Kotimaa-konsernissa pitkään työskennelleen Olli Seppälän helvettipohdinnat Kotimaa-lehdestä kolmen vuoden takaa nostettiin uudelleen Kotimaan nettisivustolle 25.11. ja se sai minut ottamaan esille vuonna 2004 tallentamani Kotimaan numeron 41/2004. Kyseisen lehden etusivun kuvassa edesmennyt professori emer. Heikki Räisänen katsoo vieressä kävelevää pastori Martti Muukkosta kuin kysyen häneltä lehden pääotsikon mukaan: ”Jos helvettiin uskotaan, miksi siitä ei saarnata?”
Itse uutisjutussa siteerataan Räisäsen Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa papistolle pitämää ”Raamattu ja kirkon usko tänään” -synodaalikirjan kriittistä arviointia. Kuopion pappeja, piispa Wille Riekkisestä alaspäin, professori ravisteli: ”Helvetin tuskista vaikeneminen tuntuu jonkinasteiselta kritiikiltä Jeesustakin kohtaan” korostaen, että Jeesus käytti helvettiä käsiaseena kaiken aikaa.
”Matteuksen evankeliumin vertaus kymmenestä häävieraasta vihjaa, että puolet seurakunnan aktiiveista saattaa jäädä hääjuhlan ulkopuolelle.”
Aikamoista puhetta hiippakunnan papistolle ja maallikoille, joista lähes kaikki olivat suorittaneet opintonsa Räisäsen aikana historialliskriittisen tutkimusotteen läpäisseen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Räisänen tuntuu silti aidosti havahtuneen Kati Niemelän tutkimuksen tuloksesta, jonka mukaan vuosituhannen alussa myös ”erittäin sitoutuneeksi” kirkon uskoon luokitelluista moni epäilee ikuista helvettiä. Kuitenkin: ”Jos kaksi kolmasosaa papeista uskoo helvettiin, luulisi, että asia tulisi paljon useammin esille saarnoissa!”
Räisänen alleviivaa, että puhe helvetistä on uusitestamentillista ja edustaa kirkon historiallista uskoa. Valistuksen myötä moderni kriittinen ajattelu on alkanut muuttaa käsitystä helvetistä. Jostain syystä kirkossa on professorin mielestä luovuttu helpommin perinteisestä ”kirkon uskosta” eettisissä kysymyksissä kuin dogmatiikassa, johon helvettikin kuuluu.
XXX
Muutama vuosi myöhemmin, 18.1.2010 Kirkko ja kaupunki -lehden verkkosivustolla Räisänen jatkaa samasta teemasta: ”Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissa sen enempää?”
Mielestäni Räisäsen kysymys on looginen ja kuuluu samaan sarjaan, jossa osa johtavista teologeista Suomessakin on jo sadan vuoden ajan pohtinut esimerkiksi sitä, mitkä osat Uudesta testamentista ovat oleellisia, siis totta tämänkin ajan näkökulmasta ja mikä on aikaan sidottua, siis hylättävissä sellaisenaan. Miksi ottaisimme todesta jouluevankeliumin, uskontunnustusten lausumat? Mielestäni yhtä hyvin voi kysyä, miksi uskoisimme edes väitteeseen, että Jumala olisi absoluuttinen rakkaus, jos emme halua hyväksyä Uuden testamentin eettisiä ohjeita, jotka Räisäsen mielestä ovat selviä.
Räisänen kyseenalaistaa edelleen suorasukaisesti suositun teorian, jonka mukaan kristinuskoon kuuluisi muuttumaton uskon alue ja muuttuva etiikan alue. Muun muassa kysymys homoseksuaalisuudesta ja esimerkiksi virkakysymys kuuluisivat muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi mukauttaa opetusta ajan henkeen sopiviksi.
”Minun silmiini hyppäsi ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä niin, että olisi olemassa muuttumaton usko, johon ei voi kajota. Kirkon usko on ollut yhtä lailla muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin alusta alkaen”, väittää Räisänen.
XXX
Samaa sukupuolta edustavien vihkimysten mahduttamista nimenomaan kirkon oppiin on vaadittu äänekkäästi tällä vuosituhannella. Räisänen on kuitenkin tiukka. Hänen mukaansa on välttämätöntä tunnustaa, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen.
Räisänen alleviivaa edelleen, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta. Tässä asiassa nykymaailma on vain ajanut Raamatun ohi. Raamatun kielteinen käsitys tulee ohittaa inhimillisyyden tähden, sanoo Räisänen.
Vaikka päätökset samaa sukupuolta olevien vihkimisestä olisi professorin mielestä pitänyt tehdä jo kauan sitten, hän jatkaa viidentoista vuoden takaisessa jutussa yhtä selväsanaisesti, että millään ryhmällä ei ole oikeutta toisen sulkemiseen kirkon ulkopuolelle.
”Me tarvitsemme tajua siitä, että seinät olivat avarat ja katto korkealla jo varhaisessa kristikunnassa. Alkukirkon historiankin valossa seurakunnan pitäisi olla paikka, jossa tärkeissäkin asioissa saa olla eri mieltä. Niin on ollut ennenkin!”
Uskon vilpittömästi, että itseään kulttuurikristittynä pitänyt Heikki Räisänen tarkoitti myös konservatiivisia järjestöjä sanoessaan: ”Kirkon tulisi olla yhteisö, jossa erilaisia näkemyksiä edustavat jäsenet voisivat rauhassa ja ymmärtävässä ilmapiirissä keskustella – ja miksei riidelläkin, kunhan eivät unohda toinen toisensa kunnioittamista, jossa apostolikin kehotti meitä kilpailemaan.”
XXX
Viimeisessä, postuumisti Kirkko ja kaupungissa 12.1.2016 julkaistussa haastattelussaan Räisänen toteaa, että olisi aika helppohintaista ruveta nyt kaipaamaan kuolemanjälkeistä elämää.
”Minusta todennäköistä on, että kuolemaa ei seuraa mitään, mutta olisin positiivisesti yllättynyt, jos niin olisi.” Oman tunnustuksensa jälkeen hän kuitenkin jatkaa: “Tietenkään en vaadi tai vielä vähemmän ‘opeta’, että ylösnousemususkosta tulee luopua. Mutta mielestäni tästäkin asiasta tulisi voida avoimesti keskustella.”
Hyvin ilahduttavaa on kuitenkin lukea professorin summausta opin ja kirkkohistorian päällimmäisistä opeista hänelle itselleen.
”Jos raamatuntutkimus yleensä voi opettaa mitään, niin ainakin juuri sen, että tulkinnat ovat poikenneet toisistaan alusta alkaen – eivätkä vain sivuasioissa. Kuka rohkenee lopultakaan väittää tietävänsä kovin paljon siitä, mikä todella on totuus. Tällöin meillä luulisi olevan suunnattomasti varaa armahtaa toisiamme, arvostaa toisiamme – tai edes sietää.”
XXX
Haluaisin uskoa, että Uuden testamentin eksegetiikan professoriksi 1975 noussut, entinen seurakuntanuori Räisänen säilytti varovaisen etsivän ja kyselevän asenteen suhteessa Raamattuun arkkiliberaalin naamionsa takana, joka herätti valtavasti huomiota ja jonka takia hän sai niin paljon seuraajia 1980-luvulta alkaen. Ja mikä ilahduttavinta Jeesuksen mukaan aidosti etsivä löytää. Vaikka viimeisillä hetkilläkin silmämme voivat avautua.
Tuon vielä arkana esille omakohtaisen kokemuksen joulunpyhiltä tasan kolme vuotta sitten. Alle kaksi viikkoa ennen ajasta iäisyyteen siirtymistään (5.1.2023) yli 90-vuotias äitini keskeytti meidän omaisten hiljaisen puhelun vuoteen äärellä nostamalla käden ylös tavalla, jota en ollut nähnyt ja lausumalla kuuluvalla äänellä: ”Anteeksi.”
Hän ei sanonut sitä minulle, vaimolleni tai sisarelleni vaan hän teki niin kuin hän oli joskus vähän muistellut lapsuuden kotikylänsä seuroissa tehdyn. Toisin kuin silloin, nyt hän oli valmis kuulemaan ne vapauttavat sanat meiltä läsnä olevilta, jotka hän oli nähnyt lausutun kätensä nostaneille monta kertaa kotikylässään: ”Kaikki on anteeksi! Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa iloon, vapauteen ja rauhaan asti. Ole hyvässä turvassa.”
Räisänen on toisaalta siinä rehellinen, että vaikka ei uskonut Raamattuun totuutena, hän kuitenkin on yhtä sun toista ymmärtänyt siitä, mitä Raamattuun on kirjana oikeasti kirjoitettu, ja mitä se kirjana itsessään sanoo siitä, miten sen mukaan on erinäisiin asioihin olisi suhtauduttava.
Kristinusko perustuu nykyään Paavalin seuraamiseen, ei historialliseen Jeesukseen. Paavali kehitti oman teologiansa ja rakensi sen antiikin ihmisuhriajattelulle, sovitukselle ja lunastukselle ja liitti nämä ideat Jeesukseen ja osaksi kristillistä perimätietoa. Näin sai alkunsa kristinusko.
Kävi kuitenkin köpelösti. Paavalin teologia ei perustu historialliseen Jeesukseen eikä oikealla Jeesuksella ollut mitään tekemistä Paavalin teologian kanssa. Kristinuskon sijasta pitäisi puhua Paavalismista tai Paavalin uskonnosta.
Historiallisen Jeesuksen sanoma oli yksinkertainen ja helppo: Usko yhteen Jumalaan ja noudata Taivaallisen Isän opetuksia. Tämä oli Matteuksen vastaus kysymykseen, kuka pääsee Taivasten valtakuntaan. Paavali ei tavannut koskaan Jeesusta eikä elänyt yhtä aikaa Jeesuksen kanssa. Paavali loi oman teologiansa ja kauppasi sen kirkolle ja kirkko osti sen.
Kirkot voivat opettaa mitä haluavat ja tehdä omia teologisia tulkintojaan. Näin ne ovatkin tehneet. Kirkkoja on tuhansia maailmalla. Evankeliumin kauppamiehiä ja uskonnollisia puljuja riittää joka lähtöön. Kaikilla tuntuu olevan oma totuutensa. Tähän on tultu. Tsemppiä kaikille ja uskomisen ihanuutta myös.
Historiallinen totuus on paljon yksinkertaisempi ja uskon asiat ovat paljon yksinkertaisempia todellisuudessa. Kirkko todellakin teki Jeesuksesta Jumalan, vaikka se ei enää suuria kirkkoja kuten katolisia, ortodokseja tai protestantteja kiinnostakaan. Paluu historialliseen Jeesukseen on näille isoille kirkoille mahdotonta, koska nämä joutuisivat myöntämään turmelleensa kristiillisen perimätiedon ja oikean Jeesuksen. Parasta on säilyttää saavutetut edut ja valta-asemat ja unohtaa historiallinen totuus, vaikka kukaan ei sitä pääse karkuun.
Totuus ja Rakkaus voittaa lopulta ja me kohtaamme kaikki sen lopulta kuoleman jälkeen viimeisellä tuomiolla: Jumala näyttää, että hän oli Yksi ja hänen suurin käskynsä oli kehotus rakastaa yhtä ainutta oikeaa Jumalaa ja lähimmäistä kuin itseä ja pyrkiä elämässä hyvyyteen Jumalan avulla. Syntien anteeksiantaminen ja ikuinen elämä ja rakkaus olivat tarjolla jokaiselle uskovalle ihmiselle kautta aikojen. Lapsikin ymmärtää tämän kaiken helposti. Jumala on ihmisen puolella ja ihmistä varten. Meidän ei tarvitse tehdä elämässä mitään erikoista, noudattaa vain Jumalan tahtoa ja hänen opetuksiaan.
Tärkeintä ei ole olla oikeassa. vaan elää uskossa, toivossa ja rakkaudessa. Jaakobin mukaan ihminen tullaan tuomitsemaan tekojen mukaan. Usko ilman rakkautta on väärin ja puutteellista sekä tyhjää. Usko ja rakkaus, luottamus ja hyvät teot kuuluvat yhteen ja kuuluvat elämään kumpikin. Kaikki on armoa. Kaikki on Jumalan lahjaa uskovalle ihmiselle ja uskova ihminen haluaa aina toimia Jumalan tahdon ja opetusten mukaan. Hyvän tekeminen ei ole syntiä.
Jukka Mikkola, niin minäkin ajattelen.
Uuden Liiton sanoma on Jeesus, syntien sovitus, joka on Jumalan työ ihmisen hyväksi. Ihmisen ”työ” on hyväksyä, haluta vastaanottaa se.
On kysymys parannussaarnasta, minkä saarnaamisesta Jeesus antoi esimerkin, Matt. 4:17 Siitä lähtien Jeesus rupesi saarnaamaan ja sanomaan: ”Tehkää parannus, sillä taivasten valtakunta on tullut lähelle”.
Myös Johannes Kastajan sanoma ja tehtävä oli sama.
On kysymys pelastautumisesta ikuisesta kadotuksesta. Tämän pelastuksen sisällä ovat vastasyntyneet, lapset, niin kauan kuin he käsittävät, tulevat tietämään, miksi helvettiin joudutaan.
Tiedostin kyllä, että kirjoitukseni voidaan tulkita monella tavalla, ”kehumiseksi” tai moderniksi toisaalta-toisaalta -höttöilyksi.
Mun pääpointtini oli nostaa esille Heikki Räisäsen ”radikaalidemokraattiselta” (a la Chantal Mouffe ym.) vahvasti vaikuttava ajattelu, johon olen viime vuosina tustunut. Mitään muuta tapaa suhtautua yhteiskuntaan tai poliittistuneeseen kirkkoonkaan ei minusta ole. Pakotettu yksimielisyys ei ole yksimielisyyttä: jäljelle jää vain mielipiteiden – ja uskonnäkemysten – moninaisuus ja erimielisyyden hyväksyminen kaikissa organisaatioissa, joissa demokraattista päätöksentekoa ja poliittisuutta korostetaan, joho joukkoon useimmat uuden ajan protestanttiset, etenkin luterilaiset kirkot näyttävät liittyneen.
Jutussani halusin nostaa siis esiin vähän pimennossa olleen puolen Räisäsestä: hän tuntui olevan varsinkin viimeisinä aikoinaan liberaali joka suuntaan, joka ei tietysti miellytä kaikkia kirkon aktiivisia uudistajia. Hän toi viittaamissani haastatteluissa ja vuoden 2004 synodaalikokouksessa tutkijanauktoriteetillään esiin sen, että esim. puhe helvetistä sellaisena kuin Raamattuun on siitä kirjoitettu ja kuten siitä mm. herätysliikkeissä taivaan vastakkaisena paikkana on varoitettu, on todellakin Uuden testamentin kirjaimen ja hengen mukaista.
Samoin Räisänen korostaa viittaamissani teksteissä Uuden testamentin yksiselitteisen kielteistä kantaa homoseksuaalisiin valintoihin: valintoja erilaisten taipumusten mukaan suuntautuminen kuitenkin viime kädessä ovat, eikä Raamattu lupaa kenellekään kiusauksista ja rististä vapaata elämää maan päällä.
Vuosituhannen alusta mm. näitä keskusteluja seuranneena olen useampaankin kertaan kuulllut ja lukenut homoaktivistien puhuvan tyyliin, että Raamatun kirjoittajat eivät tunnistaneet modernia näkemystä ”vastuullisista homoseksuaalisista rakkaussuhteista”. Tästä syystä ne pitäisi heidän mielestään hyväksyä, näin Räisänenkin toisaalta sanoo. Hän halusi kuitenkin torjua näkemyksen Uuden testamentin tältä osin kriittisen kohtien joustavuudesta tai tulkittavuudesta aktivistien toivomalla tavalla selvin sanoin. Räisänen hyväksyisi modernit suhteet inhimillistä syistä, teksteistä ne eivät saa tukea.
Raamatun sanaa ei siis Räisästä lukien tulkita niin että vanhat kuvat mm. helvetin vaivoista ja homoseksuaalisten valintojen torjunnasta voitaisiin ohittaa kehittyneen teologisen ja muun tutkimuksen valossa. Samalla hän torjuu opetuksen muuttumattomasta uskosta ja muutettavissa olevasta etiikasta. Ne ovat samalla viivalla. Hänen todistuksensa meneekin tässä kohtaa yltiöradikaaliksi: myös uskomme aivan kaikista perusprinsiipeistä, jotka luetaan joka sunnuntaisin uskontunnustuksissa, pitää voida keskustella.
Kirkkopoliittisesti toivoa antavasti, jos häntä vain vielä kuullaan, Räisänen ihan viime töikseen korostaa, että kirkossa tulee olla tilaa keskustella ja olla eri mieltä. Tämän päivän kirkkokansa saa olla erimielinen kaikista asioista, kuten alkukirkkokin. Tällä perusteella rohkenen ajatella, että pohjimmiltaan tutkija Räisänen oli valmis antamaan kirkossa tilan myös konservatiiveille (liian värittynyt termi kirkkoon tuotuna) siinä kuin ääriliberaaleillekin, paljon enemmän tilaa kun moni muu tutkija, julkkispapit – ja kirkollisen median vallankäyttäjät.
Heikki Räisänen pakottaa populäärien lähteiden valossa meidät, joidenkin mielestä varmaan ärsyttävän suorasukaisesti, tekemän tahdon ja uskon valintoja. Emme voi ottaa suojaksemme erilaisia Raamatun ”tulkintakaapuja.” Haluammeko pitää kiinni siitä mitä on kirjoitettu vai haluammeko seurata ajan virtauksia ”inhimillisyyden nimissä”. Valinta jää meille. Raamattu on Heikki Räisäsen mukaan ehdoton. Tämä oli mielestäni katsaukseni pointti.
Jouko, pitääkö sinun mielestäsi uskontunnustukset kyseenalaistaa? Lutherin mukaan, se mitä Jumala ensin sanoo, sen me uskomme ja sanomme perässä. Räisänen ei katsonut voivansa uskoa ainakaan kaikkia uskonkohtia niissä. Teemu Kakkuri joskus vitsaili sellaisista teologeista, jotka uskovat Apostolisesta uskontunnustuksesta ainoastaan kohdan ”kuoli ja haudattiin”. Räisänen kyllä teologisessa kuului niihin, jotka veivät pois monelta teologian opiskelijalta yksinkertaisen lapsenuskon.
Kiitoksia mielenkiintoisesta blogista. Siitä, kuinka iso kirjo erilaisia uskomuksia alkukirkkoon mahtui ja kuinka sitovaa Raamatun opetus meidän osaltamme on, voidaan toki olla eri mieltä. Kuten siitäkin, onko Uuteen testamenttiin pitäytyminen vastoin oman aikamme ajatuksia ”inhimillisyyden” vastakohta. Tokikaan Raamattua ei koskaan saa käyttää lyömäaseena tai vallan väärinkäytön välineenä.
Mikan pohdinta koskee erittäin tärkeitä asioita. Itse sain väsyksiin asti kuulla väitteen, että yliopistollinen tutkimus ei voi sanella kirkolle, mitä johtopäätöksiä sen tulisi tehdä tai uskoa. Oman kokemukseni perusteella sanoisin, että väite ei kyllä käytännössä pidä paikkaansa. Eihän papisto tyhmää ole: jos opiskelijoille opetetaan, että Raamattu on ”kiviraunio”, varhaisen kirkon eksegetiikka ”fundamentalistista” ja uskontunnustuksen uskonkohdat eivät pidä paikkaansa niin kyllä se välitetään eteenpäin myös seurakuntalaisille.
Uskontunnustukset sanoittavat mun mielestäni kristillisen uskon fundamentit niin tiiviisti kuin se on mahdollista. Uskossa niihin avautuu ja myös toteutuu kristillisyyden syvin olemus. Usko motivoi hyviin tekoihin. Joidenkin mielestä pelkkä ”rakkaus” riittää. Rakkauden taas jokainen luonnollisesti käsittää käytännön tasolla aika laillakin eri tavoin.
Kulttuurikristitty ei osaa erota kirkosta vaikka sisältö on jäänyt vieraaksi. ”Olen enemmän kristty kuin muslimi” Räisänen totesi mielestäni rehellisesti määritellen siten kulttuurikristillisyytensä. Liberaali kristitty haluaa muokata kirkon uskon varmaankin länsimaisittain tähän aikaan sopivaksi, koska tieteen avulla tiedämme enemmän kuin 2000 vuotta sitten. Toisille kristillisyys on lähtökohtaisesti ”hyvän tekemistä” eikä itse ikuisuuskysymyksiin ole syytä käyttää kovin paljon aikaa.
Kirkon jäseninä ollaan siis kovin monilla perusteilla. Tätä Heikki Räisänen yritti kai loppumetreillään sanoa kehottaen kaikkia osapuolia arvostamaan tai edes sietämään toisiaan vaikka he ovat näinkin perusasiassa (mitä on tosi kristillisyys) hyvin eri mieltä.
Kristityllä ja seurakunnalla on kaksi ; on oppi ja on elämä . Ilman elämää seurakunnan yhteydessä ei mielestäni voi sisäistää Raamatun totuuksia vaikka lukisi kuinka . Se tien kulkeminen ja ristinkantaminen kirkastaa uskon olemuksen ja totuuden joka on vai tarjolla elämän kautta . Oppi on varmasti kirjattu tarkasti ja sitä tulee elää todeksi .Jos ihminen ei elä kristillisyyttä seurakunnan kautta niin hän luultavasti soveltaa oppia siihen elämään jota elää ja näkee ympärillä . On piispakunnassakin ollut henkilöitä joiden käsitykset tiettyihin asioihin ovat muuttuneet ihan lähipiirin elämän kautta .