”Populismi” on julkisessa sanassa kytketty harmillisen onnistuneesti äärioikeistolaisuuteen. Arvostettujenkin mediatalojen jutuissa saatetaan vetää mutkia suoriksi toteamalla populistien ”pelkistävän monimutkaiset yhteiskunnalliset ongelmat yksinkertaisiksi hokemiksi.” Eivätkö sitten modernin vasemmiston käsitykset konservatiiveista edusta yhtä hyvin epä-älylliseksi miellettyä populismia? Mutta entäpä jos populismi nähtäisiinkin positiviisena asiana, taitoa vaativana strategiana, jonka avulla yhteiskunnallisten ja myös kirkollisten mittelöiden osapuolet selkeyttävät demokratiaan kuuluvia vaihtoehtoja?
Onnistuin saamaan vastineen Helsingin Sanomiin (hs.fi 12.8.2023) samassa lehdessä ilmestyneen artikkelin (”Poikien Tiktok” 9.8.2023) takia. Kritisoin siinä esitettyä yksipuolista näkemystä populismista. Haluaisin irrottaa käsitteen puoluepolitikoinnista ja kytkennöistä konservatismiin. Väitteeni on, että kaikkien mielipidevaikuttajien tavoite on aina ollut ”populistisen strategian” tehokas hyväksikäyttö sekä halu kehittyä ”hyviksi populisteiksi”.
Emme voi tulla koskaan yksimieliseksi. Olemme tuomittuja elämään maailmassa, jossa ”meidän” ohella tulee aina asumaan myös ”heitä”, mitä erilaisempia käsityksiä ihannemaailmasta viljeleviä kuppikuntia. Näissä oloissa menestyviä, muista erottuvia poliitikkoja – ja kolumnisteja – yhdistää kyky tiivistää sanottavansa tavalla, joka muistetaan ainakin seuraaviin vaaleihin asti. Se juuri on populismia, myönnämmepä sen tai emme.
Maailman ongelmat ovat luonnollisesti monisyisiä. Mutta se ei estä meitä jopa kärjistämästä sanottavaamme mahdollisimman ymmärrettävään muotoon. Eikö populismissa ole lopulta kyse kaivatusta ”tiedon popularisoinnista”, selkokielisistä esityksistä, jotta mahdollisimman moni veronmaksaja ymmärtäisi, mitä heidän rahoillaan tutkitaan tai miksi Suomen tasavallan presidentiksi valitun on syytä lennellä ympäri maailmaa ollakseen esillä suuren maailman johtajien miitingeissä? Minulla on ainakin monta aukkoa tiedossa ja ymmärryksessä.
X X X
Siteeraan mielelläni Chantal Mouffea perehdyttyäni taannoin hänen politiikan teoriaansa, johon kuuluu muun muassa ”demokratian radikalisointi” juuri keinona puolustaa liberaalia demokratiaa. Arvovapaa populismi kuuluu tähän ohjelmaan. On paljon lahjakkaita tutkijoita sekä teknisesti taitavia viestijöitä ja toimittajia, mutta pinnalle pääsevät ne, jotka kiteyttävät sanottavansa sattuvimmin, olkoon kyse sitten poliittisen ohjelman julkituomisesta tai toisinajattelijoiden lahjakkaasta mustamaalaamisesta. Poliitikko tai influensseri voi kansantajuistaa sanottavansa muutamaan pointtiin, jopa yhdeksi iskulauseeksi: ”Make America Great Again” tai ”Kaikki persut ovat rasisteja”. Tämän jälkeen kansalaiset ainakin tietävät, mitä kukin suunnilleen kannattaa ja keitä kaihtaa. Näkyvät vaihtoehdot aktivoivat yhteiskunnan jäseniä. Ne voivat edistää myös halua pysyä kirkon jäsenenä olipa oma viitekehys mikä tahansa.
Merkillepantavaa muuten on, että kirkkopolitiikassa on lyöty ainakin 1980-luvulta alkaen valtavasti moralisoivia leimoja sen sijaan, että myönnettäisiin rehdisti se, että toista on vaikea käännyttää liberaaliin tai konservatiiviseen suuntaan. Kaikkien näkemysten hyväksyminen samaan pöytään ilman hyvä-paha- tai tyhmä-viisas -oletuksia tuntuu tämän päivän kirkossakin olevan haasteellista.
Mouffen filosofiseen ohjelmaan kuuluukin väite, että ”aina on vaihtoehtoja”. Ihan viisaat kunnon ihmiset voivat puolueohjelmien äärellä päätyä täysin vastakkaisiin johtopäätöksiin hyvän elämän perusteista. Sosiaalisessa todellisuudessa kaikki ”konsensukset” ovat enemmän tai vähemmän pakon edessä tehtyjä sopimuksia. Ihmisten maailmassa ne kaikki ovat aina konfliktuaalisia, haastettavissa olevia ja väliaikaisia.
Populismi olisi nähtävä menetelmänä, eikä poliittisena ohjelmana, jossa keskenään äärimmäisen poikkeavat käsitykset ottavat loputtomasti mittaa toisistaan avoimissa tiloissa. Demokratia ei ole rikki, jos populistit vasemmalta ja oikealta taittavat peistä keskenään: sen sijaan se on uhattuna, jos esivalta tai viestimet kuin yhteisestä sopimuksesta päättävät, että jotkin perustellut näkökulmat eivät saa päästä julkisuuteen.
Sisällissotien estämiseksi paras tapa on antaa kaikkien kukkien kukkia ja suorastaan vetää koloistaan päivänvaloon kaikki relevantit näkemykset.
X X X
Siteerasin hiljattain Heikki Räisästä hänestä kirkollisissa lehdissä kirjoitettujen artikkeleiden pohjalta. Räisänen kehotti elämänsä loppuhetkillä meitä muistamaan alkuseurakunnissa vallinnutta moniäänisyyttä kiistoineen ja vähintään sietämään toisiamme radikaaleistakin eroavaisuuksistamme huolimatta. Kaivattua rakkautta vastapuolten välillä hän kaiken nähneenä ja kokeneena ei tohtinut edes toivoa. Mutta mikä estää meitä silti siihen pyrkimästä?
Chantal Mouffen suomentamattomia teoksia (Esim. For a Left Populism, Verso 2018) lukiessa mieleen piirtyi kuva modernista kirkosta, jossa eriväriset lobbarit, intressiryhmät ja herätysliikkeet kävisivät kiihkeätäkin mutta kuitenkin ystävällismielistä (!) kamppailua populistisin keinoin kansan hiljaisen enemmistön sieluista. Kuten jääkiekko- tai jalkapallosarjoissa, kilpailu on kovaa, mutta vastustajaa ei suinkaan pyritä eliminoimaan, koska sarja ja kamppailut itsessään nähdään tärkeinä. Olisiko kirkon jäsenillä tuosta opiksi otettavaa?
Radikaalidemokraattisesti hallinnoidussa kirkossa Raamatusta ei tarvitsisi opetuksessakaan jättää pois mitään, mitä sinne on kirjoitettu. Silti tuollainen kirkko, jonka ovet olisivat ihan konkreettisestikin aina avoinna joka suuntaan, saattaisi houkutella kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan messuun ja lausumaan yhteisen ja muuttamattoman uskontunnustuksen. Sanassa sanotaan, että kolkuttavalle avataan ja että ”Jumalan armo kasvattaa meitä”.
Toivottaako kirkkomme sitten ihan kaikki, niin etsijät kuin löytäneetkin, uskovaiset ja toivovaiset, tasapuolisesti yhteiselle aterialle? Jos kokemus on toinen, ihmisiä kun olemme ja lähtökohtaisesti viihdymme kaltaistemme seurassa, niin mikseivät kaikki osapuolet, konservatiivitkin sateenkaarisiiven tapaan, saisi käyttää verovaroin ylläpidettäviä tiloja myös oman näköisiin tilaisuuksiinsa?
Niin ihmeelliseltä kuin se voi kuulostaa, uskon ”populismiin”, tulipa se oikealta tai vasemmalta eli täysin avointen ovien kirkkopolitiikkaan eksklusiivisten ehtoolliskieltojen sijaan. Siinä voisi olla nykyprotestanttisen kirkon salainen ase taistelussa hengellistä välinpitämättömyyttä ja jäsenkatoa vastaan. Mikä on kirkon hallinnon linja jatkossa eli onko siellä valmiuksia valitun linjan tarkistukseen, se jää nähtäväksi.
Niin en nyt tarkoittanut sosialismin tuottavan saasteita ennenkaikkea vaan huonoa taloutta ja sitä kautta kansan köyhyyttä ja ihmisoikeuksien polkemista . Tietysti tuottavamman maan on vaikeampi pitää päästöjä alemmalla tasolla . Muistaakseni Kiina ohitti päästöissä jo 2005 jotain USA liki 10% päästöissä . Kiina ei sitoudu päästöihin , tosin lupaukset on jollekin 2060 luvulle . Kiinan ainoa saaste ei ole päästöt vaan kaivostoiminta aiheuttaa maaperä tuhoja ja ihmisille sairauksia ja on dokumentoitu makean veden saastumisia Kiinassa ja ei mitään yritystäkään suojella omia vesistöjä .Kiina on oikea lempilapsi , kun se kohta kelpaa kumppaniksi kaikkeen , mutta silloin ei kannattaisi samassa lauseessa puhua ihmisoikeuksista ja demokratiasta , kun se on suurta kaksinaamaisuutta. Ja Kiina jatkaa päästöjen kasvu- uralla niin kauan kuin kauppa vaatii ja tulee halvempia tapoja tuottaa energiaa .
Climate TRACEn alustava arvio Kiinan, maailman eniten päästöjä tuottavan maan, helmikuun 2025 päästöistä on 1,47 miljardia tonnia hiilidioksidiekvivalenttia, mikä on 3,04 miljoonaa tonnia hiilidioksidiekvivalenttia eli 0,21 % enemmän kuin helmikuussa 2024.
Kiitos tarkennuksesta, Timo G. Googlettamalla selviää, että päästöjä lasketaan eri tavoin ja silloin USA ja Kiina saattavat vaihtaa paikkaa. On totta, että tarkastelussa pitää huomioida monia eri tekijöitä juomaveden ja vesistöjen sekä ilman saastumisesta erilaisiin päästöihin, jätehuoltoon, kierrätykseen ja kulutukseen. Joka tapauksessa populismi ja tiedevastaisuus vain pahentavat ongelmia.
Ilmaston pelastusoperaatio EU:ssa. Saksan hallitus antoi vuosina 2019–2024 Kolumbialle 4,3 miljoonaan euroa kehitysapua ilmastoystävällisten jääkaappien käyttöönoton edistämiseen. ”Kolumbian NAMA kotitalouksien kylmälaite” -hankkeen kokonaismäärä oli yhdeksän miljoonaa euroa. Loput hankkeen kustannukset rahoitti Tanskan hallitus.
Tätä Angela Merkelin ja Olaf Scholzin ajamaa hanketta mainostetaan nyt Friedrich Merzin nykyisen hallituksen toimesta ”menestykseksi”. Carsten Schneiderin johtama ympäristöministeriö puolusti rahoitusta. Heidän mukaansa hanke toteutettiin ”Pariisin ilmastotavoitteiden saavuttamiseksi ja erityisesti 1,5 asteen rajan ylittämisen välttämiseksi”. Heidän mukaansa tämä edellytti ”sekä kansallisia että kansainvälisiä toimia ilmastolle haitallisten päästöjen estämiseksi”.
Mitä saksalaisten (EU:n) veronmaksajien rahoilla sitten tarkalleen ottaen rahoitettiin? Yhteensä 434 ihmistä koulutettiin ostamaan ja huoltamaan jääkaappeja. Lisäksi saksalaisia jääkaappeja lähetettiin Kolumbiaan, ja useita kolumbialaisia valmistajia tuettiin ”ilmastoystävällisten” tuotteiden markkinoinnissa. (Kettner Edelmetalle, Die Welt, etc.)
Pasi T. Ei taida kuitenkaan toimia, ellemme palaa takaisin metsästäjä-keräilijä-pienimuotoinen maanviljely -malliin ja vähennä maapallon väestöä jonnekin puolen miljardin ihmisen tasolle. Sitä paitsi pitäisi ratkaista, mitä tällöin väistämättä syntyvälle ylijäämäväestölle tehdään…
Kukapa tuon ”vähentämisen” aloittaa ja esimerkkiään antaisi muillekin? Pentti Linkola taisi ajatteluissaan olla ainakin hivenen siihen suuntaan…?
Ehkäpä tuo ”ylijäämäväestön” karsiminen pitäisi aloittaa meistä hyvinvoivista ja paljon energiaa ja luonnonvaroja käyttävistä suomalaisista… Ehkäpä tänne hyvinvoivaan ja paljon energiaa ja luonnonvaroja käyttävään ”läntiseen maailmaan” ei pitäisi ketään päästää oppimaan paljon energian varassa nautiskelemisesta?
Kiinassa surullisenkuuluisaksi tullut yhden lapsen politiikkakin taisi tuottaa melkoisia ongelmia.
Populistinen strategia on saavuttanut tavoitteensa jo kun itse käsitteestä keskustellaan ja nähdään populismiin useimmiten yhdistetyt ”hokemat” hedelmällisenä, asioita ja itse dem. järjestelmää eteenpäin vievänä vastakohtana pitkille jaaritteleville pohdinnoille, joita niin monet puhuvat päät TV:ssä illasta toiseen harrastavat. Ihmiset innostuvat puolueohjelmista, ja osallistumisesta poliittiseen toimintaa järjestäytyneellä tavalla, vaskohtana kapinointiin kaduilla, jos he kokevat jokaisella olevan oikeus osallistua puolueen päämäärien rustaamiseen.
Sama pätee politsoituneeseen tai poliittistuneeseen kirkkoon. Kirkossa ylärakenne ajattelee, että kirkon jäsenyys edellyttää yhä selkeämpää mukautumista maalliseen lainsäädäntöön ja yhä yksilöllisempien tulkintojen hyväksymistä. Tuo on vain toinen hegemonisen aseman vallannut tulkintatapa demokratiasta yleensäkin. Jos tuota ajattelua halutaan haastaa, sen on tapahduttava tavallaan nousemisella esivaltaa vastaan, mihin tässäkin ketjussa Martti Pentti on tainnut viitata ikään kuin kavahdettavana asiana.
Yksilöllisten tulkintojen korostus ikään kuin rohkeutena ja ihannoitavana asiana on vain yksi tapa suhtautua sosiaaliseen elämään, toinen tapa on kunnioittaa yhteisiä päätöksiä ja niissä pysymistä. Kirkon puolella kyse on sitten taas siitä, mitä tarkoittaa kehotus kunnittaa enemmän Jumalan sanaa kuin maallista lainsäädäntöä, jos se menee pieleen ja ohi siitä mitä on kirjoitettu, äärimerkkeinä eräät diktatuurit Euroopassakin, ei kovin kauan sitten.
Ja nytpä onkin kiitoksen paikka: viime Kotimaassa Särkiö sai kertoa omat ajatuksensa sen seurauksiin, että hän käytti pari kesää sitten populismin parhaiden periaatteiden mukaan sanan säilää konservatiivisten perhenäkemysten puolesta. Liberaalin hegemonian vallasta kertoo häneen somessa ja muussa mediassa osoitettu paheksunta. Konservatiiveista on voitu 2000-luvulla käyttää pilvin pimein törkeästi 8. käskyä rikkovia ilmaisuja ”naisten sortamisesta” tai ”vihasta” naisia tai sukupuolisuutta uudestaan määritteleviä kohtaan kohtaan. Miten absurdia, tai sitten käsitämme koko termin ihan uusiksi, joka sivumennen sanoen on tietenkin populismiin kuuluva oikeus, mutta se määritelmä pitää samalla tuoda julki rehellisesti. Siis vihaako de facto joku herätysliikeihminen samaan sukupuoleen suuntautuneita tai ”naisia”.
Särkiön kohublogi oli tunnettua sanavalintaa lukuun ottamatta täyttä asiaa, ei populismia.
Marko, niinpä! En usko Särkiön ajatelleen mitään populismia, mutta hän sanoi suoraan mitä ajatteli, joka ei sopinut toisinajattelijoille. Kuka kokee mitenkin mikä on suoraa puhetta, mikä ärsytävää populismia, mikä sopivaa kritiikkiä, mikä taas herättää hegemoniaa puolustavat aktivistit pelaamaan inhokkinsa ulos valinnoista.
”Hegemoniaa puolustavat aktivistit…” Tämä on populismia. Se on juuri sitä, että näkee ’hegemoniaa puolustavia aktivisteja’, jotka rajoittavat kansan oikeuksia ja vapautta.
Martti: populismi onkin mielestäni parhaimmillaan – terävimmillään – silloin, kun pyritään haastamaan hegemonia, olipa se hyvin liberaali suomalaisen yhteiskunta tai reaalisosialismin pauloista irti pyrkineet Itä-Euroopan maat! Parasta olisi, että mikään näkemys ei parlamentaarisessa demokratiassa pääsisi enää hegemoniseen eli ainoan oikean asemaan ja muutu paradigmaksi, josta vapautuminen onkin sitten jo vaikeampi juttu. Hegemoniakehityksessä on demokratian kannalta se huono puoli, että yhteiskunnan eri instituutiot, julkinen sana ja myös yrityselämä alkaa värittymään vahvaan asemaan päässeen klikin tai pahimmillaan johtajan toiveiden mukaan, hyvinä esimerkkeinä vaikka Hitlerin Saksa.
Kuinka pitkälle tilanne voi edetä karismaattisen demokraattisesti valitun johtajan alaisuudessa, sitä voidaan miettiä vaikkapa Urho Kekkosen tai USA:n esimerkkien valossa: yhtä lailla Obaman kuin Trumpin aikanakin perässähiihtäjät ovat oma ilmiönsä, Kekkosen pitkäksi venyneen ajan Suomesta puhumattakaan. Millaiseksi elämä sitten muotoutuu joko vaaleilla valittavan vahvan miehen/naisen (Margaret Thatcherin Iso-Britannia vielä mukaan) tai aidon yksinvaltiaan hallitessa, riippu tietenkin siitä, millaisia tuon muodollisen tai epämuodollisesti karistamallaan ihailtuun asemaan päässeen johtajan arvot ovat.
Demokratioissa ylivoimaisen viisaan pidettävän johtajan kehittymistä (ja samalla väistämättä ns. pissan päähän nousemista) pyritään estämään esim. rajaamalla presidentillisiä vuosia ja joka tapauksessa demokraattisen järjestelmän vaaleineen sekä itsenäisen median tulisi huolehtia, ettei mikään pääministeri tai hallituskoalitio ala uskoa itsestään liikoja ja muovaamaan rajattua, omannäköistään kuvaa ”suomalaisuudesta” – tai kirkon puolella sitä, mitä on kristinusko ja millaiseksi luterilaisen kirkon pitää kehittyä vai pitääkö sen olla opillisesti muuttumaton ajasta aikaan: ihmiset sitten ottavat siihen kantaa puolesta tai vastaan.
Poliittistuneessa kirkossa peruskamppailu on siis siinä, onko kirkon muututtava ajan virrassa vai päinvastoin vaalittava muuttumattomuuttaan, joka omasta mielestäni voisi olla myös muuttuvan ajan ihmisiä jäsenyyteen houkutteleva tekijä. Miksi, koska elämän ja kuoleman sekä näiden ulkopuolisen ajan kysymykset eivät voi olla koskettamatta jokaista. Kyse on kuka saa nykyisillä uskontojen markkinoilla äänensä parhaiten kuuluviin. Onko se monen mielestä joka suuntaan kohtelias ev.-lut. kirkko vai muut uskonnot.
Joka tapauksessa poliittistuneessa kirkossa jokaisella on vain yksi ääni mutta esim. minä voin vapaasti populismin parhaiden periaatteiden merkeissä vaatia muutosta pukemalla ne perustellusti vaikka lyhyeksi iskulauseeksi. Systeemitasolla ainoa, mitä myös voin vaatia, on se, että kirkon hallinto ja media antavat kaikkien kukkien kukkia eli antavat poliittisen kirkon rauhassa olla avoimesti moninainen, jatkuvine populistiseksikin äityvine kamppailuineen.
Chantal Mouffen mukaan vapaa ilmatila (open spacies), joka leimaa radikaalia demokratiaa, johtaa tilanteeseen, että itse asiassa mikään puolueohjelma tai kilpaileva kokonainen käsitejärjestämä eli paradigma ei pääse hegemoniseen asemaan. Demokratia ei tule koskaan valmiiksi, koska ehdoton yksimielisyys ei kuulu ihmisyyteen, vaikka toisin kuvitellaan, tämä on siis teorian taustalla.
Kaikilta suunilta vapaan ja suitsimattoman agonistisen kamppailun pitäisi taata nimenomaan sen, että parhaat poliittiset asemat ovat kuin kiertopalkinto, joka on voitettava joka vaaleissa. Kamppailu yltyy väistämättä välillä tiukan populistiseksi, poliittiset leimat ja hokemat lentelevät, mutta sen juuri pitäisi estää mitään klikkiä majoittumasta pysyvästi vallan huipulle. Tämä on radikaalin tai agonistisen demokratian kannalta tärkeää. Toimiva, radikaali demokratia on omiaan estämään autoritääristä kehitystä.
Eri aatteiden väliseksi kamppailuksi koettu kansanvalta on taistelua yksinvallasta. Kärjistyneimmillään se näyttäytyy ns kaksipuoluemaissa. Johtavan puolueen vaihtuessa puretaan aiemmin rakennettua ja pystytetään uutta, kenties vain seuraaviin vaaleihin kestävää. Suomen kaltainen yhteiskunta toimii eri kantoja edustavien yhteistoiminnalla. Sen edellytysten kaventaminen valtataistelua lietsomalla ei ole millään tavalla eduksi kenellekään.
Vahinko vaan, kun Luther heittäytyi populistiksi ja hermostutti paavin ja Kristuksen ”sijainen” menetti valtansa ja tuon ajan eurooppa hajosi. Sen pysyttäminen uudestaan ei näytä onnistumisen merkkejä yhteisessä uskossa toivossa ja rakkaudessa. Muuten kyllä mutta kun käärme osaa uida myös tähän ”paratiisiin” jopa yli valtameren.
Mutta Suomessa (ja tietenkin somessa!) käydään erilasisia valtataisteluita. Niin myös kirkossamme (tai oikeastaanyhteiskunnassamme) käydään eräänlaista vallankumouksellista taistelua ”fundamentalistisia” ja ”taantumuksellisia” ja ”konservatiivisia” ja ”patrialaalisia” ja ”hetoronormatiivisia” voimia vastaan. On ”rasismia” ja on ”naisvihaa” ja on ”fasismia”. Eräänlaista populisminkaltaisita touhua moinen nimittely sekin. Ja toki tälle löytyy sitten vastapooli omine populistisine ilmaisuineen.
Populististen ilmaisujen taustalta löytyy kuitenkin myös ihan oikeaa asiaperustetta. Vallasta taistelevat erilaiset ideologiat ja maailmankatsomukset: onko ensisijaisena järjestyksen asettajana Herra Jumala vai ”minä ihminen”. Siinä merkityksessä taustalla on ”kaksipuoluejärjestelmä”. (Tarkoituksellisesti en nyt ota puheeksi sitä suoranaisen Jumana Vastustajan vallantahtoa.)
”Luther heittäytyi populistiksi.” Tämä on outo väite. Luther ei ajanut kansan tahtoa kirkon johtoa vastaan. Hänen tarkoituksensa oli palauttaa Raamatun ilmoittama Kristus kirkon keskukseksi. Talonpoikaiskapina leimahti Lutherin ajatusten innoittamana, mutta ei hänen johtamanaan. Luther tuomitsi kansannousun yritettyään ensin rakentaa sovintoa.
Eikö Rooman kirkko kokenut Lutherin menettelyn nousemiseksi esivaltaa vastaan. Totesithan itse, että valtataitelu ei ole eduksi kenellekään. Katolisella kirkollahan oli totuuden täyteys (ja on sitä omasta mieleestään edelleen) ja Kristus kirkon keskus, eikä jonkun populisti-munkin pitänyt sitä horjuttaa.
Mielenkiintoista ja tietysti ainoa oikea keino: Luther taisteli tuota Jumalan vallananastajaa vastaan – johon kuulemma luterilainen kirkko ei ole ainakaan viime vuosikymmeninä enää juurikaan keskittynyt – pelkällä sanalla ja kynällä. Eipä ihme, että Euroopassa syntyi meteli, kun valheen isä sai sanasta ja musteesta silmilleen. Kirveleehän se kokenuttakin valehtelijaa.
”Eikö Rooman kirkko kokenut Lutherin menettelyn nousemiseksi esivaltaa vastaan?” Varmaan kokikin. Se ei vielä tee Lutherista populistia. Popularisoija ja poleeminen polarisoijakin hän oli, mutta ei populisti.
Kysymys oli kuitenkin vastakkainasettelusta Lutherin ja Rooman kirkon välillä, katolisen kirkon hegemoniasta ja korruptoituneesta eliitistä. Luther käytti sanomansa tehostamiseen puhumalla paavista Rooman aasina ja emäsikana. Muistuttaa aikalailla populistista tyyliä ja polarisoivaa retoriikkaa.
”Muistuttaa aikalailla populistista tyyliä ja polarisoivaa retoriikkaa.” Populismi ei ole tyylilaji. Se on yhteiskunnallinen ajattelumalli.
Yhteiskunnissa on aina joku suunta minne se tahtoo mennä niiden arvojen ohjaamana mitkä vallalla . Jos se kohtaa erilaisia mielipiteitä niin populismilla on tilausta käyttää lyömäaseena tai hyödyntää itse sitä . Demokratia ei kulje oikein ideologioiden maailmassa kuin silloin kun se oman mielenmukaista . Media saa annettua valmiita vastauksia ja niitä jakaa mielellään nykytoimittajat, jotka tahtovat parantaa maailmaa ja hyvin omista ideologisista lähtökohdista käsin . Ihmisen ajattelua ohjataan pitkälti maailmanmenon mukaan .
Kirkon kohdalla tulee vaan iso ongelma kun valtionpäämiehet ja hallitukset ja myös ajanhenki vaihtuu , mutta Jumalan ilmoitus ei muutu . Ja jos se ei lopulta määrää suuntaa niin sille koettaa yksinkertaisesti hengellinen kuolema vaikka se jäisi muuten olemaan instituutiona .
Kansa voi vaihtaa mielipiteitä ja vaikuttaa suuntaan mutta kirkon ongelmia ei ratkaista ulkoapäin vaan sisältäpäin täytyy löytyä yhteys rakentajaan , muuten kaikki on turhaa rakentelua . Kansankirkko Suomessa on linnake ja sitä johtaa piispakunta lopulta ja määrää sunnan , siihen ei populismi tehoa . Jäsenmäärän lasku ei hetkauta rikasta kirkkoa eikä sen elinikäisiä piispoja . On ehkä kaikista yhteisöistä ennätyksellinen siinä suhteessa että oppi ja tieto on hyvin määritelty ja käytäntö on mielestäni hyvin kaukana toteutuksen tasolla .En tiedä mitään muuta yhteisöä tai yritystä joka voi toimia omia määriteltyjä tavoitteita vastaan . Ei voi sanoa että se edustaa luterilaisuutta . Onko se sitten populismia kun vedotaan sen katon olevan korkea ja seinät leveät tai puhutaan että aina on ollut moniäänisyyttä . Kansankirkko on lopulta huonosti ottanut vastaan ulkopuolelta tulevia suuntauksia mennnen historiansa aikana ,vaikkapa siitä kertoo 5 herätysliikettä jotka ei ole kaikki sulautunut kirkkoon , voisi sanoa että jotkut ei koskaan heidän synnystä lähtien . Nykyään taas kirkolle kelpaa uudet tuulet ja naispappeus on tuonut idearikkautta naisvoimin niitä sulauttamaan kirkon sisälle . Sitä ei haluta sanoa suoraan että virkakysymyksen kautta alkoi tilastollisesti kirkon tunnusluvut muuttua . Tämä tietysti ajan hengen mukaan halutaan ymmärtää sukupuoliasiana , vaikka sitä se ei ole .
”Vanha maailma kuolee, ja uusi maailma kamppailee syntymästään.” Tämä on hirviöiden aika. Lähes sata vuotta vanha sitaatti on peräisin marxilaiselta filosofilta Antonio Gramscilta.
Helsingin Sanomien mukaan ”Orpo saapui Kiinaan etsimään samaa kuin koko muu maailma.” Syyskuun suuren sotilasparaatin katsomossa Taivaallisen rauhan aukiolla istuivat sekä Venäjän presidentti Vladimir Putin että Pohjois-Korean johtaja Kim Jong-un.
”Tässä tohinassa Orpo saa olla tyytyväinen jo siitä, että pääsee itse Xin pakeille eikä joudu tyytymään pelkkään pääministerin seuraan”, arvioi hesari tänään. Valtioneuvoston tiedotteen mukaan kaikki haluavat nyt olla ”samassa veneessä” kuin Suomi: dialogissa Kiinan kommunistisen puolueen kanssa.
Kotimaan pääkirjoituksen mukaan ”Trumpiin verrattuna Kiina on aikuinen”, vaikkei niin puhtoinen. Kristittyjen vainotkin vasta sijalla 17. Nyt ei katkota ”kaapeleita” Kiinaan turhaan sanan- ja ilmaisunvapauden puuttumisen vuoksi samalla, kun Kiina ankkuroi ideologiaansa eri puolille maailmaa.
Samalla viisi ”viikinkiä Kimberlé Crenshaw’n miekkoineen” Der Spiegelin etukannessa sanovat suoraan: ”Donald, nyt riittää!” https://www.instagram.com/p/DT4g0ZUDW70/
Korostan ties monennenko kerran, että ”minun populismini”, minun määrittelemäni populismi ei ole äärioikeistolaista tai -vasemmistolaista enkä haluaisi nähdä sitä lähtökohtaisesti moraalisesti kyseenalaisena pyrittäessä muuttamaan maailmaa. Se on vain oman sanoman terävöittämisestä jatkuvassa valtakamppailussa tässä syntiinlangenneessa maailmassa, jossa kuvitelmista huolimatta kykene emmekä halua tulla koskaan yksimielisiksi, käytännössä jonkin ylivertaisen ihmisen tai ryhmän johtamaksi. Paratiisia on siis politiikan näyttämöillä turha rakentaa, vaikka erilaiseet ideologiat ja jopa yksittäiset johtajat aika ajoin kuvittelevat sellaisen olevan mahdollisuutta, kun vain kaikki seuraisivat heitä ja pulinat pois.
Sekä vasemmistolaisin että oikeistolaisin iskulausein on aikojen saatossa luotu uutta uljasta maailmaa, noustu klassisin iskulausein hegemoniaa tai autoritaarisia johtajia, kuninkaita ja muita itsevaltiaita, siis esivaltaa vastaan. Liberaalissa demokratiassa pidetään tänäkin päivänä itsestään selvänä, että hallitus on huono ja kaikki sen toimet vievät asioista vain huonomaan suuntaan. Varmasti noihin väitteisiin sisältyy aimo annos myös kahdeksannen käskyn rikkomuksia. Kysymys esivallan haastamisesta vapaan parlamentarismin oloissa onkin kiinnostava. Jeesuksen aikana ymmärrys demokratiasta ja oikeuksista oli mitä oli, mutta silti hän ei yllyttänyt Israelin/Palestiinan alueella asuvia seuraajiaan nousemaan väkivaltaiseen kapinaan Rooman valtaa vastaan. ”Antakaa keisarille jne…”
Myös kirkko on mielestäni ”tuomittu” olemaan syvenevien kiistojen näyttämö, koska se on halunnut tehdä itsestään sellaisen. Kysymys tietysti kuuluu, sietääkö se myös opillista konservatismia – sateenkaarimessuja järjestetään mutta eri herätysliikkeiden messut varsinkin katolis-ortodoksisen virkakäsityksen mukaan ovat vaikea rasti?
Kirkon ja yhteiskunnan ratkaiseva ero poliittisena näyttämönä on ratkaiseva: kirkosta voi erota, yhteiskunnasta ei. Kirkon liberaalien ja konservatiivien antagonistinen, toisen osapuolen nujertamiseen tähtäävä kamppailu päättyy teoriani ääripäässä kirkon kuihtumiseen, koska valtava enemmistö ei halua sotia kirkossa, koska yhteisunnassa meillä kullakin riittää kiistoja tarpeeksi. Siksi kysymys fundamenttitason totaalisten näkemyserojen sietämisestä ja niiden muuntamiseta agonistiseksi, siis periaatteessa ystävällismieliseksi kamppailuksi kirkon sisällä nousee avainasemaan. Tätähän Heikki Räisänenkin eräänä populistisen strategian pääsoveltajana edusti. Räisänen oli populisti teorian kannalta positiivisessa mielessä, kun hän ilmituomastaan epäuskosta huolimatta viimeisinä aikoinaan myös vakavasti kehotti kaikenlaisten näkemysten edustajia pysymään kirkossa ja sietämään toisiaan, sikäli kun vihollisen rakastaminen tuntuu liian kovalta vaatimukselta.
Jos vakiintunut systeemi ei salli enää vapaata keskustelua suurista periaatteellisista linjoista, hegemonia puolustajien ja haastajien otteet kovenevat. Molemmat terävöittävät kielenkäyttöään: heitellään yhä rohkeampia väitteitä toisesta osapuolesta motiiveineen. Se on populismia mutta se voi olla väriltään mitä vain. Populismia on aina ollut joka ilmansuunnalla: on harhaanjohtava väite sijoittaa se vain poliittisen värikartan yhdelle laidalle.
Niin voisiko populismin ajavan myös tietyllä tavalla tieteellistä ajattelua parhaimillaan , jos siitä syntyisi rakentavaa keskustelua ? Meillä vaan kaikilla on eri suhtautuminen erimielisyyteen, joka ei itsessään ole paha asia. Toiset jopa tykkää keskustella vaikka ihan päinvastaisesti ajattelevan kanssa ja toisessa laidassa lyödään jarrut kiinni ja vaietaan . Edellytys oli myös pystyä kuuntelemaan toisen kantoja ja pyrkiä löytämään rakentavia kysymyksiä ja argumentteja kannoilleen . Muutenhan se menee syyttämiseksi. Poliittisesti tuntuu katseet olevat maassa tai nykyhetkessä monella poliittisella maan johtajalla Euroopassa. Onko niin että tulevaisuuden visio on kirkkaampi muualla , myös diktatuurivaltioissa kuin Euroopalla . Tietääkö tosiasiassa Eurooppa niitä arvoja mistä ponnistaa ja suuntaa realismin kautta mikä on tulevaisuus . Se näyttäytyy EU tasolla hukassa olevalta ja pyrkimyksiä hallita kaikkea EU kansalaisten ja maiden asioita . Globalismia , jota ei saa istumaan EU sisälle että maat voisivat sitoutua niihin arvoihin ja hankkeisiin mitä siellä ajetaan . Putin tai Trump ei ole oikeita mittareita arvoida tulevaisuutta vaan esim. Venäjällä sen historiasta nousevat pyrkimykset , ideologia ja hallintojärjestelmä ja tietysti sen cv . Samanlailla USA :n demokraattinen hallinto ja historia kertoo enemmän kuin Trumpin lausunnot tulevasta . Siksi on absurdia joku Grönlannin valtaus , johon voi päätyä Trumpin joidenkin lausuntojen perusteella , mutta olisi silloin hyvä tietää se liki 10 vuotinen Trumpin esilläolo ja oppia myös siiitä jotain tai miten demokratia toimii päätöksissä USA : ssa , ei Trump päätä lopulta yksin asioista , vaikka valta siellä on presidentillä suurempi . Hallitsijat vaihtuu mutta vähän ne rakenteet mitkä ovat maassa olleet pitkään . Tunteet vaikuttavat ihmisiin todella paljon ja niiden mielikuvien mukaan tehdään päätöksiä , mutta se ei sovi valtionpäämiesten tapaan toimia omassa toiminnassa vaikka olisi kuinka huonoja suhteita . Ja asia ei korjannu meille ihmisille tyypillisellä tavalla että nähdään toisessa syy . Jos vaimo aiheuttaa riidan ja on 100% syyllinen ( näin ei tietysti prosentit jakaudu elävässä elämässä) , niin se ei poista miehen vastuuta selvittää ja pyytää ensimmäisenä anteeksi . Oikeata johtajuutta tarvittaisi tänä päivänä maiden johtoon ja hyvä piirre olisi tulla toimeen monien kanssa .
Toistan: populismi tarkoittaa ajattelua, jossa sivistys-, talous- ja hallintoeliitti nähdään kansan oikeuksia polkevana liittoutumana. Se ei sijoitu puoluekartalla välttämättä kummallekaan laidalle, mutta pyrkii kuitenkin purkamaan vakiintuneita valtarakennelmia. Populistisen puolueen ongelmana on, että se valtaan päästyään muuttuu vakiintuneeksi valtarakenteeksi ja näin populistisen arvostelun kohteeksi. Esimerkkejä ei tarvitse etsiä muualta kuin omasta lähihistoriastamme.
Niinhän toimivat myös vallankumoukset: valtaan päästyään ne ”syövät lapsensa”. Vallankumouksissa ja -kaappauksissa populismilla lienee paljonkin käyttöä.
Toisaalta valta muuttaa myös yleisemminkin vallanhaltijoita, ja vallasta luopuminen on vaikeaa.
Viittasin vaikkapa Timo Soinin ’jytkyn’ jälkeiseen puolueen hajoamiseen. Maaseudun puolueen kohdalla kävi aikanaan samoin.
Martti, sinun määritelmäsi menee noin, ja eihän siinä mitään, kun kerrot sen julki keskustelun aluksi. Tämän blogin tehtävä on kiistää tuo valtavirtainen määritelmä ja antaa lupa muillekin tulkita populismia neutraalilla tavalla. Minulle se on strategia, jota jokainen osapuoli hyödyntää sitä innokkaammin mitä kuumemmasta poliittisesta – siis vaihtoehtoja sisältävästä aiheesta on kyse. Se ei ole ”puolue” vaan kaikki puolueet pyrkivät hyödyntämään populismia eli popularisoimaan, kansantajuistamaan omaa sanomaansa sekä myönteisesti sekä uhkakuvia hyväksi käyttäen tyyliin jos emme toimi näin tai noin, hukka perii.
Pinnalle pääsevät ne, jotka kiteyttävät sanottavansa mahdollisimman yksinkertaisiin teeseihin. Sen ei tarvi silti tarkoittaa vähä-älyllisyyttä. Omalla vaatimattomalla toimittajan uralla journalismin tehtävä alkoi avautua niin, että tiedonvälittäjän on paneuduttava mahdollisimman hyvin kulloiseenkin aiheeseensa voidakseen taas tiivistää uutisjuttunsa, kolumninsta tai minkä tahansa tekstilajin mahdollisimman luettavaan ja laajojen kansanjoukkojen ymmärrettävän muotoon. Silloin joudutaan käyttämään selkokielisiä väittämiä puolesta ja vastaan, jotta ko. juttu ja sen julkaiseva aviisi menisi kaupan.
Poliitikko joutuu työstämän sanottavaan samalla periaatteella, miten mahdollisimman moni ymmärtäisi, miten erottuisin poliitikkojen massasta paneelikeskustelussa jne. Tarvitaan yksinkertaistuksia. Menestyvä poliitikko on taitava populisti puoluekannasta riippumatta. Media pelaa tässä luonnollisesti omaa peliää, jota se tuskin koskaan itse myöntää (paitsi puoluelehdet). Mediaväellä voi olla omat suosikit, yksilöt ja ideologiat, jonka median kuluttajien pitäisi tiedostaa.
Radikaali demokratia toimisi parhaiten, jos mediakin toteuttaisi tiedonvälitystehtäväänsä neutraalisti, välttäisi kaikin voimin nostamalla esiin toisia, joiden populistiset teesit saatetaan esittää niin kuin ne olisivat ”asiaa” ja sitten on haastajia, joiden esittäjät voivat lopulta näyttää mediassa ”kansanvihollisilta”, joiden sanottava on vain ”populismia” siinä värittyneessä merkityksessä, jonka media Chantal Mouffenkin mielestä on antanut läntisessä maailmassa tuolle käsitteelle.
”Sinun määritelmäsi menee noin, ja eihän siinä mitään, kun kerrot sen julki keskustelun aluksi.” Olisi hauska kuulla, miten määrittelet demokratian, Jouko Siirilä. Sinulla on siitäkin varmaan mielenkiintoinen oma versiosi. Miten lie vapauden ja tasa-arvon kanssa? – – – Populistien määritteleminen kansanvihollisiksi on typerää. Hehän ovat omasta ja kannattajiensa mielestä juuri kansan puolella. – – – Sanomansa muotoileminen kansantajuiseksi ei ole populismia, se on popularisointia. Hanki käsiisi sivistyssanakirja ja lue sitä!
”Miten lie vapauden ja tasa-arvon kanssa?” Siitä on Tampereen vallanpitäjien populistinen empatiataulu hyvä esimerkki.