Kristillisen uskon perusopit ovat usko Kolmiyhteiseen Jumalaan, Isään, Poikaan ja Pyhään Henkeen Raamatun perusteella sekä uskoo Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikana ja ihmisenä. Matt. 28:18-20 kiteyttää kolminaisuususkon, jota ilmentäen jo varhain kristillinen kasteopetus ja kaste itse tapahtui vettä käyttäen Kolmiyhteisen Jumalan nimeen. Tämä usko suojelee kristillisen uskon luonnetta Jumalan armon Jeesuksessa Kristuksessa kaiken keskiöön asettavana uskona. Se varjelee kristillisen uskon luonnetta uskon ja rakkauden uskona. Jumala valitsi pelastaa meidät tuomalla sovituksen ja lunastuksen vastaanotettavaksi tulemalla itse Pojassaan ihmiseksi, samaistumalla meihin, koska meistä ei ollut itseämme pelastamaan. Usko Kolminaisuuteen ja Kristuksen ihmiseksitulo vahvistavat uskon jokaisen Jumalan kuvaksi luodun ihmisen luovuttamattomaan arvoon omana ainutkertaisena itsenään sekä luomakunnan arvon Jumalan hyväksi luomana ja lunastamana lankeemuksen rikki repivän todellisuuden vaikutuksesta huolimatta. Kevät tai auringonnousu jo odottaa. Ukonilma on puhdistanut ilmaa.
Etenkin angloamerikkalaisessa raamatuntutkimuksessa on historiallinen ja teologinen lähestymistapa tuotu tämän raamatullisen uskon kuvauksessa entistä selkeämmin yhteen. Näin kuljetaan esimerkiksi Dietrich Bonhoefferin tai sitä ennen Lutherin, Augustinuksen, Iraeneuksen ja kumppanien jalanjäljillä. Oli hienoa kuulla, miten Britannian raamatuntutkijoiden seuran presidentti professori Catrin Haf Williams Walesistä kertoi siitä, miten toisen maailmansodan jälkeen uudelleen virinnyt kiinnostus kristinuskon juutalaista taustaa kohtaan on vahvistanut näkemyksen, jonka mukaan varhaiskirkon opillisen työskentelyn taustalla oli vanhatestamentillinen ja juutalainen perintö, ei niinkään ympäröivän yhteiskunnan vaikutus.
Williams on tunnettu tutkimuksestaan “I Am He: The Interpretation of ’ani hu’ in Jewish and Early Christian Literature” (1999), joka käsittelee Jumalan itseilmaisua heprealaisessa Raamatussa ja sen varhaiskristillistä tulkintaa. Hän on tutkinut sitä, miten juutalaisessa traditiossa esiintyvät Jumalan itse-identifikaation kaavat vaikuttivat varhaiskristilliseen käsitykseen Kristuksen jumaluudesta ja
miten varhainen kristillinen yhteisö omaksui ja muokkasi näitä malleja osaksi korkeaa kristologiaa eli oppia Jeesuksesta Kristuksesta Jumalan Poikana, Jumalana ja ihmisenä.
Williamsin Porvoon kirkkoyhteisön Nikean 325 kirkolliskokouksen perintöä käsitelleessä teologisessa konferenssissa lokakuussa 2025 esittämän mukaan tutkimuksessa nykyisin vallitsevan konsensuksen mukaan varhaiset kristityt uskoivat Kristuksen jumaluuteen. Tämä juutalaisen yksijumalaisuuden kontekstissa kehittynyt kristillisen uskon perustotuus näkyy jo apostolisen ajan kirjoituksissa. Se kehittyi muutamassa vuosikymmenessä nimenomaan juutalaisuuden pyhien Kirjoitusten pohjalta. Usko Kristuksen jumaluuteen ei siis ole myöhempien vuosisatojen aikana kreikkalaisten jumaltarujen mallin mukaan luotu uskomus, kuten muutamat aiemmat tutkijat esittivät. Nyt tutkimuksessa ymmärretään, että hellenististä vaikutusta on liioiteltu.
Martin Hengel, Larry Hurtado ja muut huomattavat Uuden testamentin tutkijat ovat vakuuttavasti osoittaneet, että ”Jeesus on Herra!”-uskon ympärille keskittynyt hurskauselämä voidaan hahmottaa varhaisesta kristillisestä jumalanpalveluselämästä hymneistä ja muista dokumenteista (1. Kor. 14:26; Kol. 3:16; Ef. 5:19; Ilm. 5:9 jne.). Paavali oikeuttaa kristologisen perustunnustuksen (Room. 10:13; Ap.t. 2:21) profeetta Joeliin vedoten (Joel 3:5). Paavalille Herra (Kyrios) on Jumala, joka tuo pelastuksensa läsnäolevaksi. Professori (em.) Michael Welkerin mukaan lukemattomat saksan- ja englanninkielisen maailman oppineet ovat varsin vakuuttuneita siitä, että voidaan puhua ”varhaisesta korkeasta kristologiasta” (Welker 2013, 74-75).
Korkea kristologia, usko Jeesukseen Kristukseen Jumalan Poikana, antaa sisäisen ykseyden raamatullisille viitteille Jeesuksen elämästä huolimatta tekstien erilaisista näkökulmista. Raamatuntutkijat ovat varsin yleisesti vakuuttuneita, että Jeesuksen palvonta Herrana (kyrios), Jumalan Poikana, ei kehittynyt vain hitaasti ja asteittain varhaiskirkossa. Sitä ei voida palauttaa Jeesus-hurskauden sekoittamiseen pakanallisten uskomusten, filosofioiden tai hartauskäytäntöjen kanssa. ”Sanoma, että ’Jumala ilmoitti itsensä Jeesuksessa Kristuksessa’ kehittyi hyvin nopeasti Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen, käytännössä räjäyttäen juutalaisen monoteismin omaksi uusimuotoiseksi monoteismiksi” (Welker 2013, 74).
Tämä usko oli siis läsnä ja johti Nikean 325 uskontunnustukseen tunnustautumisesta kolmiyhteiseen Jumalaan ja ihmiseksi tulleeseen Jumalan Poikaan, joka on ”Jumala Jumalasta”, ”Isän olemuksesta”. Kyse oli tällöin vain tämän uskon intellektuaalisesta ja täsmällisestä hahmottamisesta ja ilmaisemisesta yhdessä kirkon uskona. Edelleenkin tämä usko yhdistää kristillisiä kirkkoja ja Nikean uskontunnustus (325/381) muodostaa opillisen pohjan Kirkkojen maailmanneuvoston työlle.
