”Populismi” on julkisessa sanassa kytketty harmillisen onnistuneesti äärioikeistolaisuuteen. Arvostettujenkin mediatalojen jutuissa saatetaan vetää mutkia suoriksi toteamalla populistien ”pelkistävän monimutkaiset yhteiskunnalliset ongelmat yksinkertaisiksi hokemiksi.” Eivätkö sitten modernin vasemmiston käsitykset konservatiiveista edusta yhtä hyvin epä-älylliseksi miellettyä populismia? Mutta entäpä jos populismi nähtäisiinkin positiviisena asiana, taitoa vaativana strategiana, jonka avulla yhteiskunnallisten ja myös kirkollisten mittelöiden osapuolet selkeyttävät demokratiaan kuuluvia vaihtoehtoja?

Onnistuin saamaan vastineen Helsingin Sanomiin (hs.fi 12.8.2023) samassa lehdessä ilmestyneen artikkelin (”Poikien Tiktok”  9.8.2023) takia. Kritisoin siinä  esitettyä yksipuolista näkemystä populismista. Haluaisin irrottaa käsitteen puoluepolitikoinnista ja kytkennöistä konservatismiin. Väitteeni on, että kaikkien mielipidevaikuttajien tavoite on aina ollut ”populistisen strategian” tehokas hyväksikäyttö sekä halu kehittyä ”hyviksi populisteiksi”.  

Emme voi tulla koskaan yksimieliseksi. Olemme tuomittuja elämään maailmassa, jossa ”meidän” ohella tulee aina asumaan myös ”heitä”, mitä erilaisempia käsityksiä ihannemaailmasta viljeleviä kuppikuntia. Näissä oloissa menestyviä, muista erottuvia poliitikkoja – ja kolumnisteja – yhdistää kyky tiivistää sanottavansa tavalla, joka muistetaan ainakin seuraaviin vaaleihin asti. Se juuri on populismia, myönnämmepä sen tai emme.

Maailman ongelmat ovat luonnollisesti monisyisiä. Mutta se ei estä meitä jopa kärjistämästä sanottavaamme mahdollisimman ymmärrettävään muotoon. Eikö populismissa ole lopulta kyse kaivatusta ”tiedon popularisoinnista”, selkokielisistä esityksistä, jotta mahdollisimman moni veronmaksaja ymmärtäisi, mitä heidän rahoillaan tutkitaan tai miksi Suomen tasavallan presidentiksi valitun on syytä lennellä ympäri maailmaa ollakseen esillä suuren maailman johtajien miitingeissä? Minulla on ainakin monta aukkoa tiedossa ja ymmärryksessä.

X X X

Siteeraan mielelläni Chantal Mouffea perehdyttyäni taannoin hänen politiikan teoriaansa, johon kuuluu muun muassa ”demokratian radikalisointi” juuri keinona puolustaa liberaalia demokratiaa. Arvovapaa populismi kuuluu tähän ohjelmaan. On paljon lahjakkaita tutkijoita sekä teknisesti taitavia viestijöitä ja toimittajia, mutta pinnalle pääsevät ne, jotka kiteyttävät sanottavansa sattuvimmin, olkoon kyse sitten poliittisen ohjelman julkituomisesta tai toisinajattelijoiden lahjakkaasta mustamaalaamisesta. Poliitikko tai influensseri voi kansantajuistaa sanottavansa muutamaan pointtiin, jopa yhdeksi iskulauseeksi: ”Make America Great Again” tai ”Kaikki persut ovat rasisteja”. Tämän jälkeen kansalaiset ainakin tietävät, mitä kukin suunnilleen kannattaa ja keitä kaihtaa. Näkyvät vaihtoehdot aktivoivat yhteiskunnan jäseniä. Ne voivat edistää myös halua pysyä kirkon jäsenenä olipa oma viitekehys mikä tahansa.

Merkillepantavaa muuten on, että kirkkopolitiikassa on lyöty ainakin 1980-luvulta alkaen valtavasti moralisoivia leimoja sen sijaan, että myönnettäisiin rehdisti se, että toista on vaikea käännyttää liberaaliin tai konservatiiviseen suuntaan. Kaikkien näkemysten hyväksyminen samaan pöytään ilman hyvä-paha- tai tyhmä-viisas -oletuksia tuntuu tämän päivän kirkossakin olevan haasteellista. 

Mouffen filosofiseen ohjelmaan kuuluukin väite, että ”aina on vaihtoehtoja”. Ihan viisaat kunnon ihmiset voivat puolueohjelmien äärellä päätyä täysin vastakkaisiin johtopäätöksiin hyvän elämän perusteista. Sosiaalisessa todellisuudessa kaikki ”konsensukset” ovat enemmän tai vähemmän pakon edessä tehtyjä sopimuksia. Ihmisten maailmassa ne kaikki ovat aina konfliktuaalisia, haastettavissa olevia ja väliaikaisia.

Populismi olisi nähtävä menetelmänä, eikä poliittisena ohjelmana, jossa keskenään äärimmäisen poikkeavat käsitykset ottavat loputtomasti mittaa toisistaan avoimissa tiloissa. Demokratia ei ole rikki, jos populistit vasemmalta ja oikealta taittavat peistä keskenään: sen sijaan se on uhattuna, jos esivalta tai viestimet kuin yhteisestä sopimuksesta päättävät, että jotkin perustellut näkökulmat eivät saa päästä julkisuuteen.

Sisällissotien estämiseksi paras tapa on antaa kaikkien kukkien kukkia ja suorastaan vetää koloistaan päivänvaloon kaikki relevantit näkemykset.

X X X

Siteerasin hiljattain Heikki Räisästä hänestä kirkollisissa lehdissä kirjoitettujen artikkeleiden pohjalta. Räisänen kehotti elämänsä loppuhetkillä meitä muistamaan alkuseurakunnissa vallinnutta moniäänisyyttä kiistoineen ja vähintään sietämään toisiamme radikaaleistakin eroavaisuuksistamme huolimatta. Kaivattua rakkautta vastapuolten välillä hän kaiken nähneenä ja kokeneena ei tohtinut edes toivoa. Mutta mikä estää meitä silti siihen pyrkimästä?

Chantal Mouffen suomentamattomia teoksia (Esim. For a Left Populism, Verso 2018) lukiessa mieleen piirtyi kuva modernista kirkosta, jossa eriväriset lobbarit, intressiryhmät ja herätysliikkeet kävisivät kiihkeätäkin mutta kuitenkin ystävällismielistä (!) kamppailua populistisin keinoin kansan hiljaisen enemmistön sieluista. Kuten jääkiekko- tai jalkapallosarjoissa, kilpailu on kovaa, mutta vastustajaa ei suinkaan pyritä eliminoimaan, koska sarja ja kamppailut itsessään nähdään tärkeinä. Olisiko kirkon jäsenillä tuosta opiksi otettavaa?

Radikaalidemokraattisesti hallinnoidussa kirkossa Raamatusta ei tarvitsisi opetuksessakaan jättää pois mitään, mitä sinne on kirjoitettu. Silti tuollainen kirkko, jonka ovet olisivat ihan konkreettisestikin aina avoinna joka suuntaan, saattaisi houkutella kaikenlaisia ihmisiä osallistumaan messuun ja lausumaan yhteisen ja muuttamattoman  uskontunnustuksen. Sanassa sanotaan, että kolkuttavalle avataan ja että ”Jumalan armo kasvattaa meitä”.

Toivottaako kirkkomme sitten ihan kaikki, niin etsijät kuin löytäneetkin, uskovaiset ja toivovaiset, tasapuolisesti yhteiselle aterialle? Jos kokemus on toinen, ihmisiä kun olemme ja lähtökohtaisesti viihdymme kaltaistemme seurassa, niin mikseivät kaikki osapuolet, konservatiivitkin sateenkaarisiiven tapaan, saisi käyttää verovaroin ylläpidettäviä tiloja myös oman näköisiin tilaisuuksiinsa?

Niin ihmeelliseltä kuin se voi kuulostaa, uskon ”populismiin”, tulipa se oikealta tai vasemmalta eli täysin avointen ovien kirkkopolitiikkaan eksklusiivisten ehtoolliskieltojen sijaan. Siinä voisi olla nykyprotestanttisen kirkon salainen ase taistelussa hengellistä välinpitämättömyyttä ja jäsenkatoa vastaan. Mikä on kirkon hallinnon linja jatkossa eli onko siellä valmiuksia valitun linjan tarkistukseen, se jää nähtäväksi.