Piispainkokoukselta pastoraalinen ohje tuomiokapituleille samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimistä pyytävien parien kohtaamisesta askarruttaa monia kirkon jäseniä ja asiaa on puitu myös kirkollisten järjestöjen piirissä. Opillisten näkökulmien ohella pohdintaa on herättänyt ohjeen kohta, jossa todetaan kirkolliseen avioliittoon vihkimisen oikeustilan olevan muutoksessa. Ohjeessa viitataan seikkaan oikeustila voi muuttua ilman eksplisiittistä lainsäädäntötoimea, jos laissa ei ole nimenomaisesti ko. asian kieltoa. Tarkastelen nyt aihetta vuonna 2014 säädetyn yhdenvertaisuuslain näkökulmasta (1325/2014)
Yhdenvertaisuuslain soveltamisala määritellään lain 2 §:ssä, jonka mukaan lakia sovelletaan julkisessa ja yksityisessä toiminnassa. Lainkohdan 2 momentin mukaan lakia ei kuitenkaan sovelleta yksityis- eikä perhe-elämän piiriin kuuluvaan toimintaan eikä uskonnonharjoitukseen. Lainsäätäjän tarkoitus ilmenee tarkemmin lain valmisteluun liittyvästä asiakirjasta HE 19/2014.
Vaikka uskonnonharjoittaminen on suljettu lain soveltamisalueen ulkopuolelle evankelisluterilaisen kirkon viranhaltijoiden virkasuhteet kuuluvat lain soveltamisalueeseen. Samoin kaikki työsuhteet kuuluvat lain soveltamisalueen piiriin riippumatta siitä kuuluuko työsuhteessa olevan työtehtäviin uskonnonharjoittamista taikka jotakin muuta lain soveltamisalan ulkopuolelle rajattua toimintaa.
Lain soveltamisalueen ulkopuolelle rajatulla uskonnonharjoittamisella viitataan toimintaan, joka kuuluu uskonnonvapauden ydinalueeseen perustuslain 11 §:n sekä Euroopan ihmisoikeussopimuksen 9 §:ää koskevan tulkintakäytännön mukaisesti. Lakiesityksen perustelujen mukaan laissa katsotaan uskonnonharjoittamiseen kuuluvaksi esimerkiksi jumalanpalvelus (PeVL 7/2005 vp, s. 5) sekä muut uskonnolliset toimitukset ja tilaisuudet evankelis-luterilaisessa kirkossa, ortodoksisessa kirkkokunnassa ja muussa uskonnollisessa yhdyskunnassa sekä helluntaiseurakunnan kaltaisissa uskonnollisissa yhdistyksissä. Uskonnonharjoittamiseen kuuluisi myös tällaisten yhteisöjen ja yhdistysten uskonnonharjoitukseen kiinteästi liittyvä opetus- ja julistustoiminta, jollei Euroopan unionin lainsäädännöstä muuta johdu. Lisäksi lakiesityksessä on erikseen todettu:” Ehdotetulla lailla ei puututtaisi uskonnollisten yhteisöjen oppeihin ja tulkintoihin koskien esimerkiksi avioliittoon siunaamista. Avioliittoon vihkiminen on uskonnollisessa yhdyskunnassa osa uskonnon harjoittamisen oikeutta (PeVL 8/2008 vp, s. 2). ”
Edellä todetun perusteella kihlapari, joka katsoo olevansa kirkkojärjestyksen mukaan oikeutettu kirkolliseen vihkimiseen ei voi menestyksellä vedota yhdenvertaisuuslakiin tilanteessa, jossa tämä oikeus on kihlaparilta evätty. Käräjäoikeudella ei olisi toimivaltaa ottaa asiaa käsittelyyn, eikä oikeustila asiassa voi piispojen antamista ohjeista tai kirkon sisäisistä päätöksistä riippumatta ilman lakimuutosta muuttua. Yhdenvertaisuuslain perustuslainmukaisuus on selvitetty sen valmistelun yhteydessä, joten rajaus perusteluineen on myös perustuslain mukainen. Oikea valitustie viitatulla kihlaparilla olisi tehdä kantelu tuomiokapituliin, joka sekään ei käsittelyssään voisi huomioida yhdenvertaisuuslakia, vaan asiaa käsiteltäisiin vain kirkon sisäisten päätösten näkökulmasta.
Kirkollisten palvelusuhteiden näkökulmasta asia on moniulotteisempi. Yhdenvertaisuuslakia siis sovelletaan palvelussuhdeasioihin, joihin kuuluu myös rekrytointitilanteet. Lain 8 §:n mukaan ketään ei saa syrjiä iän, alkuperän, kansalaisuuden, kielen, uskonnon, vakaumuksen, mielipiteen, poliittisen toiminnan, ammattiyhdistystoiminnan, perhesuhteiden, terveydentilan, vammaisuuden, seksuaalisen suuntautumisen tai muun henkilöön liittyvän syyn perusteella. Lain mukaan syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.
Yhdenvertaisuuslain 8 §:n perusteluista ilmenee, että laintarkoittamassa mielessä perhesuhteissa on kysymys erityisesti siitä, onko henkilö naimaton, avioliitossa, rekisteröidyssä parisuhteessa, avoliitossa, eronnut tai leski. Näin ollen rekrytointiin ei kirkollisessakaan asiayhteydessä saisi vaikuttaa seikka onko henkilö perheetön taikka avio- tai avoliitossa samaa tai eri sukupuolta olevan kanssa. Tätä seikkaa on puitu kirkossa aiemmin eikä liity nyt vireillä olevaan keskusteluun piispainkokouksen ohjeesta.
Yhdenvertaisuus lain 11 §:n mukaan erilainen kohtelu ei ole syrjintää, jos kohtelu perustuu lakiin ja sillä muutoin on hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi ovat oikeasuhtaisia. Saman lain kohdan 2 momentin mukaan erilainen kohtelu on kuitenkin oikeutettua siinäkin tapauksessa, että kohtelun oikeuttamisperusteista ei ole säädetty, jos kohtelulla on perus- ja ihmisoikeuksien kannalta hyväksyttävä tavoite ja keinot tavoitteen saavuttamiseksi ovat oikeasuhtaisia. Tätä jälkimmäistä momenttia ei kuitenkaan voida soveltaa silloin kun on kyse julkisen vallan käytöstä tai julkisen hallintotehtävän hoidosta, mikä seikka on syytä huomata, kun pohditaan papin viran virkavaalia. Virkavaalin suorittava monijäseninen toimielin käyttää tilanteessa julkista valtaa.
Toisaalta yhdenvertaisuuslain 11 §:n perusteluissa viitataan EU:n Työsyrjintädirektiivin 4 artiklan 2 kohtaan, jonka mukaan kirkko tai muu yhteisö, jonka eetos perustuu uskontoon tai vakaumukseen, voi vaatia palveluksessaan olevilta henkilöiltä vilpittömyyttä ja uskollisuutta suhteessa organisaation eetokseen edellyttäen, että vaatimus ei ole kansallisen lainsäädännön vastainen. Korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu 18.9.2020 (KHO:2020:97) vahvisti että vaatimus sitoutumisesta kirkon avioliittokäsitykseen ei ole kansallisen lainsäädännön vastainen ja sitä näin ollen voidaan edelleenkin yhdenvertaisuuslain estämättä edellyttää kirkon palvelussuhteessa olevalta ja palvelusuhteeseen rekrytoitavalta.
Yhdenvertaisuuslain perustelujen mukaan säännöksessä tarkoitettuna yhteisönä, jonka eetos perustuu uskontoon, voidaan Suomessa pitää rekisteröityjen uskonnollisten yhdyskuntien lisäksi esimerkiksi helluntaiseurakuntien kaltaisia uskonnollisia yhdistyksiä. Nähdäkseni tämän kaltaisena yhteisöinä voitaneen pitää myös niitä kirkollisia järjestöjä, joiden säännöt sisältävät viittauksen uskonnolliseen eetokseen.
Piispainkokoukselta pastoraalinen ohje tuomiokapituleille samaa sukupuolta olevien avioliittoon vihkimistä pyytävien parien kohtaamisesta ei ole muuttanut edellä viitattua oikeustilaa. Seurakunnat ja kirkolliset järjestöt voivat edelleenkin yhdenvertaisuuslain estämättä edellyttää henkilöstöltään sitoutumista kirkon voimassa olevaan avioliittokäsitykseen. Siltä osin kuin henkilöstössä on sekä kirkon voimassa olevan avioliittokäsityksen kannalla olevia, että niitä, joiden mielestä kirkossa tulisi omaksua voimassa olevan avioliittolain mukainen avioliittokäsitys, tulee henkilöstöä kohdella heitä keskenään syrjimättä.
Asiaa tulee kuitenkin pohtia myös niin päin, voidaanko henkilöstöltä edellyttää valmiutta vihkiä taikka osallistua samaa sukupuolta olevien parien vihkitoimitukseen.
Piispainkokouksen pastoraalista ohjetta tuomiokapituleille avioliittoon vihkimistä tai siunaamista pyytävien samaa sukupuolta olevien parien kohtaamisesta seurakuntatyössä voidaan pitää työnjohdollisena ohjeena tuomiokapituleille sekä niiden kaitsennassa oleville seurakunnille ja papistolle. Ohjeen mukaan seurakunnat ja yksittäiset papit vastaanottavat säännöllisesti pyyntöjä samaa sukupuolta olevien parien avioliittoon vihkimiseen ja avioliiton siunaamiseen ja tässä asiassa ohjeistetaan: ”Näissä tilanteissa papin ja muiden kirkon työntekijöiden on tärkeä kohdata kaikki vihkimis- tai siunauspyynnön esittävät kirkon jäsenet avoimesti ja arvostavasti.”
Piispainkokouksen ohje ei kehota eikä kiellä vihkimästä, vaan toteaa seikat joita vihkitilanteessa on noudatettava. Lisäksi piispainkokous suosittaa edelleen tuomiokapituleille, ettei samaa sukupuolta olevan parin vihkimisestä tai siunaamisesta koidu papille seuraamuksia.
Ohjeessa ei erikseen sanota, ettei seuraamuksia papille koidu myöskään siitä, että hän ei vihi samaa sukupuolta olevaa paria. Tämä on kuitenkin se vallitseva oikeustila, jota ohje ei muuttanut.
Kukin piispa on tiedottanut piispainkokouksen ohjeesta hiippakuntansa seurakunnille ja papistolle. Kukin piispa on tahollaan muistuttanut, ettei piispainkokous ole pastoraalisella ohjeellaan muuttanut kirkon avioliittokäsitystä eikä ohje muodosta virkavelvollisuutta samaa sukupuolta olevien vihkimiseen. Pastoraalinen ohje ei myöskään aseta kirkkoherroille velvollisuutta vihkimisjärjestelyihin, kuten esimerkiksi piispa Salomäki omassa kirjeessään erikseen toteaa. Ohje siis jättää kullekin kirkon pappisvirassa olevalle asiassa itsenäisen pastoraalisen harkinnan.
Voisiko yksittäinen seurakunta piispojen pastoraalisen ohjeen tarkoituksesta huolimatta asettaa papistolleen velvollisuuden vihkiä myös samaa sukupuolta olevia pareja? Voiko tämänkaltainen valmius olla kriteerinä rekrytointitilanteessa? Voiko tehtävään muutoin ansioituneemman henkilön syrjäyttää sillä perusteella, että hänellä ei tätä valmiutta ole?
Yhdenvertaisuuslain 12 §:n mukaan erilainen kohtelu työsuhteessa ja julkisoikeudellisessa palvelussuhteessa on oikeutettua, jos kohtelu perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin ja kohtelu on oikeasuhtaista oikeutettuun tavoitteeseen pääsemiseksi. Lain perustelujen mukaa syrjinnästä ei olisi kysymys, jos erilainen kohtelu perustuu työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todellisiin ja ratkaiseviin vaatimuksiin. Lisäksi edellytetään, että erilaisen kohtelun tavoite tulee olla oikeutettu ja ettei erilainen kohtelu ole tavoitteeseen nähden suhteetonta.
Kirkon eetoksen suhteen asiantila ei ole siltä osin muuttunut, että sitoutuminen omassa toiminnassaan ja opetuksessaan kirkon voimassa olevaan opilliseen käsitykseen voisi olla peruste tehtävään muutoin ansioituneemman hakijan sivuuttamiseen. Voisivatko työtehtävien laatua ja niiden suorittamista koskeviin todelliset ja ratkaisevat vaatimukset oikeutta siihen? Nähdäkseni samaa sukupuolta olevien parien vihkitoimitusten suhteellinen osuus kaikista vihkimisistä on kaikkialla maassa niin pieni, ettei vaatimusta valmiuteen vihkiä kaikkia pareja voida perustella esimerkiksi työtehtävien tasaisella jakautumisella.
Kun otetaan huomioon, ettei kirkon opista päättäminen kuulu paikallisen seurakunnan toimivaltaan, olisi kirkon voimassa olevaan aviliittokäsitykseen sitoutuneille työnhakijoille paikallisseurakunta tasolla asetettu rekrytointisuku mitä ilmeisemmin yhdenvertaisuuslain vastainen. Mahdollinen poikkeus voisi koskea tilannetta, jossa rekrytoidaan henkilöä seurakunnan sateenkaarityön työalalle ja seurakuntapastorin edellytettäisiin toimimaan perhepappina ko. työalan kohderyhmälle. Tältä osin pastoraalinen ohje nähdäkseni on muuttanut oikeustilaa, koska ohjeen perusteella paikallisseurakunta voisi päätyä tämän kaltaiseen tehtäväjärjestelyyn.
Johtopäätöksenä siis totean, ettei voimassaileva yhdenvertaisuuslaki edistä avioliittoon kirkollisen vihkimisen suhteen nykyisen oikeustilan muutosta vaan pikemminkin tukee nykyisen oikeustilan säilymistä. Piispojen pastoraalinen ohje ei ole olennaisesti muuttanut tätä asetelmaa.
Jos piispojen pastoraalista ohjetta lukee, ja siitä tekee johtopäätöksiä kirkon yleisemmästä suhtautumisesta kristinuskon soveltamiseen ns. tavallisen elämän asioihin, ei voi kuin ihmetellä sitä monisanaisuuden hämmentävyyttä. Toisaalta se auttaa ymmärtämään sitä, että suurin osa kansasta (kirkon jäsenistäkään) ei liene kiinnostunut kristinuskon itsensä olemuksesta vaan pikemminkin siitä, että kristinuskonnosta tehdään jonkinlainen peilikuva omille ajatuksille: ”Alussa oli minä ja käsitykseni maailmasta, elämästä ja Jumalaasta.”
Ikäänkuin kirkko ei kiinnostuisi itsekään siitä, mitä Jumala on ja mitä Hän haluaa, lahjoittaa ja toisaalta vaatiikin.
Mitä ”isot” edellä, sitä kansa perässä.
Kiitos kommentista. Maamme perustuslain, kirkkolain ja uskonnovapauslain muodostama kokonaisuus on asiassa kuitenkin varsin selkeä. Kirkko on uskonnollinen yhteisö jolla on täysi opillinen autonomia jonka sisältöön valtiovalta ei millään muodoin puutu. Jää puhtaasti kirkon sisäiseksi asiaksi ovatko sen jäsenet kiinnostuneet kristin uskon olemuksesta tai ovatko he sitoutuneet kirkon oppiin ja opetukseen. Vaikka jäsenten side kirkoon olisi kuinka löyhä, kirkon oppia ei ratkaise kansan yleinen mielipide, vaan ne toimielimet ja viranhaltijat, jolle tämä tehtävä on uskottu.
Kun kirkko on itse määritellyt avioliittoon vihkimisen uskonnolliseksi toimitukseksi sisälten myös julkisoikeudellisen virkatoimen, on se sitä riippumatta siitä onko kyseinen vihipari sisäistänyt tilanteen uskonnollisen luonteen.
Huomioksi että myös tilanteessa, jossa kaksi kristilliseen kirkkokuntaan kuulumatontä ovat pyytäneet avioliittonsa siunaamista ja tämä toimitus suoritetaan, nämä kaksi kirkkokuntaan kuulumatonta osallistuva kristillisen uskon harjoittamiseen, vaikka eivät sitä sellaiseksi mieltäisi.
Piispat olisivat hyvin voineet antaa toiselaiset ohjeet. Samaa sukupuolen vihkimisestä papille on seuraamuksia ja pappisoikeuksien menettäminen.
Puhtaasti yhdenvertaisuuslain näkökulmasta tarkasteltuna juurikin näin. Siis riippumatta siitä että oliva jo aiemmin ohjeistaneet tuomiokapituleja pidättyväisyyteen seuraamuksien määräämisessä.
Vastaavalla tavalla kirkossa voitaisiin edelleenkin esimerkiksi asettaa pappisvirkaan vihittäville sukupuolikriteereitä. Jo virassa olevien osalta sekä tasa-arvolakia että yhdenvertaisuuslakiatulee soveltaa eikä syrjiviä käytänteitä voida sallia.
Ohje kuvaa laittomuutta se ihan selvästi sanotaan ohjeessa : oikeuden muuttuminen
Kirjoitukseni käsittelee aihetta yhdenvertaisuuslain näkökulmasta. Sikäli kun sivuutetaa teologiset seikat ja kirkko-oikeudellinen näkökulma ja keskitytään ainoastaan virkamiesoikeudelliseen ja siviilioikeudelliseen näkökulmaan ei ohjeen sisällössä ole nähdäkseni itsessään mitään laitonta. Piispa Jolkkonen on omassa eriävässä mielipiteessään todennut ohjeen oleva kirkko-oikeudellisesti ongelmallinen, ei kuitenkaan laiton. Samoin piispa Salomäki on todennut ohjeen antamisen ongelmalliseksi, mutta ei suoranaisesti laittomaksi.
Piispainkokouksen laittomaan päätöksestä voi kirkkolain 12 luvun 3 §:n mukaisesti hakea muutosta kirkollisvalituksella hallinto-oikeudelta. Valituksen saa tehdä sillä perusteella, että:
1) päätös on syntynyt virheellisessä järjestyksessä;
2) päätöksen tehnyt viranomainen on ylittänyt toimivaltansa;
3) päätös on muuten lainvastainen.
Valittajan tulee esittää valituksen perusteet ennen valitusajan päättymistä. Kirkollisvalitus on tehtävä 30 päivän kuluessa päätöksen tiedoksisaannista.
Asiasta käydyn julkisen kesksutelun perusteella on noussut kohdittavaksi obko piispainkokous ohjetta antaessaan ylittänyt toimivaltansa. Tämän asian voi selvittää tekemällä asiasta kirkollisvalituksen.
Sikäli jos perusteet kirkollisvalitukseen eivät täyty, on nähdäkseni asiatonta kutsua päätöstä laittomaksi. Kirkko-opillisesti ongelmalliseksi sitä voi silti kutsua.
Lakeja, sääntöjä, ohjeita ja niiden tulkintoja syntyy kuin sieniä sateella.
Kirkkokansa ihmettelee. Ihmetystä ja tuntoja tuodaan esille:
Kiitos Freija Özcan!
https://www.kotimaa.fi/paakirjoitus-lakatkaa-venkoilemasta-ja-luokaa-nyt-ihmeessa-jarkeva-toimintamalli-etteivat-kaikki-tee-mita-huvittaa/
Joo varmaan se on noin kuten J.Kivimäki kuvasit ja tiedät varmaan juridiikan , tarkoitin hengellisessä mielessä laittomuutta.
Jukka Kivimäki kirjoittaa vankkaa asiaa, kuten aina. Johtopäätös on sinänsä oikea, piispojen pastoraalinen ohje ei ole olennaisesti muuttanut mitään. Piispat sallivat edelleenkin sateenkaariparien vihkimisen kirkossa, mutta jotenkin ristiriitaisesti jahtaavat entistä kovemmin naispappeutta vastustavia pappeja. Kummatkin toimivat kirkon voimassa olevien pappeus- ja avioliittokäsitysten vastaisesti.
Korkein hallitno-oikeus antoi vuonna 2000 siunauksensa sille, että kirkko voisi antaa sanktioita kirkon avioliittokäsityksen vastaisesti toimineille papeille. Piispat eivät kuitenkaan tahdo tätä tehdä eikä kirkolliskokous tule siitä viemään piispoja käräjille. Tilannetta voidaan kuvata oikeustieteellisellä termillä ”desuetudo”.joka tarkoittaa tilannetta, jossa muodollisin perustein voimassa olevaa oikeusnormia ei tosiasiallisesti sovelleta tai panna täytäntöön, vaikka sen tunnusmerkistö asianmukaisesti täyttyisikin.
Surullisena totean, että näin kirkon johto hiljaa hissuksiin ajaa unohduksiin sen, että Raamatun mukaan avioliitto on miehen ja naisen välinen liitto. Toisinkin olisi voinut toimia, kuten esimerkiksi Viron kirkko toimii.
Kiitoksia hyvästä palautteesta Risto Tuori.
Virkakysymyksessä kirkon omia säädöksiä tulee tarkastella rinnan sekä tasa-arvolain että yhdenvertaisuuslain kanssa. Nähdäkseni kristillisillä järjestöillä on edelleenkin oikeus omaan eetokseen, että paimenvika kuuluu vain miehille. Toimiessaan Suomen evankelis-luterilaisen kirkon yhteydessä ja toteuttaessaan omalta osaltaan kirkon tehtävää, ne toki ovat sitoutuneet kirkon oppiin ja opetukseen, joten esimerkiksi sakramenttien pätevästä toimittamisesta ne eivät voi opettaa toisin.
Tasa-arvolain soveltamisalasta on rajattu pois evankelis-luterilaisen kirkon, ortodoksisen kirkkokunnan eikä muiden uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvään toiminta. Lainsäätäjä ei ole tarkoittanut puuttua uskonnonvapauteen. Lainkohtaa ei ole sen säätämisen jälkeen muutettu. Tasa-arvolakia sovelletaan kuitenkin täysimääräisesti palvelussuhdeasioihin niin kirkossa kuin kristillisissä järjestöissäkin. Niin ikään lakia sovelletaan täysimääräisesti kaikissa oppilaitoksissa niiden ylläpitäjän eetoksesta riippumatta.
Vallitsevan oikeuskäytännön perusteella Tasa-arvolain tarkoittama soveltamisalueen ulkopuolelle rajattu uskonnollisten yhdyskuntien uskonnonharjoitukseen liittyvän toiminta ei koske ainoastaan rekisteröityneitä yhdyskuntia, vaan rajauksen on tulkittu koskevan myös esim, Suomen ev.lut. lähetyshiippakuntaa ja yhdistyspohjaisia seurakuntia sekä uskonnonharjoittamistarkoituksessa kokoontuvia messuyhteisöjä niiden järjestäytymismuodosta riippumatta.
Nähdäkseni Suomen ev.lut kirkko voisi edelleenkin tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain estämättä sallia kirkon toiminnan piiriin jumalanpalvelusyhteisöjä joiden eetoksena on varata paimenvirka vain miehille. Kirkon omien säädösten ja päätösten puitteissa toki edellyttäen, että näissä yhteisöissä vaalitaan kirkollista yhteyttä kirkkomme kaikkiin piispoihin, papistoon ja seurakuntiin. Huomioksi että omien kirkkojensa kautta tämä ykseyden ylläpitämisen vaade koskee myös kaikkia luterilaisen maailmanliiton jäsenkirkkojen ja Porvoon yhteisön kitkkojen pappeja.
Koska pappisvihkimys on uskonnollinen toimitus, ei siihen sovelleta tasa-arvolakia eikä yhdenvertaisuuslakia. Tasa-arvolain ja yhdenvertaisuuslain näkökulmasta ns. erillisvihkimykset olisivat siis täysin mahdollisia. Edellä viittaamani ykseysvaade huomioon ottaen piispojen linjaus, ettei ns. erillisvihkimyksiä järjestetä, on kuitenkin ymmärrettävää. Nähdäkseni piispojen pyrkimys on välttää murtumaa kirkon papiston keskuudessa vihkimällä kirkon virkaan vain sellaisia uusia pappeja jotka tunnustavat kaikkien jo vihittyjen pappisviran. Nähdäkseni nähdäkseni kirkkomme yhseyden vaalintaan liittyy myös vaatimus, että pappisvirkaa kirkkomme piirissä säännöllisesti pappisvirkaa hoitavat muiden luterilaisten kirkkojen papit hakeutuvat oman kirkkomme papistoon, vaikkakin nämä papit ovat jo oman nykyisen piispansa kautta kirkolliseen ykseyteen sidottuja.
Nähdäkseni kirkkomme piispojen, paikallisten seurakuntien ja kristillisten järjestöjen tulisi löytää ratkaisu jossa kirkkomme piirissä kokoontuvat jumalanpalvelussyhteisöt tukevat parhaalla mahdollisella tavalla kirkkolain 1 luvun 2 §: 2 momentin mukaista tehtävää. Yhtenä ratkaisuna voisi olla, että paikallisen seurakunnan alueella kokoontuvien jumalanpalvelusyhteisöjen vastuupastorit sitoutuisivat osallistumaan jollakin työpanoksella myös paikalliseurakunnan alueellisella vastuulla oleviin kirkollisiin toimituksiin esimerkiksi kasteisiin, hautaan siunaamisiin ja avioliittoon vihkimiseen. Toki tältä osin paikalliseurakunta vastaisi myös palkkauksesta.
Pailalliseurakunnan toimintaa tukevat työpanoksen laajuus tulisi ratkaista paikalliset olosuhteet huomioon ottaen siten että järjestely tukee molempia osapuolia.
Hyvä Jukka (minä rohkenen nyt sinutella), minulla ei ole kompetenssia mennä kovin yksityiskohtaisesti tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta koskevaan lainsäädäntöön. Toisaalta en usko, että mikään juristijoukko saisi näitä konservatiiveja ja sateenkaari-ihmisiä kirjoittamaan sellaista lakia pappeudesta ja avioliitosta, jonka kaikki hyväksyisivät.
Siksi ratkaisu on nähdäkseni teologien käsissä. Heidän pitäisi pystyä esittämään sellainen ratkaisu, joka teologisesti pysyisi kirkon Raamattuun perustuvassa tunnustuksessa ja joka silti ottaisi huomioon myös samaa sukupuolta olevat pariskunnat. Tämä kahden avioliittokäsityksen malli ei ole sellainen.
Jos tällaista ratkaisua ei löydy, ainoa teologisesti kestävä ratkaisu on mielestäni siinä, että kirkko luopuu kokonaan avioliittoon vihkimisestä, jolloin kysymys avioliittojen siunaamisen tavasta jää kokonaan kirkon omiin käsiin.
Kirkon lainsäädännöllinen asema ei ole enää yhtä selvä, kuin se oli aiemmin. Kirkkolain kokonaisuudistuksen käsittelyssä eduskunnan hallintovaliokunta kyseenalaisti kirkkolain erityisen säätämisjärjestyksen ja kirkolliskokouksen aloiteoikeuden sääntely perustuslaissa ja kirkkolaissa vaatien niiden uutta arviointia yhteistyössä evankelis-luterilaisen kirkon kanssa (HaVM 44/2022 vp s. 7). Samassa yhteydessä olisi hyvä käydä läpi niin avioliittoon vihkimistä kuin myös hautaustointa koskevat kirkon ja sen viranhaltijoiden oikeudet ja velvollisuudet sekä niiden taloudelliset vaikutukset.
Kiitos Tuori ja Kivimäki.
Vanhaa käsitystä papin virasta ei ole Suomen Evlut kirkko tuominnut harhaopiksi. Käytännön elämässä seurakunnissa/ herätysliikkeiden toiminassa se kuitenkin tulkitaan vääräksi. Piispat kaitsevat pappeja niin, että vanhaa virkaa noudattavien pappien työtä ei hyväksytä. Ehtoollinen ilman naispappia on kielletty tuomiokapitulien toimesta. Tätä ei voi kukaan kiistää.
Pappien erillisvihkimykset on myös kielletty Suomen Evlut kirkossa niiltä, jotka pitäytyvät vanhassa papin virassa. Näin siitä huolimatta, että vanhaa virkaa ei pidetä hereettisenä. Kaventunutta tietä kavennetaan lisää.
Onko Suomen Evlut kirkon piispojen tavoitteena nykyisten linjauksien kautta ns. rivien välistä kertoa, että vanhassa virassa pysyvän kirkkokansan pitäisi nyt viimeistään ymmärtää, että muuta tietä ei ole kuin kuin lähteä ulos kansan kirkosta?
Papeilta vietiin pappisoikeuksia, vaikka eivät muuta tehneet kuin toteuttivat messuja ilman naispappeja. Lähetyshiippakunta perustettiin.
Evlut kirkossa on edelleen herätysliikkeitä, jotka haluavat toimia kirkon sisällä. Kirkkoa huolestuttaa liikkeiden vanha virkakäsitys? Kirkko riistää pappisoikeudet jatkossakin heiltä, jotka pitävät kiinni vanhasta virasta, joka ei ole Suomen Evlut kirkon mukaan harhaoppia?
Tässä Risto Tuori kuvaa tämän lähtökohtaisesti väärän piispallisen asenteen. Ei voi muuta kuin ihmetellä. Huonosta johdosta kärsii koko kansa.
Kivimäen sinänsä ansiokasta kirjoitusta lukiessani mieleeni hiipii kysymys: miksi tätä asiaa käsitellään yhdenvertaisuuslain näkökulmasta? Kuten Kivimäki itsekin toteaa, lakia ei sovelleta uskonnon harjoittamiseen.
Yksi yhdenvertaisuuden näkökulma tulee siitä, voiko työnantaja rangaista samaa sukupuolta olevan parin vihkinyttä pappia. Tähän on korkeimman hallinto-oikeuden ratkaisu, jonka perusteella rankaiseminen itsessään ei ole lainvastaista. Kuitenkin mitä pidempään kirkko pidättäytyy rankaisemisesta, sitä vahvemman käytännön se luo sille, että rankaiseminen ei ole myöhemmin enää mahdollista. Jos kymmenet papit ovat vihkineet pareja ilman sanktiota, kohteleeko kirkko työantajana työntekijöitään yhdenvertaisesti, jos se yhtäkkiä antaisikin rangaistuksen? Todennäköisesti ei kohtelisi. Tämä työntekijöiden yhdenvertaisen kohtelun vaatimus sisältyy kuitenkin jo työlainsäädäntöön. Yhdenvertaisuuslaki ei tuo siihen mitään uutta.
Itselleni on vierasta ajatella, että yhdenvertaisuuslailla säädeltäisiin sitä, millaisia ajatuksia kirkon työntekijöillä saa, ei saa tai pitää olla. Toisaalta työtehtävistä kieltäytymistä pitää tarkastella myös työnantajan direktio-oikeuden näkökulmasta. Linja-autonkuljettajaksi hakeva henkilö ei voi vedota yhdenvertaisuuslakiin ja väittää, että hänet asetettiin epäedulliseen asemaan siksi, että hän ei vakaumuksensa takia voi ajaa linja-autoa. Kirkko voi omilla päätöksillään velvoittaa papit vihkimään samaa sukupuolta olevia pareja yhdenvertaisuuslaista huolimatta, jos se näin haluaisi.
Olen Risto Tuorin kanssa samaa mieltä, että tilanne on desuetudo. ’Law in the books’ eroaa siitä, mitä on ’law in action’. Arvostukset ovat ajan saatossa muuttuneet ja muodolliset päätökset eivät vastaa sitä, mikä koetaan hyväksyttävänä menettelytapana. Ongelmana on päätöksenteon määräenemmistövaatimus. Päätöksentekijä ei pysty tekemään sitä päätöstä, jota enemmistö kannattaa, mutta vähemmistö ei toisaalta pysty estämään enemmistöä toimimasta muodollisten päätösten vastaisesti.
Tilanne haastaa kirkolliskokouksen legitimiteetin. Päätöksentekijä menettää auktoriteettinsa, jos se tekee päätöksiä, jotka enemmistö kokee arvottomiksi. Kyllähän tässä jokainen näkee, että piispainkokous otti tosiasiallisesti tilanteen omiin käsiinsä ja pyyhki kirkolliskokouksella pöytää. Ajattelen asiasta siten, että tätä on vatuloitu kirkossa nyt niin pitkään, että kirkon johdon oli pakko toimia. Ehkä vähän onnekkaastikin kirkkolain sanamuodot mahdollistavat oikeuskäytännön muuttamisen ilman muodollisia päätöksiä.
Jos muistan oikein, eronneiden uudelleen vihkimisessä toimittiin samalla tavalla. Ei senkään osalta taidettu koskaan saada kirkolliskokouksen päätöstä vaan käytännöt muuttuivat kirkolliskokouksesta huolimatta.