”Populismi” on julkisessa sanassa kytketty harmillisen onnistuneesti äärioikeistolaisuuteen. Arvostettujenkin mediatalojen jutuissa saatetaan vetää mutkia suoriksi toteamalla populistien ”pelkistävän monimutkaiset yhteiskunnalliset ongelmat yksinkertaisiksi hokemiksi.” Eivätkö sitten modernin vasemmiston käsitykset konservatiiveista edusta yhtä hyvin epä-älylliseksi miellettyä populismia? Mutta entäpä jos populismi nähtäisiinkin positiviisena asiana, taitoa vaativana strategiana, jonka avulla yhteiskunnallisten ja myös kirkollisten mittelöiden osapuolet selkeyttävät demokratiaan kuuluvia vaihtoehtoja?
Onnistuin saamaan vastineen Helsingin Sanomiin (hs.fi 12.8.2023) samassa lehdessä ilmestyneen artikkelin (”Poikien Tiktok” 9.8.2023) takia. Kritisoin siinä esitettyä yksipuolista näkemystä populismista. Haluaisin irrottaa käsitteen puoluepolitikoinnista ja kytkennöistä konservatismiin. Väitteeni on, että kaikkien mielipidevaikuttajien tavoite on aina ollut ”populistisen strategian” tehokas hyväksikäyttö sekä halu kehittyä ”hyviksi populisteiksi”.
Emme voi tulla koskaan yksimieliseksi. Olemme tuomittuja elämään maailmassa, jossa ”meidän” ohella tulee aina asumaan myös ”heitä”, mitä erilaisempia käsityksiä ihannemaailmasta viljeleviä kuppikuntia. Näissä oloissa menestyviä, muista erottuvia poliitikkoja – ja kolumnisteja – yhdistää kyky tiivistää sanottavansa tavalla, joka muistetaan ainakin seuraaviin vaaleihin asti. Se juuri on populismia, myönnämmepä sen tai emme.
Maailman ongelmat ovat luonnollisesti monisyisiä. Mutta se ei estä meitä jopa kärjistämästä sanottavaamme mahdollisimman ymmärrettävään muotoon. Eikö populismissa ole lopulta kyse kaivatusta ”tiedon popularisoinnista”, selkokielisistä esityksistä, jotta mahdollisimman moni veronmaksaja ymmärtäisi, mitä heidän rahoillaan tutkitaan tai miksi Suomen tasavallan presidentiksi valitun on syytä lennellä ympäri maailmaa ollakseen esillä suuren maailman johtajien miitingeissä? Minulla on ainakin monta aukkoa tiedossa ja ymmärryksessä.
X X X
Siteeraan mielelläni Chantal Mouffea perehdyttyäni taannoin hänen politiikan teoriaansa, johon kuuluu muun muassa ”demokratian radikalisointi” juuri keinona puolustaa liberaalia demokratiaa. Arvovapaa populismi kuuluu tähän ohjelmaan. On paljon lahjakkaita tutkijoita sekä teknisesti taitavia viestijöitä ja toimittajia, mutta pinnalle pääsevät ne, jotka kiteyttävät sanottavansa sattuvimmin, olkoon kyse sitten poliittisen ohjelman julkituomisesta tai toisinajattelijoiden lahjakkaasta mustamaalaamisesta. Poliitikko tai influensseri voi kansantajuistaa sanottavansa muutamaan pointtiin, jopa yhdeksi iskulauseeksi: ”Make America Great Again” tai ”Kaikki persut ovat rasisteja”. Tämän jälkeen kansalaiset ainakin tietävät, mitä kukin suunnilleen kannattaa ja keitä kaihtaa voidakseen ottaa siihen kantaa. Näkyvät vaihtoehdot aktivoivat yhteiskunnan jäseniä. Se voi edistää myös halua pysyä kirkon jäseninä olipa viitekehys mikä tahansa.
Merkillepantavaa muuten on, että kirkkopolitiikassa on lyöty ainakin 1980-luvulta alkaen valtavasti moralisoivia leimoja sen sijaan, että myönnettäisiin rehdisti se, että toista on vaikea käännyttää liberaaliin tai konservatiiviseen suuntaan. Kaikkien näkemysten hyväksyminen samaan pöytään ilman hyvä-paha- tai tyhmä-viisas-oletuksia tuntuu tämän päivän kirkossakin olevan haasteellista.
Mouffen filosofiseen ohjelmaan kuuluukin väite, että ”aina on vaihtoehtoja”. Ihan viisaat kunnon ihmiset voivat puolueohjelmien äärellä päätyä täysin vastakkaisiin johtopäätöksiin hyvän elämän perusteista. Sosiaalisessa todellisuudessa kaikki ”konsensukset” ovat enemmän tai vähemmän pakon edessä tehtyjä sopimuksia. Ihmisten maailmassa ne kaikki ovat aina konfliktuaalisia, haastettavissa olevia ja väliaikaisia.
Populismi olisi nähtävä menetelmänä, eikä poliittisena ohjelmana, jossa keskenään äärimmäisen poikkeavat käsitykset ottavat loputtomasti mittaa toisistaan avoimissa tiloissa. Demokratia ei ole rikki, jos populistit vasemmalta ja oikealta taittavat peistä keskenään: sen sijaan se on uhattuna, jos esivalta tai viestimet kuin yhteisestä sopimuksesta päättävät, että jotkin perustellut näkökulmat eivät saa päästä julkisuuteen.
Sisällissotien estämiseksi paras tapa on antaa kaikkien kukkien kukkia ja suorastaan vetää koloistaan päivänvaloon kaikki relevantit näkemykset.
X X X
Siteerasin hiljattain Heikki Räisästä hänestä kirkollisissa lehdissä kirjoitettujen artikkeleiden pohjalta. Räisänen kehotti elämänsä loppuhetkillä meitä muistamaan alkuseurakunnissa vallinnutta moniäänisyyttä kiistoineen ja vähintään sietämään toisiamme radikaaleistakin eroavaisuuksistamme huolimatta. Kaivattua rakkautta vastapuolien välillä hän kaiken nähneenä ja kokeneena ei tohtinut edes toivoa. Mutta mikä estää meitä silti siihen pyrkimästä?
Chantal Mouffen suomentamattomia teoksia lukiessa mieleen piirtyi kuva modernista kirkosta, jossa eriväriset lobbarit, intressiryhmät ja herätysliikkeet kävisivät kiihkeätäkin mutta kuitenkin ystävällismielistä (!) kamppailua populistisin keinoin kansan hiljaisen enemmistön sieluista. Kuten jääkiekko- tai jalkapallosarjoissa kilpailu on kovaa, mutta vastustajaa ei suinkaan pyritä eliminoimaan, koska sarja itsessään nähdään tärkeänä. Olisiko kirkon jäsenillä tuosta opiksi otettavaa?
Radikaalidemokraattisesti hallinnoidussa kirkossa Raamatusta ei tarvitsisi opetuksessakaan jättää pois mitään, mitä sinne on kirjoitettu. Silti tuollainen kirkko, jonka ovet olisivat ihan konkreettisestikin aina avoinna, saattaisi houkutella kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan messuun ja lausumaan yhteisen ja muuttamattoman uskontunnustuksen. Sanassa sanotaan, että kolkuttavalle avataan ja että ”Jumalan armo kasvattaa meitä”.
Toivottaako kirkkomme sitten ihan kaikki, niin etsijät kuin löytäneetkin, uskovaiset ja toivovaiset tasapuolisesti yhteiselle aterialle? Jos kokemus on toinen, ihmisiä kun olemme ja lähtökohtaisesti viihdymme kaltaistemme seurassa, niin mikseivät kaikki osapuolet, konservatiivitkin sateenkaarisiiven tapaan, saisi käyttää kaikkien verovaroin ylläpidettäviä tiloja myös oman näköisiin tilaisuuksiinsa?
Niin ihmeelliseltä kuin se voi kuulostaa, uskon populismiin, tulipa se oikealta tai vasemmalta eli täysin avointen ovien kirkkopolitiikkaan eksklusiivisten ehtoolliskieltojen sijaan. Siinä voisi olla nykyprotestanttisen kirkon salainen ase taistelussa hengellistä välinpitämättömyyttä ja jäsenkatoa vastaan. Mikä on kirkon hallinnon linja jatkossa eli onka siellä valmiuksia valitun linjan tarkistukseen, se jää nähtäväksi.
Jouko Siirilän viesti näyttää olevan, että keskustelun kärjistäminen yksinkertaisiksi iskulauseiksi edistäisi kansanvallan toteutumista niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Pidän ajatusta uhkana. Sovinnollinen ja asialliseen tietoon pohjaava päätöksenteko muuttuisi helposti kilpailuksi siitä, kuka voittaisi kinastelun kärkevimmillä puheillaan.Demokratia ei näet ole vaalivoittajien valtaa vaan koko kansan valtaa kaikkien kansalaisten hyväksi.
Totta toinen puoli, kenties.
Lienee kuitenkin niin, että sellainen ”toisaalta – toisaalta”-tyylinen selittely, jossa kaikille kaikkea yritetään saada mahtumaan mukaan, ei oikeastaa kerro kenellekään mitään sellaista, jossa selviäisi helposti, mihin pyritään. Vastuu siirtyy kuulijalle…
Oman käsitykseni mukaan populismia on niin oikealla kuin vasemmallakin. Asioiden yksinkertaistaminen on tapa vaikuttaa kuulijoihin. Populistista on myös nykyinen tunnevaikutuksiin perustuva politiikka, jolla ihmisiin vaikutetaan yksinkertaistamalla tuntemuksia herättäväksi asioita ja nakökulmia pelkistetyn yksinkertaistetusti. Lienee kirkkopolitiikassakin mahdollista?
On muodikasta vedota tietoon, erityisesti ns. tutkittuun tietoon, pohjautuviin asioihin ja näkemyksiin. Joskus myös tutkittuun ja ehkä joissain samalla joissain ”toisissa” piireissä köykäiseksikin havaittuun tietoon tai toiveeseen – riippuen siitä, keneltä kysytään. Tutkittu tietokaan ei aina ole oikeaa tietoa.
”Tutkittuun tietoon” vetoaminen voi olla myös tapa pönkittää ajattelumalleja tiettyjen (erityis)asiantuntijoiden (näkemysten) korostamiseen ja toisten vähättelemiseen. Tutkittuunkin tietoon vetoaminen voi saada populistisia piirteitä. Jopa tieteen popularisointi voi saada populistisia sävyjä viestinnässä.
Demokratia on vaikea tie. Se edellyttää myös sitä, että kaikilla on mahdollisuus päästä kaikkeen tietoon käsiksi – ja ennen kaikkea, että kaikilla on oikeus ja mahdollisuus saada äänensä kuuluvaksi ilman pelkoa tai ”cancelointia”. Se ei ole aivan ongelmatonta meidänkaan ajassamme. Ei, vaikka elämme digiaikaa. Esimerkkejä on. Joissain suhteissa ehkä juuri siksi?
”Se edellyttää myös sitä, että kaikilla on mahdollisuus päästä kaikkeen tietoon käsiksi.” On tärkeää, että osataan tunnistaa oikea tieto sellaisesta, mikä vain näyttää siltä. Niinpä koulutuksen merkitys kasvaa jatkuvasti. En tarkoita kapea-alaisten erityisosaajien kasvattamista vaan jokaiselle kuuluvaa riittävää yleissivistystä.
Kirkon usko ja oppi on ylhäältä annettu. Sitä ei saa , eikä voi – muuttaa kuten poliittisia päätöksiä sekulaarissa demokratiassa ja maallisista asioista päätettäessä.
Näin juuri ja kaikki informaatio ei ole tietoa ja hyvää . Jos mietimme oppisivistystä ja lukeneisuutta historian valossa , että onko se vienyt kansakuntia aina parempaan suuntaan tai vaikka Suomessa ajatellaan että etelässä kehä ykkösen sisäpuolella on enemmän koulusivistystä ja maalla vähemmän mutta jo luonnonvastaisissa asioissa nähdään että maalla asuvat tietävät paremmin totuuden . Uskomme todella että kaikki viisaus ja tieto on kätketty Kristukseen ja se kanavoituu miten hän tahtoo , mutta ei koskaan vastaan Jumalan tahtoa .
”Suomessa ajatellaan, että etelässä kehä ykkösen sisäpuolella on enemmän koulusivistystä ja maalla vähemmän.” Tällaiset kauan sitten vanhentuneet ajatukset jääkööt omaan arvoonsa. Jo kansakoulu muutti tilannetta paljon ja peruskoulu korjasi sen kokonaan. Maassamme on kattava yleissivistävä koululaitos. Se ei tosin nykyään taida saada sille kuuluvaa arvostusta.
Myös Juha Herkmanin ”Populismin aika” on aika hyvä ja kattava selostus populismin eri muodoista. Meillä usein aika suppea käsitys populismista. Useimmille se on Soini ja/tai oikeistopopulistinen nykyPS. Vasemmalle katsovaa agraaripopulismia oli jo 1930-luvulla erilaiset pulaliikkeet, myöhemmästä korpikommunismista puhumattakaan. Kalle Kustaa Pykälä Maalaisliitosta lienee ollut ensimmäinen tosi populisti Suomessa. ”Herroja pittää aina eppäillä” ja ”valitkaa minut niin lippalakit halpenevat” lienevät tunnetuimpia Pykälän sloganeita sen lisäksi tuli joskus paljain jaloin täysistuntoon.
Populismia on oikealla ja vasemmalle ja keskellä ja itseasiassa politiikka on aina enemmän tai vielä enemmän populistista. Tällä hetkellä ehdoton suosikkini typerimmistä populistisista iskulauseista on, kun joku ilmoittaa olevansa historian oikealla puolella.
Kyllä jokaisessa puolueessa sitä on ja se on sisäisesti tarpeellinen jokaiselle kun kalastellaan suosiota .
Tuo ”historian oikealla puolella” -kommenttisi osui täysoasumana aivan keskelle naulan kantaa! Se on ollut paikoin jopa ”surku)hupaisaa kuulla tai lukea.
Siinä populismissa ollaan tulevaisuushistorian ”oikealla” puolella, sekä oikealla että vasemmalla puolella oltaessa.
Jouko
Kiitos blogistasi
Pohdit mielenkiintoisia asioita ja osaat niihin tuoda tuoreita näkökulmia
Marko Sjöblom:””Kirkon usko ja oppi on ylhäältä annettu. Sitä ei saa , eikä voi – muuttaa kuten poliittisia päätöksiä sekulaarissa demokratiassa ja maallisista asioista päätettäessä.””
Mitä tuo ”muuttumaton oppi” pitänee sisällään?
Kun ymmärtää edes pienen pienen osan kirkon historiasta niin eikö kirkko ole muuttanut tai oikeastaan sen oppia on muutettu varsin paljon? Siis mikä on ”muuttumatonta oppia”?
”Kun ymmärtää edes pienen pienen osan kirkon historiasta…” Pieni osa ei kerro totuutta. Riippuu ihan siitä, mikä tuo osanen attuu olemaan, millaisen vääristyneen käsityksen saa.
Se on Ari Raamattu joka kertoo opin ja kaikkea opetusta pitäisi siihen rinnastaa . On kuitenkin keskeisimmistä asioista oltu kirkkohistoriassa samaa mieltä apostolisen opetuksen kanssa ja ne ovat kaste ja ehtoollinen . Ja tähän päivään asti on suurin osa kristikunnasta yhtyy suurimpiin uskontunnuksiin.
Niinpä niin, siis kuinka Raamatusta löytyy se että esivalta voi määrätä mihin uskoon tulee kuulua, uskontopakko kuten suomessa oli?
Room. 13:1-7 antaa kristitylle ohjeet esivallan tottelemiseksi: ”Jokaisen on suostuttava esivaltansa alaisuuteen. Eihän ole esivaltaa, joka ei olisi Jumalalta peräisin, häneltä ovat vallankäyttäjät saaneet valtuutensa. Joka vastustaa esivaltaa, nousee siis Jumalan säädöstä vastaan, ja ne, jotka näin tekevät, saavat rangaistuksensa. Ei sen, joka tekee oikein, tarvitse pelätä viranomaisia, vaan sen, joka tekee väärin. Jos siis tahdot elää pelkäämättä esivaltaa, tee oikein! Silloin saat siltä kiitosta. Se on Jumalan palvelija ja toimii sinun parhaaksesi. Mutta jos teet väärin, pelkää! Esivalta ei kanna miekkaa turhaan. Se on Jumalan palvelija ja panee täytäntöön väärintekijälle kuuluvan rangaistuksen. Siksi on suostuttava esivallan alaisuuteen, ei vain rangaistuksen pelosta vaan myös omantunnon vaatimuksesta. Sen vuoksi te verojakin maksatte, sillä viranomaiset ovat Jumalan palveluksessa, kun he hoitavat tehtäviään. Antakaa jokaiselle se, mikä hänelle kuuluu: kenelle vero, sille vero, kenelle tulli, sille tulli, kenelle pelko, sille pelko, kenelle kunnia, sille kunnia.”
Martti Pentti siis mielestäsi oli/on oikein esivallan määrätä mihin kansa uskoo eli mihin kirkkoon kuuluu? Siis jos nyt sattuisi niin että joku ns ”uskonnollinen” puolue saisi täyden vallan eduskunassa niin sinun mielestä jos he määräisivät kaikkien tulee kuulua tiettyyn kirkkoon niin ok, vaiikka katolilaisuuteen, jehovan todistajiin, islamiin,…..?
”Jos nyt sattuisi niin, että joku ns ’uskonnollinen’ puolue saisi täyden vallan eduskunassa…” En rupea jossittelemaan. Paavali antoi ohjeensa roomalaisille tilanteessa, jossa valtio ei ollut kristillinen, vaan jopa kristinuskon vastainen. Silti hän kehotti olemaan esivallalle kuuliainen.
Martti Pentti ”mielenkiintoista” keskustella kanssasi kun et joko ymmärrä tai et halua ymmärtää mistä on kyse, siis onko evankeliumin mukaista että esdivalta päättää kansan uskon/kirkon?
Siis todella kristityille on parasta olla esivallalle alammainen, mutta voiko aina totella esivaltaa?
Ari P. Kristinuskon muuttumaton ydin löytyy ennen kaikkea Vanhan kirkon aikaisista uskontunnustuksista ja Raamatun sekä Vanhan kirkon opettajien linjauksista koskien Raamatun kaanonia, sakramentteja ja kristillistä elämäntapaa.
Samalla on tietysti hyvä muistaa, että kaikkea ei ole paalutettu ja monista asioista voi olla erilaisia näkemyksiä ja painotuksia.
Se, että esivalta määrää alamaisten uskonnon, ei kuulu
tähän kristillisen uskon ytimeen. Ensimmäiset kolmesataa vuotta kristityt uhmasivat esivaltaa tunnustaesaan uskoa. Se, että kristinusko oli melkein 1500 vuotta käytännössä valtiovallan määräämä uskonto suurimmassa osassa Eurooppaa, on taakse jäänyttä elämää. Silloinkaan ei ollut kyse siitä, että kaikki olisi vain pakotettu uskomaan vaan hyvin monilla oli omakohtainen kristillinen usko. Se, että Paavali opettaa meitä olemaan esivallalle alamaisia, tarkoittaa sitä, että kristityn tulee olla kunnon kansalainen mikä ilmenee myös lainkuuliaisuutena ja verojen maksamisena.
Ehdin mukaan keskusteluun vasta vuorokauden vaihtuessa. Täytyy sanoa, että tämäkin keskustelu todistaa, että olemme avoimesti erimielisiä. Ja saamme olla, koska se on realismia niin pienissä kuin suurissakin asioissa. Jokainen yrittää parhaansa mukaan tiivistää sanottavansa tullakseen ymmärretyksi. Se jo on yksinkertaistetusti ”populismia”. Minun ymmärtääkseni. Edellä on kerrottu wikipediatason määritelmiä siitä, mitä on populismi, arkisessa kielenkäytössä tänä päivänä.
Mulla on käsissäni Chantal Mouffen vuonna 2018 ilmestynyt kirja, jonka nimi on ”For a Left Populism” (Verso, London). Siitä voisin puhua paljonkin. Tein aihepiiristä myöhäisen gradunikin… Kirjoittajan ajatusten soveltamisesta nykyajan poliittistuneeseen kirkkoon otan yksinomaisen vastuun. Esipuheen alussa kirjoittaja jo sanoo, että nyt on oikea aika myös vasemmistolaiselle populismille. Todistamme hänen mukaansa uusliberaalin hegemonian kriisiä ja se luo mahdollisuuden uudelle demoraattisemmalle järjestykselle koko maailmassa, etenkin ns. länsimaissa ja sillä olisi myönteiset seuraukset koko maailmalle. Se edellyttää populistisen strategian hyväksikäyttöä myös vasemmalla. Mitä se on?
Tässä kirjassa politiikan teorian professorina (emerita) Westminsterin yliopistossa käsittääkseni edelleen työskentelevä (s. 1943) Muoffe lähtee liikkeelle siitä, miten Margaret Thatcher käytti menestyksellisesti ja ilmeisen esikuvallisesti populistista strategiaan talouspoliittisessa mielessä nujertaakseen, siinä onnistuen keynesiläisen ajattelutavan, joka oli vallinnut Brittien saarella ja myös muualla Länsi-Euroopassa yli kolme vuosikymmentä ja jonka varassa oli rakennettu hyvinvointivaltioita eri puolilla Eurooppaa. Tätä taustaa vasten ja etenkin kun NL ja sen myötä reaalisosialismin kaatuivat Thatcherin valtakauden lopulla klassinen kapitalismi julisti itsensä oitis voittajaksi ja politiikasta katosivat suuret vaihtoehdot. Kaikki olivat äkkiä sitä mieltä, globaali kapitalismi on paras mahdollinen sosiaalinen järjestys, vaikka sen turmiollisuus ”ihmisten enemmistölle” köyhimmissä, raaka-aineita tuottavissa maissa ja maanosissa on ilmeistä.
Tässä saumassa Mouffe nostaa esille välittömän haasteen perinteisille vasemmistopuolueille palata juurilleen ajamaan työväestön ja työttömien ohella kaikkien erilaisten syrjäytyneiden ryhmien asemaa. Mouffe suree etenkin sitä, että vasemmisto on antautunut kapitalistiselle agendalle, jota EU:kin kokonaisuudessaan edustaa ja perinteiset talouspoliittiset painopisteet, perusduunarien asia on jäänyt toissijaiseksi. Tästä seuraa vaihtoehdottomuutta ja kansan pettymystä politiikkaan kun sekä perinteiset vasemmiston ja oikeiston puolueet ovat ”paenneet keskustaan”, nykyiset ”maltilliset” oikeistopuolueet ja vasemmistolaiset ovat kietoutuneet yhteen niin että ne eivät puolueina enää tarjoa vaihtoehtoja. Näinpä on mahdollista, että entiset työväenpuolueet kannattajat antavat ääniään lisääntyvästi äärioikeistolaisiksi luokitelluille puolueille ja vaihtoehtoja parlamentaariselle vaihtoehdottomuuteen tarjoillaan miekkareissa kaduilla.
Itsensä ”keskusta-vasemmistolaisiksi” ja ”keskusta-oikeistolaisiksi” uudistaneet perinnepuolueet alkoivat julistaa ”kolmannen tien” politiikan olevan mahdollista 1990-luvun lopulta alkaen vasemmistolaisuuden alkaessa tuntua vanhanaikaiselta ja hävettävältä. Kolmanteen tiehen kuuluu molempia yhdistävä ajatus siitä, etät uusliberaalille globalisaatiolle ei ole talouspoliittista vaihtoehtoa, olivatpa seuraukset esimerkiksi kehittyvien maiden kannalta mitkä tahansa. Kaikkia, jotka vastustivat tätä vaihtoehdottomuutta, alettiin vanhojen puolueiden ja niitä kumartava median näkökulmasta pitää ekstremisteinä tai populisteina sanan halveksittavassa merkityksessä. (Käytän tässä omia käännöksiäni.)
Mouffe suree sitä, että tämä hänen jälkipoliittiseksi (post-politics) kuvaamansa vaihtoehdottomuus klassisen itse itseään korjaavaksi väitetyn kapitalismin edessä eliminoi tehokkaasti mahdollisuuden (avoimeen) agonistiseen (vaihtoehto eksklusiivisella antagonismille) kamppailulle, jonka pitäisi olla demokraattisen yhteiskunnan peruspiirre. Vanhojen puolueiden taholta konsensuksen rikkojien moraalia aletaan kyseenalaistaa sen sijaan, että olisi enää luotettu siihen, että ihan yhtä järkevät ihmiset voivat päätyä 2000-luvullakin perustavaa laatua oleviin näkemyseroihin yhteisestä hyvästä.
Mouffen ja hänen työtoverinsa ja puolisonsa Ernesto Lacklaun (k. 2014) ”demokratian radikalisoinnin” perusedellytys on usko siihen, että aina on ja tulee olla vaihtoehtoja, joita hallinnon ta median ei tulisi herkästi arvottaa hyvä-paha-akselilla, ja jotka käyvät pysyvää, jatkuvaa kamppailua keskenään ja äänestäjien sieluista.
Teoriaan kuuluu siis erilaisten ”poliittisten projektien” välinen pysyvä kamppailu ja koska lopullista voittajaa ei ole, kaikki valtaan pääsyt ovat väliaikaisia mutta voittoon pyritään sitäkin innokkaammin juuri populistisin keinoin. Mouffe haastaa kaikkia vähemmistöihin kuuluvia ja yhtä lailla kaikkia globaalissa kapitalistisessa kilpailussa häviölle jääneitä yhdistämään voimansa. Thatcheria voivat vasemmistolaisetki pitää esikuvana menetelmämielessä: hän käytti vallassa ollessaan menestyksellä populistista strategiaa, jopa niin hyvin, että hän saattoi myöhempinä vuosinaan todeta suurimpana saavutuksenaan ”Tony Blair and New Labour – Me pakotimme vastustajamme muuttamaan mieltään.” Työväenpuolueen palattua valtaan 1997 Blairin johdolla se ei Mouffen mukaan edes yrittänyt haastaa Thatcherin läpilyömään uusliberaalia hegemoniaa.
Uhh. Kello on jo paljon mutta lopuksi vielä Chantal Mouffen käsitys ”populismista” selkokielellä: hän haluaa hylätä tämän termin ”halventavan”, siis yksipuolisen merkityksen, jonka media (!) on sille langettanut torjuakseen kaikki ne voimat, jotka haluavat horjuttaa meille ylhäältä päin annettua status quota (luuloteltua ja kansalle median avulla markkinoitua vaihtoehdotonta konsensusta. (Hyvänä esimerkkinä sanoisin tältä päivältä sen, että kaikkien kunnon kansalaisten ikään kuin tulee olla yhtä mieltä, että Nato Suomelle hyväksi. Jos olet eri mieltä olet epäisänmaallinen yms.)
”Se (populismi) ei ole ideologia, eikä sillä voi osoittaa olevan erityistä ohelmallista sisältöä. Se on tapa tehdä politiikkaa ja se voi saada erilaisia ideologisia (uskonnollisiakin, lisään itse) muotoja riippuen ajasta ja paikasta. Se on käyttökelpoinen monenlaisissa institutionaalisissa oloissa.”
Jatketaan tästä …
Eikö vasemmistopolulismia ole jo nyt ? Se on pitkälti suuntautunut ajamaan maailmanparannusta, tietyille ryhmille erikoiskohtelua ideologian tuulten mukaan ja ilmaston pelastusta . Ei ole vasemmiston ajamat köyhien asiat kuin juhlapuheissa. On populismia paljon politiikassa , kun puhutaan vain menoista mutta mistä rahat on sivuseikka , kuten on tehty Suomessa 20vuotta , että ei voi puheet jatkua samalla lailla . On pakko alkaa priorisoimaan . Ja mielenkiintoista katsoa , jos valtaan nousee vasemmistohallitus , että mistä rahaa ja työpaikkoja , kun julkiset työpaikat ei kansantuotetta kasvata ja verotus on jo huippuluokkaa ja rikkaat ja yritykset matkaa poispäin . Suomalaiset katsovat EU:n suuntaan liiaksi ja oma maa tarvis nyt paljonkin isänmaallista rakkautta ja huolenpitoa Onko vasemmistolainen ratkaisu sosialismi ? EU on byrokratian pesäke , jossa lopulta ajetaan omia etuja ja omaa agendaa. Korruptio pitäisi paremmin sieltä kitkeä pois . Se on nähty kriisien ja sotien aikana miten EU toimii , mitään valtionpäämies viisautta sieltä ei tule. Kapitalismi taitaa olla kaikkien vallanpitäjien kiusaus . Useat sosialistimaiden johtajat ovat suurimpia kapitalisteja , sillä erotuksella että ne ottaa kansalta ilman työtä . Jos kansa herää niin silloin maassa muuttuu linja , mutta sen edellys on että oikeaa tietoa on saatavana , YLE ei lunasta sitä paikkaa , että voisi olla objektiinen tiedonlähde . Demokratiaan kuuluu moniäänisyys ja vapaus ja hyvä jos olisi faktoihin perustuvaa ja kyseenalaistavaa journalismia. Tutkimus rahoja voisi käyttää hyvinvoinnin parantamiseen eikä kaikkeen hömppään.Suomessa tuntuu olevan useampia kriisejä samaan aikaan , epäonnistunut byrokraattisesti rakennettu sote , valtion talous , mielenterveys ongelmat , huumeongelmat . kasvaneet, työllisyys kansankirkon hajaannus jne .
Jotain yhteenhiileen puhaltamista tarvis monella sektorilla kansan hyväksi eikä omaksi parhaaksi .
Kommentti Arille ; Se valta mikä on esivallalle annettu se on Jumalalta . Se ei varmaan istu monen ajatuksiin mutta näin sana sanoo . Hänellä on lopulta kaikki valta eikä edes kaupunki tuhoudu sitä Herran tahtomatta . ( Aamos)
”Se on tapa tehdä politiikkaa ja se voi saada erilaisia ideologisia (uskonnollisiakin, lisään itse) muotoja riippuen ajasta ja paikasta.” Se, onko populismi toimintatapa vai aatesuunta, ei muuta sitä, mikä on populismia. Se on aina kansanjoukkojen kääntämistä yhteiskunnan eri johtoasemissa olevia vastaan. Vennamon ’kyllä kansa tietää’ ja ’rötösherrat kiikkiin’ tiivistävät populismin.
Minunkin nähdäkseni vasemmistolaista populismia on siinä missä oikeistolaistakin. Se ei vain ole terminä vielä saavuttanut ”virallista hyväksymissertifiointia”. Talousongelmien ratkaisuiksi pululistisia ”selityskiä” on tarjottu niin oikealla kuin vasemmallakin; ja tuntuu, että viime aikoina erityisesti vasemmalta. Liekö jonkinlaista vastavuoroisuutta?
Ja taitaapi olla niinkin, että monessa suhteessa sosialismi ja kapitalismi tuntuvat kohtaavan, ei ainoastaan idän ihmemaassa Kiinassa.
Kunnon kansalaisina meidän tietenkin tulee olla samaa mieltä kuin yleinen mielipide.
Natoon liittyen. Päätös eteni kuin tsunami, kun Suomen poliittinen johto vei sen median tuella läpi pikavauhtia. Asia käännettiin sen jälkeen populistisen poliittisesti niin niin, että se oli kansan enemmistön tahto. Samalla Suomi liimautui entistä tiukemmin Yhdysvaltojen kylkeen.
Lieneekö yhteistä Donald Trumpilla ja sillä, mitä Franklin D. Roosevelt käytännössä sopi Jaltalla vuonna 1945? Rooseveltia pidetään usein Yhdysvaltojen vasemmistolaisimpana presidenttinä, kun taas Trump edustaa toista ääripäätä. Viimeistään nyt huomataan kuitenkin tosiasia, ettei suurvaltojen etupiirijako ole miksikään muuttunut. Se lienee suurvalloilla selkäytimessä, oli valtionpäämies kuka tahansa. Kuka uskoo, että Trump veisi maansa sotaan jonkin pienen eurooppalaisen maan, kuten Suomen, vuoksi – maan, joka edelleen naivisti luottaa Naton 5. artiklaan?
Ari ; Roomalaiskirje 13 : 1-
Jokainen olkoon alamainen sille esivallalle, jonka vallan alla hän on. Sillä ei ole esivaltaa muutoin kuin Jumalalta; ne, jotka ovat, ovat Jumalan asettamat. Sentähden, joka asettuu esivaltaa vastaan, se nousee Jumalan säätämystä vastaan; mutta jotka nousevat vastaan, tuottavat itsellensä tuomion. Sillä hallitusmiehet eivät ole niiden pelkona, jotka tekevät hyvää, vaan niiden, jotka tekevät pahaa. Jos siis tahdot olla esivaltaa pelkäämättä, niin tee sitä, mikä hyvää on, ja sinä saat siltä kiitoksen; sillä se on Jumalan palvelija, sinulle hyväksi. Mutta jos pahaa teet, niin pelkää; sillä se ei miekkaa turhaan kanna, koska se on Jumalan palvelija, kostaja sen rankaisemiseksi, joka pahaa tekee. Siksi tulee olla alamainen, ei ainoastaan rangaistuksen tähden, vaan myös omantunnon tähden.
Timo Gummerus ei tuo esille tuomasi lainaus Raamatusta selvennä tilannetta vaan voisit tuoda mitä se tarkoittaa itsellesi?
Onko eroa millainen esivalta on, onko se ”kristitty”, ”ateisti”, ”muslimi”…..?
Kyse on voiko siis esivalta pakottaa rangaistuksen uhalla kuulumaan johonkin uskontoon/kirkkoon ja onko se evankelimin mukaista?
Ari P. Periaatteessa ei ole eroa sillä, onko esivalta kristillinen, pakanallinen vai ateistinen. Nykyään esivalta on yhä useammin uskontoneutraali. Tottelemisen raja kulkee siinä, jos esivalta yrittää estää julistamasta evankeliumia Jeesuksesta ja pakottaa kristittyjä uhraamaan pakanajumalille tai ryhtymään sellaiseen, mikä on täysin vastoin kristinuskoa. Varastaminen tai jonkin ihmisryhmän murhaaminen on syntiä esivallasta riippumatta, mutta on myös asioita, joiden kohdalla kristitty joutuu pohtimaan, mikä on oikein.
Marko Sjöblom taidan tuoda asiaani hiukan epäselvästi kun sen ydin ei aukene, siis kun esivalta pakottaa kansalaiset tiettyyn uskoon niin onko se evankeliumin mukaista? Voiko uskoa sitten opettaa?
Toinen kysymys on voiko kristitty pakottaa toisia kristinuskoon eli kun nämä yhdistää niin voiko kristitty toimia esivallan edustajana ja määrätä toisien uskosta? Samoin voiko kristitty toimia esivallan edustajana ja määrätä miten elää rangaistuksien uhalla ja näin toimia tuomarina?
Jos, Ari hyvä, viittaat ns. valtiokirkkoajatukseen, voisit sen suoraan sanoa, ettei tarvitsei spekuiloida. Jos taas tarkoitat yleisemmin teokraattista järjestelmää, senkin voisit kertoa.
Silloin olisi helpompi antaa sinulle vastaus, joka kohdistuisi kysymykseesi.
Jos taas viittaat siihen, saako pieniä lapsia opettaa krstinuskoon, senkin voisit kertoa.
Jos taas haluat viitata johinkin ”yksityiskohtaisempaan” asiaan, kerro toki sekin.
Raamatun ja samalla kirkon oppi on hyvin selkeä ja poikkeuksellinen kaikkiin muihin oppeihin verrattuna. Se on jotakin, jota ihminen ei ole kyennyt keksimään eikä kehittäämään. Sen perusta on siinä, että Jumala vanhurskauttaa sytisen yksin uskon kautta Jeesukseen Kristukseen.
Pekka miten ihminen alkaa ymmärtämään Raamatun sanaa? Tästä ymmärtämisestä on loppujenlopuksi kysymys evankeliumissa eli luonnollinen ihminen ei ymmärrä/kuule Jeesusta ja näin elää vastoin Jumalan tahtoa. Tästä on todisteena kaikki pahuus joka maailmassa vallitsee.
Ari Pasasella on lain ja evankeliumin raja edelleen hämärä. Pahuus on Jumalan lain loukkaamista. Evankeliumi taas on ilmoitus Jumnalan armosta, joka antaa pahuuteen langenneellekin mahdollisuuden katua ja pelastua.
Martti Pentti kuinka näet Jumalan armon VT.n puolella? Oliko se sitä että kansa sai tehdä mitä vaan ja Jumala armahti vai oliko se että kun kansa teki syntien ja teki parannuksen eli tunnusti ja kääntyi pois niin sai armon?
Missä kohden Jumalan armo on muuttunut niin että ”tiedät” jo saaneesi kaikki tulevatkin synnit anteeksi?
”Missä kohden Jumalan armo on muuttunut niin, että ’tiedät’ jo saaneesi kaikki tulevatkin synnit anteeksi?” Jumalan Poika kantoi maailman synnin ristille. Se oli käännekohta, joka muutti kaiken. Siihen meidän kristillinen uskomme perustuu. Kuinka edes kysyt tuollaista, Ari Pasanen? – – – Usko ei ole tietoa; en siis tiedä saavani tulevia syntejäni anteeksi. Sen sijaan uskon, että voin saada ne anteeksi katumalla niitä ja rukoilemalla anteeksiantoa.
Jos katsoo enemmistöä kansankirkon jäsenistä, eikö heissä ole nähtävissä hengellisen kuoleman merkit?
Jollei omaa sydäntään jatkuvasti tarkkaa, niin pahat ja väärät ajatukset helposti ottaa sydämessä tilaa. Tyydymme liian helposti hengellisyyteen, joka koostuu ulkonaiseta. Kuten rukoushetkistä, Raamatun tutkimisesta, jumalanpalveluksista yms. Sydämen tilan tarkkaaminen voi silti unohtua. Näin voi jäädää ilman pyhitystä. Siinä tavoite on muuttuminen mielen uudistuksen kautta. Kirkossamme tämä tärkeä asia kuitataan usein armolla. Niinkuin jatkuvaa uudistumista ei enää tarvittaisi.