä perheisiin, koteihin, paikallisiin yhteisöihin ja arjen todistukseen. Kannattaa unohtaa unelmointi suuresta herätyksestä. Tarvitaan tuhansia uskosta eläviä ihmisiä, jotka kulkevat vastavirtaan ja elämällään synnyttävät uutta kulttuuria.
- Henkilökohtainen havainto
Tämän viime viikon aikana olen itse joutunut pysähtymään. Olen pitkään ajatellut, että tehtäväni voisi olla mukana jossain tiimissä, joka toimii ”isossa kirkossa”. Nyt alan epäröidä: ehkä olenkin osa pienempää vähemmistöä, joka etsii, miten elää todeksi uskoa tässä ajassa.
En löydä itseäni selkeistä lokeroista. Haluan kuulua kirkkoon, mutta huomaan olevani siellä siinä vähemmistössä, joka haluaisi ottaa Kristuksen kutsun todesta, mutta joka ei helposti löydä paikkaansa.
Minulle yksi keskeinen vaikeus nykyisin kirkossa on tämä: kutsuuko se todella Kristuksen seuraamiseen? Kun nykyisin harva piispa haastaa ympäröivää kulttuuria Jumalan sanalla, seuraukset näkyvät nopeasti alaspäin. Yhä harvempi pappi – ja lopulta myös tavallinen kristitty – näkee kirkon paikkana, jossa tarvitseekaan seurata Kristusta.
Se pakottaa kysymään: mitä uskollisuus oikein tarkoittaa tällaisessa tilanteessa?
Entä jos tämä aika onkin aikaa, jolloin joudumme hyväksymään Jeesuksen sanat, että vain harvat ovat ne, jotka löytävät tien elämään? Entä jos todellisuus on se, että syntyy pieniä, tiiviitä yhteisöjä ja verkostoja, jotka yksinkertaisesti elävät todeksi Kristuksen kutsua samalla kun suuret massat kulkevat toiseen suuntaan, leveää tietä?
Se ei ole lohdullinen ajatus. Mutta ehkä juuri siinä on rehellisin lähtökohta: on turhaa rakentaa suurta näkyä massaliikkeestä, vaan olla uskollinen siellä missä on – yhdessä niiden kanssa, jotka jakavat saman kutsun. Ehkä tämä on enemmän identiteetin kuin strategian muutos.
- Lopuksi
Taistelu totuudesta julkisuudessa voi olla tarpeellista, mutta se ei yksin riitä. Eikä riitä pelkkä rukous tai julistus, jos elämä ei kanna samaa todistusta.
Todellinen vaikutus syntyy, kun usko näkyy kodeissa, katseissa, teoissa ja tavassa kohdata ihmiset. Kulttuuri muuttuu ihmisten kautta.
Siksi kristinusko vaikuttaa edelleen – ei ensisijaisesti äänestämällä eikä vain puhumalla, vaan elämällä. Siitä herätysliikkeet olivat aikanaan todistuksena.
Oikeaa analyysiä nykytilanteesta ! Ensin kun noudatamme Jumalan tahtoa sanan mukaan niin siitä seuraa vapaus ja kaikkea toimintaa syntyy missä ihmisten aitoa kohtaamista on . Yhteiskunnan tärkein yksikkö perhe kun jätetään täysin taka- alalle niin lopulta se johtaa siihen että pyritään vain korjaamaan vahinkoja . Tähän on vaikuttanut monet asiat mutta ennen kaikkea marxilainen ajattelu että valtio hoitaa kaiken joka on läpäissyt kaikkiin instansseihin , että ongelmia ratkaistaan rahalla tai lisäämällä lisää väkeä ja tuotetaan kankea ja myös toimimaton työntekijä ja virkamiesarmeija , jossa prioriteetit hukkuu . . . Sisällä olevat työntekijät myös helpommin hukkaa työstä pääasian , kun aikaa menee muuhun paljon Verrattuna vaikka Sveitsiin suomen virkamiesarmeija on yli puolet suurempi ja asukasluku liki vain kolmasosa ja sama on kansankirkossa työntekijöitä enemmän kun vuosikymmeniä sitten ja jäsenmäärä laskenut huimasti . Yhteydestä on lopulta kysymys ensin perheessä sitten seurakunnassa .
Herätysliikkeiden kautta on ruokittu ihmisiä , mutta samalla ne ovat eriytyneet pois kansankirkon yhteydestä ja synnyttäneet pietistisen kirkkomallin ; kirkko kirkon sisään , joka on nyt törmäyskurssilla suuremmin kun kansankirkko on selvästi lähtenyt ajan ideologisten suuntauksien virtojen mukaan . Pääsiäisen sanoma kutsuu meitä yhteyteen ristiinnaulitun kanssa josta kaikki elämä on lähtenyt ja syntyy Pyhän Hengen kautta .
Jälleen hyvää analyysiä Hannu V:ltä.
Kristillistä elämäntapaa ja kristillisiä moraalikäsityksiä on turha vaatia ei-kristityiltä. Se kuitenkin edellyttää kansankirkko- tai enemmistökirkkotilanteessa pietististä lähestymiskulmaa sillä tavoin, että tehdään periaatteellisella tasolla juuri se ero uskovien ja ei-uskovien välillä, jota kansankirkkoajattelu haluaa välttää kynsin hampain.
LHPK on muuten minun mielestäni esimerkki siitä, kuinka (pietistinen) herätyskristillisyys kokee metamorfoosin eli muodonmuutoksen: ecclesiola in ecclesia eli tosiuskovien/herätysliikekristittyjen joukko kirkon sisällä muodostuu kirkoksi, ecclesiaksi. Sama muutos on nyt paikoitellen käynnissä myös kansankirkon sisällä, vain hiukan toisin teologisin korostuksin. Osaltaan tähän vaikuttaa myös kulttuurimme jatkuva pirstoutuminen erilaisiin alakulttuureihin.
En nää lhpk syntyhistoriaa noin kuten Marko kuvasi . Lhpk lähti ns. tyhjältä pöydältä pienestä jossa alttarin pyhyys oli keskeisin asia , oli vain pieni joukko ihmisiä ja eri herätysliikkeistä ja muualta ihmiset ovat siihen liittyneet ja kasvanut sitä kautta . Nyt kirkkokansalla on monivivahteinen joukko eri herätysliikkeistä jotka eivät halua luopua omista perinteistä vaikka pyrkivät löytämään yhteistä säveltä jonka en usko kantavan yhteistä näkyä , koska herätysliikkeiden omista perinteistä on tehty jopa dogmin kaltaisia vaateita . Lhpk :lla ei ollut mitään herätysliikeperintöä taustalla kirkko- opillisesti vaan tunnustuksellinen luterilaisuus . Oli sley:n miehiä mutta ei se teologiasta jäänyt kiinni , kuten ei se ollut suurin syy myöskään kun sley yli sata vuotta sitten hajaantui ja syntyi 2 pientä kirkkokuntaa ja lähtijöitä oli paljon enemmän mutta vain pieni joukko lähti . Ei kysymys ole niinkään opista vaan sen elämisestä ja näystä , käsitys seurakunnasta ja paimenuudesta. Keskustelua käydään vierestä eikä siitä miten seurakunnat olisivat Kristuksen ruumis joka tarjoaisi perheille ja kaikille sen elämän kestävän kodin . Pappien tehtävä on keskeinen koko seurakuntakuviossa , jotta ”yleinen ” pappeus voisi toimia ja koko Srk toimii yhdessä. Voi ajat vaikeutua ja silloin perinteet voi jäädä taka- alalle , mutta näiden omien perinteisen korostus minusta kuvastaa ettei lopulta olla teologisesti ihan samaa mieltä . Onhan liikkeiden koolla tosi iso ero kun näistä kirkkokansan liikkeistä sley on paljon isompi kuin muut myös taloudellisesti . Puhtaalta pöydältä ja köyhänä on helpompi lähteä liikkeelle inhimmillisesti ajateltuna . Ja vähät rahat ovat siunauksena ja ohjanneet seurakuntaruumista apostoliseen uskon elämään ,mm. yhteisen pappeuden kautta. .Lhpk mallina sopisi kirkkokansalle jos haluavat . Vaikea uskoa nykyisten herätysliikejohtajien kautta syntyvän uutta kirkkoa . Sekin on usein keskusteluissa esillä minkälaisia käytäntöjä ja tapoja on tai olisi joka ei ole keskeisin asia ,jos tahtoo luterilaiseen tunnustukseen tunnustautua , sen sisällä on vaputta järjästää seurakuntaelämää miten tahtoo ., kun papit tahtoo kaitsea laumaa valmistellen saarnat ja toimittaa messut sanan ja tunnustuksen mukaan . Ei luterilainen oppi määrittele Srk- elämää ja se on myös lhpk seurakunnissa erilaista . Ei kukaan kiellä vaikka mitä järjästää vaan päinvastoin kun tahtoo vain sen terveen opin mukaan tehdä ja voi joskus epäonnistuakin . Yhteinen usko luo pohjan kaikelle ja sen sisällä on vapaus .
Pietistinen kirkkokäsitys kasvattaa omaa nahkaa ja mielestäni siihen tulee herkästi ajatus meidän / minun kun on eletty pitkään jännitteisessä suhteessa kirkkoa kohtaan jonka alaisuudessa ollaan . Itsenäinen kirkko varsinkaan pieni ja nuori ei kanna sellaista perintöä . Vierastan sellaista ajatusta että syntisten ihmisten joukko ajattelisi että meillä on jotain ja tämä on se ainoa oikea vaan seurakunta tahtoo muitakin kodittomia kutsua tietäen että meillä ei ole mitään jos Herramme ei anna . Ja on hienoa myös tavata vierailijoita ihan eri kirkkokunnista kun käyvät vierailemassa , jokaisella on oma polku ja paras kun jokaisella kristityllä olisi yhteys seurakuntaan säännöllisesti .
Marko,
LHPK eli Luther-säätiö on kokenut saman muodonmuutoksen kuin Luther, mutta sillä erotuksella, että heidän muodonmuutoksensa ei johtunut uskoontulosta. Luther tuli uskoon jonka tuloksena hän poisti, tai halusi poistaa lapsikasteen voimavaikutuksen, eli sen taivaallisiin autuutuksen. Koska maailman, eli sekalaisen seurakunnan kannatus oli pieni, mistä johtuen menestysteologinen strategia olikin ”lainattava” porttoseurakunnalta (yksi Lutherin määrityksistä), eli paavilta, niinkuin Luther asian ilmaisi. Tämä on hyväksytty senkin vuoksi, että tämä toinen sakramentti ikäänkuin esti vainot RKK:n taholta.
Siis Lutherinkin ”uudelleenkastajien” vaino vakuutti paavin ja on johtanut tämän päivän saumattomaan yhteyteen, eli uskonpuhdistuksen tulos oli + – 0.
Mistähän olet saanut tämän tulkinnan Lutherista, Reijo M? Ei oikein vastaa sitä kuvaa, minkä tutkimus antaa.
Reijon juttu on ihan keksittyä Lutherista tietysti ja jos muuta Reijo väität niin siinä tapauksessa varmaan tuot lähteesi esille .
Ajankohtainen analyysi Hannu V:ltä
Muistan taannoin eräässä saarnassa papin kysyneen kokeneelta vanhalta rovastilta: “Mikä voi saada ihmiset kääntymään Jumalan puoleen?” En muista kysymystä aivan sanatarkasti, mutta ajatus oli tämä. Papin mukaan rovasti oli vastannut: – “Siihen tarvitaan sota. -” Sotaa ei kukaan toivo, mutta melko lähellä “sodan äänet” jo kuuluvat. Ihmiset eivät kuitenkaan uskoneet muinaisessa maailmassa Nooan päivinäkään, ennen kuin vedenpaisumus tuli. Soisi kirkossa kyllä kaikuvan hätähuudon maailman moraalisesta tilasta: “Ellette tee parannusta, hukutte!”
Timo G. Tosiasia kylläkin on, että kaikki tuntemani alkuvaiheen ”puuhamiehet” (ja naiset) olin oppinut tuntemaan juurikin herätysliikeyhteyksissä. Edesmennyt Teemu Kakkuri käsitteli Luther-säätiötä suomalaisen herätyskristillisyyden historiassaan – eikä syyttä. Itse asiassa Luther-säätiö ja LHPK ilmentävät teologisessa tutkimuksessa moneen kertaan todeksi osoitettua ”pietismin ja ortodoksian synteesiä (herätyskristillisyyden ja puhdasoppisuuden synteesiä)”. Se ajoitetaan 1800-luvun alkupuolelle ja evankelisuus on sen selvin varhainen ilmenemismuoto Suomessa.
On minusta aivan ymmärrettävää ja myönteistä, että LHPK on syntynyt. En halua kiistellä, varsinkaan näin pitkäperjantaina, mutta siitä, kuinka väljät raamit LHPK:n tulkinta tunnustuksellisuudesta antaa erilaisille versioille luterilaisesta seurakuntaelämästä, tuntuu vallitsevan hyvin erilainen käsitys. Siis niiden parissa, jotka periaatteessa jakavat saman uskonymmärryksen, mutta eivät monia LHPK:n jumalanpalveluskäytäntöjä ja seurakunnan organisointitapaa: oma versio messujärjestyksestä, Nikean tunnustuksen käännös, suhtautuminen tekstinlukijoihin, esirukoilijoihin, erillispikareihin ehtoollisella, Athanasiuksen tunnustuksen käyttö pari kertaa vuodessa, eräät kirkollisen musiikin asiat ja niin edelleen. Luterilainen oppi nimenomaan määrittelee LHPK:n seurakuntaelämää. Ja hyvä niin.
Sen verran tuohon Markolle että ne jotka halusivat säilyttää kansankirkon piispallisen kaitselemuksen eivät olleet mukana kauan ja lhpk syntyi lopulta itsenäisenä ja Luther – säätiö jäi taustavaikuttajaksi ja se on organisaatio joka toimii hyvin kun on yhteinen intressi .
Kirkkokansan on luovuttava kahdesta asiasta mikäli tahtoo päästä itsenäiseksi ; luopua kansankirkkollisesta piispan alaisuudesta ( eli erota) ja nähdä perinteet eri valossa enemmän ”mausteena ” kristillisyydessä” kuin prioriteettinä ja ajatella että Herra huoneen rakentaa.
Kyllä tietysti luterilainen oppi määrittelee seurakuntaoppia tietysti sanan mukaan mutta se suurin osa seurakuntaelämästä on keskinäisestä yhteydestä syntyvää elämää jota luterilainen oppi ei määrittele tarkasti minkälaisia ohjelmaa ja toimintaa on .
Siitä mistä ollaan sisällä hyvin yksinmieleisiä on messu ja en nää miksi sinne pitäisi tuoda jotain muita elementtejä jossa Kristus palvelee . Ne tarpeet tuoda uutta ovat syntyneet yrityksinä synnyttää elämää seurakuntaan mielestäni . Se kuva on hyvin vastakkainen monen arvostelijan lausunnoille millaista Lhpk seurakuntaelämä kuin sisällä olevilla jotka kyllä kokeneet kansankirkkollisen ja herätysliiketoiminnan ja sitä kuvaa yleinen monesti ääneen lausuttu lause että nyt vasta elää kristityn vapautta . Puitteet on pienemmät tosin mutta Kristus on suuri . Joukko on hyvin kirjavaa ja eri taustoista tulleita ja sulautuvat mielestäni hyvin yhteen . Aina on erilaisia käytäntöjä eri kirkoilla . Ehtoolliskäytäntö on pääasiassa suurimmassa yhteismalja joka ei sinällään ole merkitystä muuttava .Siinä halutaan pitäytyä siihen apostoliseen tapaan ja 1900 vuoden traditioon . Olen kokenut syvän hengellisen rauhan eräässä messussa kun pappi ei pyyhkinyt ollenkaan maljaa välillä ja se kosketti syvästi ,mutta ensin pitää ymmärtää ehtollisen merkitys ennen kuin alkaa arvostelemaan . Ja se on aina seurakuntalaisen ja papin asia sopia ja erillisjärjestelyjä on mahdollista ja toinen asia siinä kirkon ehtolliskäytäntö ja ei tietysti voi vaatia kirkkoa muuttamaan käytäntöjä jokaisen mieltymyksen mukaan . Kritiikkiä jos tahtoo esittää mistä tahansa niin olisi hyvä se osoittaa sanasta tai tunnustuksesta käsin . On toki kirkko nuori ja pieni ja varmaan moni asia muotoutuu edelleen , mutta oma pappiskoulutus ja prosessit ovat taanneet yhteisen näön omaavia pappeja . Aina on kysymys myös papin ominaisuuksista ja lahjoista . Nyt kun alettu kehumaan omaa kirkkoa niin uskon että on löydetty myös yhteisen pappeuden lisäksi uutta seurakunnan kokoon kautta joka tuottaa yhteyttä ja aktiivisuutta . Eräs pappimme sanoi että ihan vapaasti voi tulla meidän juhliin puhumaan vaikka helluntaiveli ja jos puhuu raamatun vastaisesti niin sitten oikaistaan . Seurakunta koostuu paimenesta ja kuninkaallisesta papistosta eli seurakuntalaisista ja tämä tulee Paavalilaisesta teologiasta hyvin esille miten seurakunta toimii . Ihailen sellaisia pappeja jotka viihtyvät seurakunnan keskellä jotka eivät koe olla ohjelman tuottajia joka käänteessä , sillä se vie hapen seurakunnasta jos ruumis ei saa hengittää . Samalla kun seurakunnalla on velvollisuus rukoilla paimensa puolesta niin myös lupaa antaa palautetta kuten perheessä toimitaan rakkauden hengessä ja tietysti ihailen myös nöyryyden asennetta ottaa vastaan . Meillä kaikilla kristityillä on yhteinen päämäärä ja arvostelu ulkopuolelta on turhaa , mutta rakentava palaute tuo lopulta ihmisiä lähemmäksi . Lopulta ajattelen että on ajauduttu niin kauaksi luterilaisuudesta että vierastetaan kaikkea mihin on totuttu . Myönnän reilusti että olen ”takinkääntäjä” ja suurin käännös on tapahtunut suhteessa pappeja kohtaan . Kokemukset ei ole kansankirkkollisessa kontekstissa olleet kovin hyviä . Jos luottamusta ei ole papin ja seurakuntalaisen välillä niin miten voi syntyä elämää? Molemmat tarvitsevat toisia ja Jumala on vaan kutsunut jotkut siihen tehtävään ja se tulee nähdä tärkeänä osana koko seurakunnallista elämää . Enää ei tarvitse jousta niiden hyvien puhujien perässä !
Julkisuudessa ”Jeesuksen seuraamisesta” on tullut lähinnä ihmislähtöisen etiikan ja (uuden) moralismin vaatimusta: Mitä Jeesus tekisi, jos minä sen saisin (tai ”me”saisimme) päättää, mitä se käytännössä ja vaatimuksissa tarkoittaa. Armo taas tarkoittaa, että suurin piirtein ”kaiiki käy” edellisten vaatimusten puitteissa.
Ei siten ”Jeesuksen seuraaminen” sen klassisessa merkityksessä ole olemmaista.
Perin ”mielenkiintoista” on myös emeritiuspiispan uususkontunnustukset, joista ei selkeästi EvlLut kirkossamme sanouduta julkisesti irti. Eikä taideta edes julistaa ”yksittäiseksi poikkeavaksihämmennyksen teologiseksi pohdinnaksi”.
WIlle Riekkisen teoreema taitaa olla julkilausumattomasti hyväksyttyä kirkollistakin teologian soveltamista.
Yhtenäinen kirkollinen ”kulttuuri” jumalanpalvelusten muotoineen taitaa olla utopiaa ns. herätyskritillisissä piireissä(kin). Ehkä se on jossain mielessä myös paluuta jonnekin ”ihan alkuun”, jolloin eri puolilla oli erilaisia tapoja kristinuskon levitessä itään ja länteen, pohjoideen ja eteläänkin.
Tapahtuipa palmusunnuntaina eräässä Varsinais-Suomen seurakunnassa, kun kirkkoherra koski arkaan aiheeseen todeten muun muassa:
” / Tämän päivän Suomessa on trendinä parantaa aina jonkin ns. köyhien eli vähemmistöjen oloja. Suomessa on vallalla Juudaksen, kavaltajan asenne, jossa vaaditaan, että Jeesusta ei saa tuoda kouluihin eikä mihinkään julkisiin tiloihin. Että pitäkää Jeesus kirkossanne. Mutta sen sijaan vähemmistöt ja heidän oikeutensa ovat joka puolella lööpeissä.
Tällainen tämän ajan ns. köyhien nostaminen, tämän ajan ihmisen jumaloiminen, tulee johtamaan tuhoon. Jo nyt on nähtävissä sananvapauden kaventuminen. Korkeimman oikeuden päätöstä koskien Päivi Räsästä ovat kristityt ympäri maailmaa olleet hyvin huolissaan ja nähneet sen juuri sananvapauden kaventumisena. /”
Kun kirkkoherra tämän sanoi, eräs mies nousi ylös ja lähti saman tien ulos.