”Populismi” on julkisessa sanassa kytketty harmillisen onnistuneesti äärioikeistolaisuuteen. Arvostettujenkin mediatalojen jutuissa saatetaan vetää mutkia suoriksi toteamalla populistien ”pelkistävän monimutkaiset yhteiskunnalliset ongelmat yksinkertaisiksi hokemiksi.” Eivätkö sitten modernin vasemmiston käsitykset konservatiiveista edusta yhtä hyvin epä-älylliseksi miellettyä populismia? Mutta entäpä jos populismi nähtäisiinkin positiviisena asiana, taitoa vaativana strategiana, jonka avulla yhteiskunnallisten ja myös kirkollisten mittelöiden osapuolet selkeyttävät demokratiaan kuuluvia vaihtoehtoja?
Onnistuin saamaan vastineen Helsingin Sanomiin (hs.fi 12.8.2023) samassa lehdessä ilmestyneen artikkelin (”Poikien Tiktok” 9.8.2023) takia. Kritisoin siinä esitettyä yksipuolista näkemystä populismista. Haluaisin irrottaa käsitteen puoluepolitikoinnista ja kytkennöistä konservatismiin. Väitteeni on, että kaikkien mielipidevaikuttajien tavoite on aina ollut ”populistisen strategian” tehokas hyväksikäyttö sekä halu kehittyä ”hyviksi populisteiksi”.
Emme voi tulla koskaan yksimieliseksi. Olemme tuomittuja elämään maailmassa, jossa ”meidän” ohella tulee aina asumaan myös ”heitä”, mitä erilaisempia käsityksiä ihannemaailmasta viljeleviä kuppikuntia. Näissä oloissa menestyviä, muista erottuvia poliitikkoja – ja kolumnisteja – yhdistää kyky tiivistää sanottavansa tavalla, joka muistetaan ainakin seuraaviin vaaleihin asti. Se juuri on populismia, myönnämmepä sen tai emme.
Maailman ongelmat ovat luonnollisesti monisyisiä. Mutta se ei estä meitä jopa kärjistämästä sanottavaamme mahdollisimman ymmärrettävään muotoon. Eikö populismissa ole lopulta kyse kaivatusta ”tiedon popularisoinnista”, selkokielisistä esityksistä, jotta mahdollisimman moni veronmaksaja ymmärtäisi, mitä heidän rahoillaan tutkitaan tai miksi Suomen tasavallan presidentiksi valitun on syytä lennellä ympäri maailmaa ollakseen esillä suuren maailman johtajien miitingeissä? Minulla on ainakin monta aukkoa tiedossa ja ymmärryksessä.
X X X
Siteeraan mielelläni Chantal Mouffea perehdyttyäni taannoin hänen politiikan teoriaansa, johon kuuluu muun muassa ”demokratian radikalisointi” juuri keinona puolustaa liberaalia demokratiaa. Arvovapaa populismi kuuluu tähän ohjelmaan. On paljon lahjakkaita tutkijoita sekä teknisesti taitavia viestijöitä ja toimittajia, mutta pinnalle pääsevät ne, jotka kiteyttävät sanottavansa sattuvimmin, olkoon kyse sitten poliittisen ohjelman julkituomisesta tai toisinajattelijoiden lahjakkaasta mustamaalaamisesta. Poliitikko tai influensseri voi kansantajuistaa sanottavansa muutamaan pointtiin, jopa yhdeksi iskulauseeksi: ”Make America Great Again” tai ”Kaikki persut ovat rasisteja”. Tämän jälkeen kansalaiset ainakin tietävät, mitä kukin suunnilleen kannattaa ja keitä kaihtaa voidakseen ottaa siihen kantaa. Näkyvät vaihtoehdot aktivoivat yhteiskunnan jäseniä. Se voi edistää myös halua pysyä kirkon jäseninä olipa viitekehys mikä tahansa.
Merkillepantavaa muuten on, että kirkkopolitiikassa on lyöty ainakin 1980-luvulta alkaen valtavasti moralisoivia leimoja sen sijaan, että myönnettäisiin rehdisti se, että toista on vaikea käännyttää liberaaliin tai konservatiiviseen suuntaan. Kaikkien näkemysten hyväksyminen samaan pöytään ilman hyvä-paha- tai tyhmä-viisas-oletuksia tuntuu tämän päivän kirkossakin olevan haasteellista.
Mouffen filosofiseen ohjelmaan kuuluukin väite, että ”aina on vaihtoehtoja”. Ihan viisaat kunnon ihmiset voivat puolueohjelmien äärellä päätyä täysin vastakkaisiin johtopäätöksiin hyvän elämän perusteista. Sosiaalisessa todellisuudessa kaikki ”konsensukset” ovat enemmän tai vähemmän pakon edessä tehtyjä sopimuksia. Ihmisten maailmassa ne kaikki ovat aina konfliktuaalisia, haastettavissa olevia ja väliaikaisia.
Populismi olisi nähtävä menetelmänä, eikä poliittisena ohjelmana, jossa keskenään äärimmäisen poikkeavat käsitykset ottavat loputtomasti mittaa toisistaan avoimissa tiloissa. Demokratia ei ole rikki, jos populistit vasemmalta ja oikealta taittavat peistä keskenään: sen sijaan se on uhattuna, jos esivalta tai viestimet kuin yhteisestä sopimuksesta päättävät, että jotkin perustellut näkökulmat eivät saa päästä julkisuuteen.
Sisällissotien estämiseksi paras tapa on antaa kaikkien kukkien kukkia ja suorastaan vetää koloistaan päivänvaloon kaikki relevantit näkemykset.
X X X
Siteerasin hiljattain Heikki Räisästä hänestä kirkollisissa lehdissä kirjoitettujen artikkeleiden pohjalta. Räisänen kehotti elämänsä loppuhetkillä meitä muistamaan alkuseurakunnissa vallinnutta moniäänisyyttä kiistoineen ja vähintään sietämään toisiamme radikaaleistakin eroavaisuuksistamme huolimatta. Kaivattua rakkautta vastapuolien välillä hän kaiken nähneenä ja kokeneena ei tohtinut edes toivoa. Mutta mikä estää meitä silti siihen pyrkimästä?
Chantal Mouffen suomentamattomia teoksia lukiessa mieleen piirtyi kuva modernista kirkosta, jossa eriväriset lobbarit, intressiryhmät ja herätysliikkeet kävisivät kiihkeätäkin mutta kuitenkin ystävällismielistä (!) kamppailua populistisin keinoin kansan hiljaisen enemmistön sieluista. Kuten jääkiekko- tai jalkapallosarjoissa kilpailu on kovaa, mutta vastustajaa ei suinkaan pyritä eliminoimaan, koska sarja itsessään nähdään tärkeänä. Olisiko kirkon jäsenillä tuosta opiksi otettavaa?
Radikaalidemokraattisesti hallinnoidussa kirkossa Raamatusta ei tarvitsisi opetuksessakaan jättää pois mitään, mitä sinne on kirjoitettu. Silti tuollainen kirkko, jonka ovet olisivat ihan konkreettisestikin aina avoinna, saattaisi houkutella kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan messuun ja lausumaan yhteisen ja muuttamattoman uskontunnustuksen. Sanassa sanotaan, että kolkuttavalle avataan ja että ”Jumalan armo kasvattaa meitä”.
Toivottaako kirkkomme sitten ihan kaikki, niin etsijät kuin löytäneetkin, uskovaiset ja toivovaiset tasapuolisesti yhteiselle aterialle? Jos kokemus on toinen, ihmisiä kun olemme ja lähtökohtaisesti viihdymme kaltaistemme seurassa, niin mikseivät kaikki osapuolet, konservatiivitkin sateenkaarisiiven tapaan, saisi käyttää kaikkien verovaroin ylläpidettäviä tiloja myös oman näköisiin tilaisuuksiinsa?
Niin ihmeelliseltä kuin se voi kuulostaa, uskon populismiin, tulipa se oikealta tai vasemmalta eli täysin avointen ovien kirkkopolitiikkaan eksklusiivisten ehtoolliskieltojen sijaan. Siinä voisi olla nykyprotestanttisen kirkon salainen ase taistelussa hengellistä välinpitämättömyyttä ja jäsenkatoa vastaan. Mikä on kirkon hallinnon linja jatkossa eli onka siellä valmiuksia valitun linjan tarkistukseen, se jää nähtäväksi.
Lähellä Milanoa Italiassa vuonna 312 roomalainen kenraali Konstantinus näki legendan mukaan näyn, jonka mukaan hän voittaisi taistelun keisarin toimen saamisesta, jos vaihtaisi sotalippujensa päissä olevat Rooman kotkat kristillisiin risteihin. Näyssään hän näki ristin taivaalla ja latinankieliset sanat IN HOC SIGNO VINCES, ”tässä merkissä olet voittava”. Konstantinus todellakin voitti taistelun, ja hänestä tuli Rooman keisari.
David P. Scaer, Sisälle Tunnustuskirjojen historiaan, s. 38, Concordia ry, 2018.
Risti on meillekin voiton merkki.
Kyllä pitää paikkansa. Pitäisin kuitenkin erillään kaksi asiaa: kristittyjen tehtävän pitää huolta kirkon sanomasta, siis haastaa kirkon piispat ja kirkolliskokous tässä asiassa ja toisaalta kysymyksen kirkon jäsenyydestä. Meille on aikojen saatossa muodostunut luterilaiskristillinen kirkko, jonka jäsenmäärä kattoi vielä v. 1980 melko tarkkaan 90 % kansasta. Nyt luku lähenee huolestuttavaa vauhti 60:tta eli ysi on kiepsahtamassa ylösalaisin. Kysymys kuuluu, jaksavatko kirkon uskontunnustuksissa ilmaistuun sanomaan uskovat pitää kiinni kirkosta ja nähdä se siis laitoksena, johon on syytä kuulua. Eikö Jeesuksen aikainen juutalainen seurakunta ollut aito ”kansankirkko”, mitä moninaisempia painotuksia sisältämä yhteisö? Sitten tuli Jeesus, joka ilmoitti olevansa Jumalan poika, messias, se odottu? Eikö tänä päivänä ole syytä julistaa jälleen aivan samoin suomalaisen kansankirkon seinien sisällä ja sen ulkopuolella? Eikö kirkolla ja sen jäljellä olevalla arvovallalla ole kuitenkin merkitystä? Eihän Jeesuskaan ollut lähdössä vapaaehtoisesti ulos kirkostaan?
Mitä olisi ”kirkollinen populismi”?
-”Kun kolikko kirstuun kilahtaa, niin sielu taivaaseen vilahtaa”?
-”Make Christ Great Again”?
– ”Usko Herraan Jeeukseen, niin pelastut”?
– ”Kerran pelastettu aina pelastettu”?
Mutta vakavasti puhuen, ”populismista” on tullut myös lyömäase.
Omasta mielestäni yksi jos toinenkin puolueemme useinkin julistaa ”populisesti” ja siis kovin yksinkertaistetusti sitä, millä heidän mukaansa Suomi saadaan helposti nousuun.
Yksittäisistä ”sloganeista” ei itsessään pidä tehdä populismi/ei-pupulismi -päätelmää. Yksinkertaistukset kuuluvat retoriikkaan. Myös yksinkertaistetut tarinat.
Israelin kansa oli Vanhassa Testamentissa valittu Jumalan pappiskansaksi. Senkaltaisia rooleja lienevät muutkin kansat ottaneet – tai peräti omineet ”viimeisinä aikoina”.
Israelin kansa muodosti sekalaisen seurakunnan, ja siitä vain pieni osa tunnusti ja tunsi messiaansa. Lieneekö varoittava esimerkki? Usko levisi eteenpäin pääasiassa pakanakritstittyjen kautta. Aika harva suomalainen tunnustaa messiastaan – kuului sitten kansankirkkoon tai ei. Mitä se ennakoineekaan? Käykö niin, että vastedes Kristus löydetään tulevaisuudessa pääsääntöisesti tai tilastollisesti arvioiden keskimäärin muualta kuin sekalaisesta kansankirkosta?
Kristillisyyden, ”suolan ” mauttomuus vaikuttaa koko yhteiskuntaa . Kirkot ei usein suoraan vaikuta yhteiskuntaan mutta niiden vaikutus on lopulta suuri . Politiiset laidat ovat menettäneet ne arvot mihin ovat perustautuneet aikaisemmin. Vasemmisto on unohtanut heikko- osaiset lopulta uusien ideologioiden myötä ja oikeisto ei edes tunnista omia arvojaan tänä päivänä . Kristillisyyden vaikutuksesta on syntynyt meille yhteiskunta pitkälti ja ne arvot joiden varassa se voi toimia . Maailma ei voi koskaan luopua Jumalasta ja sanasta vaan kristikunta ja kirkot . Arvotyhjiötä ei ole olemassa , kun vanhat arvot väistyy niin tulee uudet tilalle . Eurooppa käy varmaan lähitulevaisuudessa ”arvokamppailua ” itsensä kanssa mihin se perustaa tulevaisuuden ja nyt olisi hyvä suuntaa tarkistaa kun kriisejä on toinen toisensa jälkeen . Ihmisarvoista nähdään lopulta yhteiskunnan kehityksen suunta joiden varaan maat rakentuvat .
Nykyään on sanoja ja niille annetaan eri merkityksiä ja eri ihmiset käsittävät ne erilailla . Siihen vaikuttaa populistisesti käytetyt haukkumasanat , kun ne toistetaan tarpeeksi kauan niin ne saa ihmismielessä leiman ja ne ovat selvästi joko hyvää tai selvästi pahaa tarkoittavia sanoja .
Suomen oikeistohallitus tekee kyllä äärioikeistolaista politiikkaa, rikkaille lisää. Se taitaakin olla ainoa ”arvo”. Vasemmisto ja demarit ovat ansiokkaasti yrittäneet pitää ääntä köyhien, sairaiden ja sorrettujen puolesta. Persujen populismi on paljastunut valheeksi, siksi populismilla on synkät juuret.
En tiedä, onko jossain vielä uskoa sellaiseen ”populismiin” kuin ”Make Church (= tässä: kansankirkko) Great Again” -ajatteluun. Evidenssi ei sellaiseen muutossuuntaan kuitenkaan viittaa. Joskus olen kuitenkin ollut aistivinani joidenkin puheissa jotain senkaltaisia kaikuja, kun on yhä liberaalimpia tulkintoja perusteltu, jonkinlaisella ”Make ´moninaisuus´ great again” – ajattelumallilla.
Rakentaja ja rakennuksen suunnittelija määrää miten rakennus rakennetaan ja siitä me ihmiset olemme ulkopuolisia ja emme voi omia suunnittelmia tuoda rakentajalle . Ne piirustukset ovat olleet jo kauan valmiita ja niitä ei voi muuttaa tai lisäillä perustuksien osalta mitään .
”Jeesus tulee, oletko valmis ?” on/oli uskonnollista populismia teiden varsilla ja rakennusten seinissä. Onneksi katosivat, eikä Jeesuskaan tullut.
Populismi ei tarkoita kansantajuista yksinkertaistamista tai kansansuosion tavoittelua. Se on ajatteelutapa, joka näkee yhteiskunnan koulutuksellisen, taloudellisen ja hallinnollisen ylärakenteen ns tavallista kansaa riistäväksi liittoumaksi. Näin kirkollinen populismi tarkoittaisi sitä, että katsottaisiin piispojen ja teologien olevan liitossa tavallisia seurakuntalaisia – oikeita uskovia – vastaan. Onhan tällaisesta suuntauksesta jo viitteitäkin.
Hyvin mielenkiintoinen näkökulma, M.P.
Minun mielestäni varsinkin lestadiolaisuudessa on ajoittain esiintynyt tällaista ajattelua jo toistasataa vuotta. Samalla voi kysyä, mistä se kumpuaa ja onko kysymys myös siitä, että metsä tapaa vastata niin kuin siihen huudetaan.
Useissa herätysliikkeissä lienee kirkon johtoon suunnatun protestin sävyä.
Taitaa kirkon johdossakin olla protestimielialaa herätysliikkeitä kohtaan?
Martti P. Mikä tahansa ”kirkon johtoon” suunnattu arvostelu, varsinkaan teologinen kritiikki, ei ole populismia. Se kun edellyttää arvostelun esittäjältä teologista osaamista.
Tarkoitan omasta puolestani populistisella herätysliikeprotestoinnilla ajattelua, jossa papit ja piispat sekä kirkko nimetään kirjanoppineiksi, ylipapeiksi ja fariseuksiksi, joiden vastakohtana ovat yksinkertaisesti uskovat ja Pyhän Hengen saaneet ”maallikot”
Edelliset syrjivät ja vainoavat edellisiä sekä suhtautuvat kielteisesti elävään hengellisyyteen.
Jossakin mielessä nämä ehdot toki voivat täyttyä raamattukonservatiivien argumentaatiossa, mutta minulla oli ajatuksissani tietyt omat kokemukset ja Aatu Laitisen evankeliumipostilla.
Heipä hei Martti. Nyt sinä toitat vain tuossa edellä, millaiseksi tuo termi populismi, jonka yksi johdannainen on kaiket hyvin myöteinen verbi popularisoida, kansantajuistaa, on muotoutunut. Hesarin toimittaja kuvasi alustuksessani populismin juuri tietyvärisenä ajattelutapana. Minusta sillä tarkoitetaan vähän yksinkertaisempia ihmisiä, jotka eivät osaa käsitellä mutkikkaita asiakokonaisuuksia monimutkaisella tavalla.
Mutta eikö meillä itse kullakin keskustelijalla ole oikeus määritellä käsitteet ääneen ihan itse vallankin kun tässäkin on kyse jonkinlaisesta merkityksen siirtymästä aiemmin neutraalista joksikin muuksi. Esimerkiksi edesmenneessä Neuvostoliitossa sanalle ”demokratia” alettiin antaan tyystin toisenlainen merkitys (kansandemokratia) kuin mitä täällä ns. lännessä.
Haluan sinnikkäästi puolustaa väitettäni populismista oikealla ja vasemmalla ja nähdä sen arvoneutraalina. Liitän sen, tai mainitsemani Mouffe, vanhan liiton keynesiläinen sosialidemokraatti, liittää sen omaan demokratian radikalisoinnin ohjelmaansa, jonka hän näkee ainoana tapana turvata liberaali demokratia. Melkein satavuotiaaksi elänyt saksalaisamerikkalainen Carl Schmitt nimittäin ennusti demokratian tuhoutuvan, koska siinä taistelea kaksi yhteensopimatonta elementtiä, yksilö- ja oikeuskeskeinen liberalismi ja yhteisiä päätöksiä kunnioittava demokraattinen elementti. Mouffe haluaa pelastaa demokratia muuntamalla pelkkiin vastakkainasetteluun perustuvan antagonistiset viholliskuvat agonistisiksi kamppailuiksi, kiistelyksi tai kilpailuksi, jossa tuhoon tuomittuja häviäjäiä ei ole. Miekat auroiksi, sodat loputtomiksi kilpailuiksi ilman lopullisia voittajiakaan .
Mouffen mielestä antagonistiset viholliskuvat johtavat liberaalin demokratian tappioon autoritaariselle järjestykselle, Sen torjumiseksi meidän olisi hyväksyttävä monien mielestä järjenvastainen teesi, että emme voi koskaan mahtua samaa koriin, tulla yksimielisiksi vaan elämä on loputonta erilaisten näkemysten, tulkintojen ja johtopäätösten välistä taistelua, omien teesien kehumista ja ikävä kyllä myös toisten heikkouksien osoittelua. Jos tuon kaiken tiimellyksessä vielä alettaisiin arvottamaan eri tavoin ajattelevia moraalisilla tai älyllisillä mittareilla, ollaan jo vähintäänkin kulttuurisodassa. USA:ssa saatetaan elää juuri nyt tällaista vaihetta.
Sodilta kenties vältyttäsiin, jos hyväksyttäisiin siis erojen pysyvyys ja kaikenlaisten konsensusten häilyvyys. Aina on vaihtoehtoja, myös päätösten jälkeen. Sosiaalinen todellisuus, tämä maailma sellaisena kuin se on, pitäisi nähdä jatkuvan kiistelyn areenana, jossa parhaat vaikuttamisen paikat ovat kuin kiertopalkintoja. Vaaleissa pärjäävät ja valtaan pääsevät parhaiten ne, jotka osaavat kärjistäää sanottavansa vaihtelevissa vaiheissa parhaiten.
Myönntetään se tai ei, politiikassa pärjäävät parhaiten ”parhaat populistit”, olipa kyse sitten omien ohjelmien puoleensa vetävästä esittelystä tai vallassa olevan järjestyksen arvostelusta – tai kaikista yhdessä. Populistinen strategia on jo nyt käytössä, ja jos rehellisiä ollaan se on otettu haltuun sekä vasemmalla että oikealla.
Populismi kirkossa vaikka erilaisten kirkkoon vaikuttamaan pyrkivien suuntausten hyväksymistä vähintäänkin ”rakasta vihollistasi” -hengessä niin, että ketään ei ulossuljeta, estetä osallistumasta toimintaa sanoin tai konkreettisesti. Jos Martti mielessäsi on jokin salaliittoteoria, sekin on vain esimerkki siitä, että epäluuloja esiintyy aina siellä, missä ihmiset eivät ole riittävästi tekemisissä toistensa kanssa. Jos olemme rehellisiä fiksuimmillakin meistä on omassa päässään hyvin tiivistetty, ”populistinen” käsitys toisesta motiiveineen. Populisteja olemme lopulta kaikki jossain mielessä.
Populimi on määritelty näin: “Populismi on ohutsisältöinen ideologia, joka väittää, että yhteiskunta on perimmiltään jakautunut kahteen homogeeniseen ja antagonistiseen ryhmään, puhtoiseen kansaan ja korruptoituneeseen eliittiin, ja jonka mukaan politiikan pitäisi olla kansan yleistahdon ilmausta.” Tällä ei ole muuta tekemistä popularisoinnin kanssa kuin se, että latinan kansaa tai väkeä merkitsevä ’populus’ on kummankin sanan taustalla.
Kaikki eivät ole välittäneet lukea tekstiäni. Voidaan keskustella toki pelkästään oikeistopopulismista. Itse halusin paljastaa, että populismi on strategia, jolla tehdään selväksi erot, jotka joka tapauksessa ovat olemassa jakavat ihmisryhmiä. Sen tunnustaminen ja hyväksyminen ei ole vaarallista. Vaarallisempaa on kieltää erot ja teeskennellä yksimielisyyttä. Populismi on erojen valoon tuomista ja niiden terävöittämistä, niin että ihmisten enemmistö saa vapaasti päättää, ketä seurata kulloinkin. Tässä mielessä johtavaan asemaan päässeet vasemmistopoliitikot ovat hankkineet paikkansa populistisin keinoin.
”Populismi on erojen valoon tuomista ja niiden terävöittämistä, niin että ihmisten enemmistö saa vapaasti päättää, ketä seurata kulloinkin.” Tämä taas on polarisoitumista. Kaikki po-alkuiset sanat eivät merkitse samaa, Jouko Siirilä.
Soveltuisiko kenties tämä https://yle.fi/a/74-20205155 Tampereen empatiataulu (Make Tampere hyväksi) myös kirkolliseen käyttöön? Soveltuvin osin ”taulun empatia” on toki jo kirkossa käytössä. Vai meneekö jotenkin left-populismin puolelle?
Samasta aiheesta Ulla Appelsin. https://www.is.fi/kotimaa/art-2000011762468.html