Siihen tarvitaan sitä rakkautta, jota meillä ei luonnostamme ole. Olemmehan monessa asiassa erimielisiä. Kukin meistä omalla persoonallisella tavallaan.
Rakkaus, jonka Jumala antaa kestää vastakkaisten mielipiteiden paineen. Hengen hedelmä on rakkaus.Gal 5:22 Tosin kirkon käyttämä käännös puhuu siinä hedelmistä. Se on mielestäni ongelmallinen käännös. Koska meidän kykymme rakastaa on aika puuteellinen. Se tulee oikein hyvin esiin näissä keskusteluissa ja varsinkin kirkon ns.kriisissä.
Jotta selviämme Hengen hedelmän antamasta haasteesta, niin tarvitsemme siihen Jumalan apua ja rukousta. Hän kykenee antamaan rakkautta silloinkin, kun meidän mielestämme se on mahdotonta. Mielestäni hengen hedelmä on parempi käännös, kuin hedelmät. Hedelmät luo kuvan yrityksestä rakastaa ja puristaa esiin jotain mitä sisimmässäni ei luonnostaan ole. Hengen hedelmä luo paremman kuvan siitä, että kyse on ulkopuolelta tulevasta rakkaudesta, jonka Jumalan Henki vaikuttaa.
Mielenkiintoista on ollut havaita, että heti seuraavana Gal 5:22 Hengen hedelmän luettelossa on ilo. Ilo siitä, että saamme olla Jumalan rakakkauden vaikutuspiirissä. Se kohdistuu minuun ja myös häneen, jolla on aivan erilainen näkemys. Rakkaus ja ilo siitä, että on rakastettu vaikuttaa sisimpään rauhan. Jumalan rauhan vaikutuksen alaisina saamme omistaa uskossa sen kärsivällisyyden, jota tarvitsemme, kun luemme muiden tekstejä. Kärsivällisyys saa aikaan sen, että kykenemme vastamaan hyvillä sanoilla ja pysyä tässä asenteessa uskollisesti ja yrittää kirjoittaa vieläpä lempeäasti. Silloinkin kun kumoamme vastaan sanojan väitteet. Tässä kaikessa auttaa meitä Jumalan antama itsehillintä. Se ei kuitenkaan estä meitä vastaamasta, vaikka pahin kiukku onkin jo kadonnut. Silloin voimme ehkä vastata asiaan. Eikä vain siihen tunteeseen, joka meissä heräsi toisen tekstiä lukiessa. Joten melkoisen haasteen Gal. 5:22 meille suo.
Täältä löytyy se puolueeton kenttä, josta minulle on esitetty, ettei tätä ole. Mielipiteissä saamme olla erimielisiä ja jopa nokat vastakkain, mutta silti on pidettävä mielessä, että Jumala rakastaa yhtä paljon meitä molempia.
Ajassamme ja debateissamme tuntuu koko ”rakkaus” -käsite ovevan kovin yksioikoinen ja yksipuolinen: ikäänkuin rakkaus olisi vain sallivuutta, empatiaa, ”hempeyttä” ja näitä tukevaa politiikkaa. Joskus vaikeata rakkaudessa onkin sanoa ”ei”, mikä ei synnytä vastarakkautta tai ”hempeyttä” ja ymmärrystä. Vaikeinta rakkauden osoittaminen onkin ehkä juuri silloin, kun tulee ymmärretyksi aivan väärin. Rakkauteen liittyy valmius kärsiä, miten se sitten konkretisoituukaan kussakin tilanteessa.
Ihanteita tietenkin on, mutta tässä nykyisessä ilmapiirissä on selvää, että kristillisyys sinänsä ei ole vastaus tähänkään kysymykseen. Esimerkiksi Yhdysvaltojen poliittiset kristilliset piirit, erityisesti Trump mukaan lukien, ovat kaikkea muuta kuin hyvän asialla. Juuri he eivät kestä kritiikkiä eivätkä vastakkaisia mielipiteitä.
Konservatiiviset kristityt ovat aina sen aallon harjalla, joka hajottaa ja tuhoaa. Joku Israelin toimien neliraajapuolustaminen ja se, ettei Palestiinaa haluta tunnustaa vaikka se on vain ajan kysymys, kertoo hyvin vahingollisista ideologioista. Kun jopa symbolinen tunnustaminen on liikaa, niin ihmisyys on unohdettu kauan sitten. Vain koska näkemykset perustuvat täysin harhaisiin käsityksiin Raamatusta, joihin ei edes tarvitsisi uskoa, mutta joihin halutaan uskoa.
En tiedä, onko ”kristillisyys” sinänsä yksin ratkaisu. Ratkaisun lähtökohta on pikemminkin todellinen kääntymys kolmiyhteisen Jumalan puoleen ja Hänen armonsa ymmärtämisessä.
Palestiinakysymys on oma kysymyksensä laajuudessaan ja propagandistisuudessaan. Siitä ei kannattane tässä alkaa väittelemään. En ota kantaa ospuolien väliseen kauheu- tai kauneuskilpailuun. Totean vain, että tunnustamalla ”symboli” valtiona, on se ongelma, että tuo symboli elää ja alkaa elää omia erilaisia elämiään: meillä lännessä hurskaan toiveikkaassa uskomuksessa, palestiinalais-islamilaisessa kontekstissa taas tyystin toisenlaisessa merkityksessä – suorastaan vastakkaisessa. Erilaisia mielipiteitä on. Raamattukysymys taas on ihan oma kysymyksensä, oltiinpa tunnustamisessa sitten proPalestiina tai proIsrael (tai antiPalestiina tai anti-Israel). Ideologisia riippuvuuksia on monilla sellaisillakin, jotka haluavat kiihkeästi palestiinan valtion tunnustamista (”joelta merelle…” – eli israel pois maailmankartalta). Kun toiselle kumartaa tulee toiselle tässäkin ilmeisesti pyllistäneeksi.
Mikä olisi rakkauden lähde kumpaisellekin osapuolelle? Rakkauteen pakottaminen ei oikein taida toimia. Eikä kunnioittaminenkaan käskien tule.
On kuitenkin hyvä muistaa, että ei-kristillisyyden ”rakkaudellisuudesta” eivät usean kymmenen miljoonan uhrit tai lukemattomat ihmisorjat anna sekään kovin lohdullista kuvaa. Eri uskontojen tai ideologioiden väliseen kauheuskilpailuun en kuitenkaan halua nyt tarkemmin alkaa kommentoimaan. Ihmiset ovat syntisiä, olivat sitten kristittyjä, muslimeja, ateisteja tai agnostikkoja (tai joitain ihan muitakin). Ei mikään ideologia tai uskonto meistä riittävän rakastavia tee. Ainakaan evoluutio ei syvää rakkautta selitä eikä synnytä, ei, vaikka tietynlaisen vastavuoroisuuden voisikin selittää. Eikä ihmiskunnan historia todista edes tieteen ratkaisevan rakkaudettomuuden tai edes rakkauden ongelmaa. Ei geeneissä ole rakkautta (vaikka itsekkyyttä niissä lienee väitetty olevan).
Voisit tietenkin kertoa, Antero hyvä, mikä on tai olisi mielestäsi vastaus. Mistä rakkaus kumpuaa tai kumpuaisi? Palestiinan tunnustaminen ei meitä rakastaviksi muuta. Ei uskovia eikä ateisteja (tai muita). Enkä usko, että myöskään israelilaisia tai palestiinalaisia tunnustaminen rakkaudellisemmiksi muuttaisi. Harmillista, sillä rauhaa ja rakkautta kumpikin puolisko tarvitsisi, ja sydämessään kenties toivoisikin.
Meillä kaikilla on rakkausvajetta – ja paljon. Jumalalla taas sitä rakkausvajetta ei ole – emme sitä rakkauttaan vain voi Häneltä itse tempaista. Mutta Hän sitä rakkautta mielle lahjoittaa – vaikka emme aina huolikaan tai edes taida tosissamme edes haluta – edelleen annettavaksi; omittavaksemme kenties. Aito rakkaus kun voi tarkoittaa myös kärsimisensä sietämistä, kärsivällisyyttä. Ilman kärivällisyyttä ei rauhakaan liene mahdollista.
Pekka
Kiitos blogistasi
Kiitos rakkauden asenteesta
Kirjoitukset voi mennä joskus ja joillakin tunteisiin ja se on tietysti ikävää jos kirjoittelu ei jatku kysellen ja toiseksi jos ei vastata kysymyksiin . Ehkä voisi kuvitella että keskustelut pitkälti pyörivät kristillisellä maaperällä ja silloin raamattu tulisi olla se millä tahdotaan perustella asioita . Ja sen voi ihan vapaasti tehdä oman kirkon tai vakaumuksen nimissä . Voisi ihan kohta kohdalta käydä kontekstin kanssa miten tulkitsee sanaa.Onhan varmaan kaikkien tunnustettava se asia että uskovia on kaikissa kristillisissä kirkoissa ja kerran perillä taivaassa . Uskon että olemalla eri mieltä olevien kanssa heitä kuunnellen niin se kasvattaa suhtautumista toisia kohtaan . Se voi täällä olla vaikeaa kun kirjoituksia voidaan myös tulkita vihaiseksi kun eivät vastaa omaa käsitystä asiasta .
Ihmisten väliseen rakkauteen aina kuuluu anteeksiantamus , ilman sitä emme selviä ja tämän varmaan jokainen avioliitossa elävä tietää .
Raamattu puhuu Jumalan rakkaudesta , kuten Galatalaiskirjeen kohta johon Pekka viittaa ja se on mahdollista Kristuksessa . Kristuksessa on uskova Pyhä ja puhdas , mutta lihassa olemme synnin alaisia , siis kysymys on kumpi meitä saa hallita ? Joudumme aina kääntymään yhä uudestaan Jumalan puoleen tunnustaen syntimme .
Tänä aikana kun kansa on jakaantunut monessa suhteessa kahtia , niin se on kärjistänyt myös ihmisten välejä, joka näyttäytyy myös lähinnä somemaailmassa . Algoritmit lisäävät tätä eroa kun tarjoavat niitä aiheita ja mielipiteitä mitä ihminen seuraa , jos ei laajemmin seuraa uutisointia
On tietenkin muistettava, että Jumala-puheista huolimatta rakkaus ei ole kristittyjen eikä edes ns. uskovaisten monopoliasia. Ihmisinä me olemme joko syntisiä tai armahdettuja syntisiä. Armahtavaisuuden osoittaminen tai toteuttaminen käytännön ihmisten elämässä ei usein onnistu (tai sitä edes pohjimmiltaan halutakaan?) – ei ”uskovaisille”, ”kristitylle” aikä ”muille”. Joskus ehkä hiukkasen?
Toisaalta meillä on tapana asettaa ”noille toisille” vaatimuksia, miten heidän tulisi toimia tai ajatella, että olisivat armahtavaisia (tai suvaitsevaisia?), hyveellisiä tai että osoittaisivat ja toteuttaisivat rakkautta – siten kuin me olisimme ymmärtävinämme heidän velvollisuuksinaan.
Kritillisen käsityksen mukaan kaikki hyvä tuee pohjimmiltaan Jumalalta – niin uskoville, ”kristityille”, kuin ”muillekin”. Rakkaudettomuus on niin kovin helppoa projisioita ”noihin toisiin” tai ”toisin” ajattelviin ja toimiviin.
On myös hyvä muistaa vanha viisaus: tie helvettiin voi olla viitoitettu myös hyvin aikomuksin – siis meidän itsemme ja itsekeskeisin tai utopistisin aivoituksin, jotka kuvittelemme mielessämme tosiksi rakkaudessa. Meidän ihmisten hyvyys, rakkaudellisuus ja totuudellisuus on kovin häilyväistä. On suuri kiusaus sen unohtamiseen tai vähättelyyn.
Olipa hyvä kun laitoin ajastuksella eiliseen julkaistavaksi tämän. Nimittäin nyt kun olen ollut sairaana, niin en ole jaksanut edes konetta avata. Nyt on hyvä päästä valmiin tekstin ääreen. Rakkaan ystäväni Anteronkin sain keskusteluun mukaan. Olipa kiva ylläri.
Kesän alussa valmistelin lastenleirille pikku luentoa aiheesta, mutta se jäi sitten pitämättä. Myöhemmin tuli toinenkin mahdollisuus: siinä aihetta olisin käsitellyt aikuisten kanssa. Ei toteutunut sekään sitten. Aihealue alkoi yhä enemmän kiinnostaa. Lopulta aloin tutkistella itseäni luettelon pohjalta ja huomasin etten muuta syntiluetteloa tarvitse. Ei minussa ole rakkautta,iloa, kärsivällisyyttä, pitkämielisyyttä, rauhaa yms. Siinähän on kaikki olennainen mikä minulta puuttuu. Jos nuo hyvät ominaisuudet omistaisin niin kohdallani toteutuisi sana: ”tulkoon lempeytenne kaikkien tietoon”.
Siinäpä hieno haaste ja tavoite.
Koulutukseni alkoi kärsivällisyydestä. Sitä voi kehittää vain kärsimällä. Huomasin miten kärsimättömyys kärsimyksessä on torjuttava ennen kuin se saa liikaa valtaa. Helposti se nujertaa montun pohjalle ja sieltä on hankala päästä ylös. Kärsimättömyys karkoittaa ilon.
Huomasin myös miten luettelossa toisena heti rakkauden jälkeen on juuri se ilo. Rakastuneena ilo on mahtava voimavara rakastuneen elämässä. On hienoa olla rakkauden kohteena.
Jo näiden kolmen kohdan opiskelu on saanut aikaan sisäisen kukoistamisen aikakauden. Mitähän kaikkea onkaan vielä odotettavissa ?
Antero aivan oikein nostaa esiin sen miten meissä kristityissä on paljon niitä, jotka eivät tutkistele omaa sydäntää tuon Gal 5:22 pohjalta. Eikä hengen hedelmä saa heissä oikeasti tilaa. Silloinhan kaikki muu hengellinen elämä ja harjoitus on turhaa, jollei se tuota Hengen hedelmää.
Se millaisen tunnejäljen jätämme kohtaamillemme ihmisille vaikuttaa aika paljon siihen miten meihin suhtaudutaan.
Tuohon pikku luetteloon sisältyy koko kristityn elämän pyrkimys elää Jumalan tahdossa:
RAKKAUS
ILO
RAUHA
KÄRSIVÄLLISYYS
YSTÄVÄLLISYYS
HYVYYS
USKOLLISUUS
LEMPEYS
JA ITSEHILLINTÄ
Joku ilmoittanut kommenttini asiattomaksi eli sitä ei enää näy. Sellaista se täällä nykyään tuppaa olemaan. 🙂
Kun voi kiusata ilman syytä ja vaaraa jäädä kiinni siitä, niin jokuhan sitä aina harrastaa. Todennäköisesti joku kristityksi itseään väittävä henkilö, vaikka eipä tuollainen kiusaaminen kovin kristillistä pitäisi olla.
Pekka en oikein ymmärrä otsikkoa, eikö kristittyillä tule olla sama mieli eli Jeesuksen?
Minua aina yllättää tämä joidenkin kristityiksi itseään mainovien rakkauskielteinen debatti. Pitää tehdä sitä tai tätä, pitää kieltää, ei saa hempeillä.
Raamatusta voimme lukea, että koko Jeesuksen elämä ja lopulta kuolema oli suurta rakkauden työtä meitä ihmisiä kohtaan. Hänen ylivoimaisesti tärkein käskynsä oli, että rakastaisimme lähimmäisiämme.
Rakkaus on lempeyttä ei tuomitsemista. Rakkaus pitää sisällään ajatuksen, että hyväksyn toisen ihmisen sellaisena kuin hän on.
Että veljet hyvät, älkää nyt niin hirveästi pelätkö rakkautta. Kun sinne viimeiselle tuomiolle mennään, niin ei varmaan kukaan teitä tai minua syytä siitä, että olemme rakastaneet. Toistemme tuomitsemisesta Raamatun mukaan saamme samalla mitalla takaisin.
Minusta Johannes opastaa meitä hyvin:
”Jumala on rakkaus
Rakkaat ystävät, rakastakaamme toisiamme, sillä rakkaus on Jumalasta. Jokainen, joka rakastaa, on syntynyt Jumalasta ja tuntee Jumalan. Joka ei rakasta, ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa, sillä Jumala on rakkaus. Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi.
Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.
Me pysymme hänessä ja hän pysyy meissä; tämän me tiedämme siitä, että hän on antanut meille Henkeään. Me olemme nähneet, että Isä on lähettänyt Poikansa maailmaan pelastajaksi, ja siitä me todistamme. Joka tunnustaa Jeesuksen Jumalan Pojaksi, hänessä Jumala pysyy, ja hän pysyy Jumalassa. Me olemme oppineet tuntemaan Jumalan rakkauden kaikkia meitä kohtaan ja uskomme siihen.
Rakkaudessa ei ole pelkoa
Jumala on rakkaus. Se, joka pysyy rakkaudessa, pysyy Jumalassa, ja Jumala pysyy hänessä. Jumalan rakkaus on saavuttanut meissä täyttymyksensä, kun me tuomion päivänä astumme rohkeasti esiin. Sellainen kuin Jeesus on, sellaisia olemme mekin tässä maailmassa. Pelkoa ei rakkaudessa ole, vaan täydellinen rakkaus karkottaa pelon. Pelossahan on jo rangaistusta; se, joka pelkää, ei ole tullut täydelliseksi rakkaudessa.
Joka rakastaa Jumalaa, rakastaa myös veljeään
Me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä. Jos joku sanoo rakastavansa Jumalaa mutta vihaa veljeään, hän valehtelee. Sillä se, joka ei rakasta veljeään, jonka on nähnyt, ei voi rakastaa Jumalaa, jota ei ole nähnyt. Tämän käskyn me olemmekin häneltä saaneet: joka rakastaa Jumalaa, rakastakoon myös veljeään.”
En, Seija hyvä, oikein ymmärrä käsitystäsi ”rakkauskielteisestä”. Omasta rakkaudellisuudesta taas olen jäävi antamaan lausuntoja.
Kaikki me jotain kiellämme – jos ei muuta niin kiellämme (tai haluaisimme kieltää?) kieltämisen.
Ei kai kukaan ole varsinaisesti kieltänyt ”hempeilemästä”? En minä ainakaan. On silläkin oma paikkansa elämässä ja rakkaudessa. Oma poinntini oli kuitenkinse, että hempeily itsessään ei ole rakkautta vaan jooskus jopa välinpitämättömyyttä, pahimmillaan siis jopa rakkaudettomuutta.
Etkö, Seija hyvä, juuri itsekin edellytä tehtävän ”sitä tai tätä” – ajatuksin, sanoin, teoin; ei kuitenkaan laiminlyönnein?
Ihmisen hyväksyminen sellaisena kuin hän on, on tietenkin rakkautta; mutta me, (te tai he) kaikki emme kuitenkaan salli kaiken tekkemistä (emmekä nykyään kai kaikenlaista ajattelemistakaan?)
Rakkaushan nimenomaisesti on, että rakastetaan silloinkin kun ollan eri mieltä; mutta se ei tarkoita, että oltaisiin vain hissukseen siitä, mistä ollaan eri mieltä.
Eiköhän käskyistä suurin ollut kuitenkin rakasta Jumalaa yli kaiken ja sitten ”se toinen rakastamisen kohde”, jotka kohteet tietenkoin liittyvät rakkaudessa toisiinsa; jos ei rakasta lähimmäistää, tuskin silloin Jumalaakaan.
Se, että väitämme joidenkin olevan rakkaudettomia, on usein tulkinta, joka voi pitää tai ei pidä yhtä totuuden kanssa. Se voi olla jopa vallankäytön retoriikkaa. Me ihmiset kun olemme aika ”ovelia” – myös itsellemme.
Ja jos Jeesuksen vuorisaarnaa kokonaisuutena lukee, ei siellä ihan pelkkää ”hempeyttä” ole. Rakkautta kylläkin. Eikä siinä väheksytä ”tekemisen” osuuttakaan.
Rakkaus ja totuus kulkee raamatussa käsikädessä ja annettu meille ohjeeksi myös . Rakkaus kulkee hiukan edellä ja rakkauteen kuuluu kulkeminen toisen rinnalla kuunnellen , itkeä itkevien kanssa ja iloita iloitsevien kanssa . Kun huomaamme rakkaudettomuutta itsessämme silloin tarvitsemme evankeliumia ja lakia joka asettaa meidät lapsen asemaan . Toisten puolesta emme voi tehdä parannusta . Eräs opettaja sanoi joskus parikymmentä vuotta sitten puoliksi leikillään että kyllä seurakunnassa tunnustetaan syntejä , mutta toisten syntejä ei omia .
Kerron usein vaimolle sen, että hän on ihana ja rakas. Se on niin helppo sanoa, kun hän on sitä. Sitten kun hän sanoo minulle jotain samaa, niin tajuan miten vaikea sitä on ottaa vastaan. Helppohan meidänkin on puhua siitä, että tulee rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestä. Sitä puolta minun on vaikea käsittää, että Jumala rakastaa minua. Hänen rakkautensa on vielä iankaikkista rakkautta. Se kestää alusta loppuun. Eikä riipu siitä mitä teen, tai jätän tekemättä.
Hän rakastaa meitä ja myös minua, vaikka en pidä itseäni rakkauden arvoisena. Hän rakastaa minua siksi että itse on pelkkää rakkautta.
Arille: Hengen hedelmä on kuva Jeesuksen mielenlaadusta ja siitä mitä Hän on. Me saamme kerran kohdata hänet sellaisena, kuin hän on. Silloin me muutumme hänen kaltaisikkseen ja saamme nuo ominaisuudet. Nyt joudumme jatkuvasti havaitsemaan että meiltä niitä puuttuu. Nyt meillä on mahdollisuus kasvaa niiden omistamiseen siten, että vietämme aikaa Hänen kanssaan mahdollisimman paljon. Hän on pelkää rakkautta, joten kun olemme hänen seurassaan niin meihin tarttuu hänestä rakkautta ihan huomaamatta. Näin meistä tullee yhä enemmän Jeesuksen olemuksen kaltaisia jo nyt. Täydellisyys siinä saavutetaan vasta perillä. Voimme olla Jeesuksen seurassa ihan helposti rukouksessa. Hän rukoilee aina meidän puolestamme, niin heti kun käymme rukoukseen , niin olemme hänen hyvässä ja rakkaudellisessa seurassaan. Hän rukoilee jatkuvasti, niin meilläkin on joka hetki oikea aika siihen. Rukouksessa tärkeää ei ole itse rukous vaan suhde Jeesukseen. Suhdetta hoidetaan niin että pidetään yhteyttä.
Yksimielisyys kaikessa ei ole sitä keskinäistä rakkautta, josta Jeesus puhui. Keskinäinen rakkaus ei vaadi eikä edes kehoita yksimielisyyteen kakissa asioissa. Keskinäinen rakkaus ilmenee juuri siellä missä erilaisuus kohtaa, Muutenhan sillle ei astettaisi mitään haastetta. Kovin helppo on rakastaa samanmielisiä,
Toisaalta näin , mutta Kristuksessa olemme yhtä ja yksimielisiä , kuitenkin Jumala kutsuu erilaisia ihmisiä Kristuksen ruumiin jäseneksi . Erimieltä oleminen voi olla ilman opin ulkopuolella . Yksi usko yksi kaste , mutta eri persoonat eri tehtävät ja erilaisuus monessa suhteessa . Ei seurakunta apostolien opetuksien valossa mihinkään muuhun pyri kuin tähän ykseyteen , vapaaehtoisuudessa ja Kristuksen rakkauteen kätkeytyneenä .