Kotimaa-konsernissa pitkään työskennelleen Olli Seppälän helvettipohdinnat Kotimaa-lehdestä kolmen vuoden takaa nostettiin uudelleen Kotimaan nettisivustolle 25.11. ja se sai minut ottamaan esille vuonna 2004 tallentamani Kotimaan numeron 41/2004. Kyseisen lehden etusivun kuvassa edesmennyt professori emer. Heikki Räisänen katsoo vieressä kävelevää pastori Martti Muukkosta kuin kysyen häneltä lehden pääotsikon mukaan: ”Jos helvettiin uskotaan, miksi siitä ei saarnata?”

Itse uutisjutussa siteerataan Räisäsen Kuopion hiippakunnan synodaalikokouksessa papistolle pitämää ”Raamattu ja kirkon usko tänään” -synodaalikirjan kriittistä arviointia. Kuopion pappeja, piispa Wille Riekkisestä alaspäin, professori ravisteli: ”Helvetin tuskista vaikeneminen tuntuu jonkinasteiselta kritiikiltä Jeesustakin kohtaan” korostaen, että Jeesus käytti helvettiä käsiaseena kaiken aikaa.

”Matteuksen evankeliumin vertaus kymmenestä häävieraasta vihjaa, että puolet seurakunnan aktiiveista saattaa jäädä hääjuhlan ulkopuolelle.”

Aikamoista puhetta hiippakunnan papistolle ja maallikoille, joista lähes kaikki olivat suorittaneet opintonsa Räisäsen aikana historialliskriittisen tutkimusotteen läpäisseen Helsingin yliopiston teologisessa tiedekunnassa. Räisänen tuntuu silti aidosti havahtuneen Kati Niemelän tutkimuksen tuloksesta, jonka mukaan vuosituhannen alussa myös ”erittäin sitoutuneeksi” kirkon uskoon luokitelluista moni epäilee ikuista helvettiä. Kuitenkin: ”Jos kaksi kolmasosaa papeista uskoo helvettiin, luulisi, että asia tulisi paljon useammin esille saarnoissa!”

Räisänen alleviivaa, että puhe helvetistä on uusitestamentillista ja edustaa kirkon historiallista uskoa. Valistuksen myötä moderni kriittinen ajattelu on alkanut muuttaa käsitystä helvetistä. Jostain syystä kirkossa on professorin mielestä luovuttu helpommin perinteisestä ”kirkon uskosta” eettisissä kysymyksissä kuin dogmatiikassa, johon helvettikin kuuluu.

XXX

Muutama vuosi myöhemmin, 18.1.2010 Kirkko ja kaupunki -lehden verkkosivustolla Räisänen jatkaa samasta teemasta: ”Samat 300-luvun teologit ovat muotoilleet sekä uskon että etiikan. Seksuaali- ja avioliittoetiikassa he olivat aikamoisia askeetteja. Jos emme usko heitä enää seksuaalietiikassa, miksi uskoisimme heidän erehtymättömyyttään uskon totuuksissa sen enempää?”

Mielestäni Räisäsen kysymys on looginen ja kuuluu samaan sarjaan, jossa osa johtavista teologeista Suomessakin on jo sadan vuoden ajan pohtinut esimerkiksi sitä, mitkä osat Uudesta testamentista ovat oleellisia, siis totta tämänkin ajan näkökulmasta ja mikä on aikaan sidottua, siis hylättävissä sellaisenaan. Miksi ottaisimme todesta jouluevankeliumin, uskontunnustusten lausumat? Mielestäni yhtä hyvin voi kysyä, miksi uskoisimme edes väitteeseen, että Jumala olisi absoluuttinen rakkaus, jos emme halua hyväksyä Uuden testamentin eettisiä ohjeita, jotka Räisäsen mielestä ovat selviä.

Räisänen kyseenalaistaa edelleen suorasukaisesti  suositun teorian, jonka mukaan kristinuskoon kuuluisi muuttumaton uskon alue ja muuttuva etiikan alue. Muun muassa kysymys homoseksuaalisuudesta ja esimerkiksi virkakysymys kuuluisivat muuttuvan etiikan alaan ja siksi kirkko voi mukauttaa opetusta ajan henkeen sopiviksi.

”Minun silmiini hyppäsi ratkaisevan eron tekeminen muuttumattoman uskon ja muuttuvan etiikan välillä niin, että olisi olemassa muuttumaton usko, johon ei voi kajota. Kirkon usko on ollut yhtä lailla muuttuvaa kuin kirkon etiikkakin alusta alkaen”, väittää Räisänen.

XXX

Samaa  sukupuolta edustavien vihkimysten mahduttamista nimenomaan kirkon oppiin on vaadittu äänekkäästi tällä vuosituhannella. Räisänen on kuitenkin tiukka. Hänen mukaansa on välttämätöntä tunnustaa, että Raamattu suhtautuu selkeän kielteisesti homoseksuaalisuuteen.

Räisänen alleviivaa edelleen, että Paavali tuskin olisi suhtautunut ymmärtäväisemmin homoseksuaalisuuteen, vaikka hänelle olisi esitetty nykyaikainen malli vastuullisesta homoseksuaalisesta rakkaussuhteesta. Tässä asiassa nykymaailma on vain ajanut Raamatun ohi. Raamatun kielteinen käsitys tulee ohittaa inhimillisyyden tähden, sanoo Räisänen.

Vaikka päätökset samaa sukupuolta olevien vihkimisestä olisi professorin mielestä pitänyt tehdä jo kauan sitten, hän jatkaa viidentoista vuoden takaisessa jutussa yhtä selväsanaisesti, että millään ryhmällä ei ole oikeutta toisen sulkemiseen kirkon ulkopuolelle.

”Me tarvitsemme tajua siitä, että seinät olivat avarat ja katto korkealla jo varhaisessa kristikunnassa. Alkukirkon historiankin valossa seurakunnan pitäisi olla paikka, jossa tärkeissäkin asioissa saa olla eri mieltä. Niin on ollut ennenkin!”

Uskon vilpittömästi, että itseään kulttuurikristittynä pitänyt Heikki Räisänen tarkoitti myös konservatiivisia järjestöjä sanoessaan: ”Kirkon tulisi olla yhteisö, jossa erilaisia näkemyksiä edustavat jäsenet voisivat rauhassa ja ymmärtävässä ilmapiirissä keskustella – ja miksei riidelläkin, kunhan eivät unohda toinen toisensa kunnioittamista, jossa apostolikin kehotti meitä kilpailemaan.”

XXX

Viimeisessä, postuumisti Kirkko ja kaupungissa 12.1.2016 julkaistussa haastattelussaan Räisänen toteaa, että olisi aika helppohintaista ruveta nyt kaipaamaan kuolemanjälkeistä elämää.

”Minusta todennäköistä on, että kuolemaa ei seuraa mitään, mutta olisin positiivisesti yllättynyt, jos niin olisi.” Oman tunnustuksensa jälkeen hän kuitenkin jatkaa: “Tietenkään en vaadi tai vielä vähemmän ‘opeta’, että ylösnousemususkosta tulee luopua. Mutta mielestäni tästäkin asiasta tulisi voida avoimesti keskustella.”

Hyvin ilahduttavaa on kuitenkin lukea professorin summausta opin ja kirkkohistorian päällimmäisistä opeista hänelle itselleen.

”Jos raamatuntutkimus yleensä voi opettaa mitään, niin ainakin juuri sen, että tulkinnat ovat poikenneet toisistaan alusta alkaen – eivätkä vain sivuasioissa. Kuka rohkenee lopultakaan väittää tietävänsä kovin paljon siitä, mikä todella on totuus. Tällöin meillä luulisi olevan suunnattomasti varaa armahtaa toisiamme, arvostaa toisiamme – tai edes sietää.”

XXX

Haluaisin uskoa, että Uuden testamentin eksegetiikan professoriksi 1975 noussut, entinen seurakuntanuori Räisänen säilytti varovaisen etsivän ja kyselevän asenteen suhteessa Raamattuun arkkiliberaalin naamionsa takana, joka herätti valtavasti huomiota ja jonka takia hän sai niin paljon seuraajia 1980-luvulta alkaen. Ja mikä ilahduttavinta Jeesuksen mukaan aidosti etsivä löytää. Vaikka viimeisillä hetkilläkin silmämme voivat avautua.

Tuon vielä arkana esille omakohtaisen kokemuksen joulunpyhiltä tasan kolme vuotta sitten. Alle kaksi viikkoa ennen ajasta iäisyyteen siirtymistään (5.1.2023) yli 90-vuotias äitini keskeytti meidän omaisten hiljaisen puhelun vuoteen äärellä nostamalla käden ylös tavalla, jota en ollut nähnyt ja lausumalla kuuluvalla äänellä: ”Anteeksi.”

Hän ei sanonut sitä minulle, vaimolleni tai sisarelleni vaan hän teki niin kuin hän oli joskus muistellut lapsuuden kotikylänsä seuroissa tehdyn. Toisin kuin silloin, nyt hän oli valmis kuulemaan ne vapauttavat sanat meiltä läsnä olevilta, jotka hän oli kuullut lausutun kätensä nostaneille monet kerrat: ”Kaikki on anteeksi! Jeesuksen nimessä ja veressä saat uskoa iloon, vapauteen ja rauhaan asti. Ole hyvässä turvassa.”